Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö muotoili uudenvuodenpuheensa seuraavin, Delfoin oraakkeli-instituution ennuslauseita muistuttavin sanoin: ”Venäjä ei ole koskaan niin vahva kuin miltä se näyttää, eikä koskaan niin heikko kuin miltä vaikuttaa … Euroopan on havahduttava. Panostus asetuotantoon ei ole tarpeen vain tarvittavan avun takaamiseksi. Sitä tarvitaan vakuuttamaan, että Eurooppa on vahva. Vahva, ei sotiakseen, vain taatakseen rauhan.” Samanaikaisesti Helsingin Sanomissa oli luettavissa, että ”Tanskan tiedustelun mukaan Venäjä sijoittaa uusia sotilasyksiköitä Itämerelle ja Luoteis-Venäjälle”. ”Venäjä” – näin kerrottiin – on yhä sotilaallisesti vahva arktisessa ja jatkaa sotilaallisten kykyjensä laajentamista siellä.” Saksan puolustusministeri Boris Pistorius taas kertoi juuri ennen joulua Bild-lehdelle, että Venäjän aseistautumisohjelman takia varustekilpailussa tulisi pitää nyt kiirettä: ”Meillä on nyt noin viidestä kahdeksanteen vuotta aikaa. Näiden vuosien aikana meidän täytyy saavuttaa sama taso – sekä puolustusvoimissa että teollisuudessa ja yhteiskunnassa.” Jo antiikin aikaiset ennustukset olivat hyvin monitulkintaisia. Tämä koskee myös nykypolitiikan tulevaisuuden arvioita. Kysymys kuuluu siis edelleen: Mikä meitä Suomessa, nykyisessä Naton koillisessa kulmassa, uhkaa?
Ensiksi Suomessa täytyy tottua siihen, että emme ole enää yksin. Noin 80 vuotta sotilaallista yksinoloa vaikuttaa meidän turvallisuuttamme koskevaan ajatuksenkulkuun Suomessa syvästi. Historiallisen suurella kaavalla katsottuna, Suomi on 4. huhtikuuta 2023 päässyt irti kahleista, jotka seurasivat toisen maailmansodan häviämisestä: Pariisin rauhansopimus (10.2.1947) ja YYA-sopimus (6.4.1948), vaikka juridisesti nämä sopimukset on irtisanottu jo vuonna 1992 ja sinetöity viimeistään Suomen EU-jäsenyydellä (1.1.1995). Kuitenkin Suomessa vallitsi vielä tämän jälkeen noin yhden sukupolven ajan 24. helmikuuta 2022 asti tietty jatkuva jälkivarovaisuus Venäjää kohti – jos emme halua käyttää rumaa jälkisuomettumistermiä. Samalla tavalla, kun Muinaissuomessa ei saanut puhua karhuista oikealla nimellä tai Harry Potterin tarinoissa Voldemortia piti kutsua nimellä ”Hän-joka-jääköön-nimeämättä”, Venäjän sijaan puhuttiin vain itänaapurista. Kun Jyri Häkämies lausui kielletyn Venäjä-sanan Yhdysvalloissa (ja sen vielä kolme kertaa peräkkäin!) vuonna 2007, monen poliitikon kauhu oli suuri. Tämä aikakausi on nyt ohi.
Toiseksi, totta kai Suomen puolustus on edelleen suomalaisten asia. Suomen puolustus on itänaapuriin verrattuna vahvempi, kuin ikinä ennen Suomen itsenäisyyden historiassa. Tämä erottaa vuoden 2024 Nato-Suomen esimerkiksi vuoden 1924 reunavaltio-Suomesta 100 vuotta sitten. Venäjän asevoimat, erityisesti maavoimat, ovat Ukrainan sodan takia heikentyneet. Ukrainan joulukuussa (19.12.2023) julkaisemien lukujen mukaan, 348 300 Venäjän sotilasta on kaatunut tai haavoittunut. Yhdysvaltojen, Reutersilta saatujen tietojen mukaan, julkaisemien lukujen (13.12.2023) mukaan, kyse olisi 315 000 sotilaasta, eli 87 prosenttia alkuperäisistä 360 000 sotilaasta, jotka Venäjä käytti ”erikoisoperaatioonsa”. Tärkeämpää, kuin tarkat luvut on meidän kysymyksen yhteydessä se tosiasia, että Suomen rajan läheisyydessä olevat varuskunnat tällä hetkellä eivät ole hyökkäyskelpoisia. Tämä on hyvä asia.
Kolmanneksi, on todettava, että tulevaisuus on epävarma ja vaarallinen. Ei saa siis jäädä lumen makaamaan. Venäjällä on ollut vahva halu järjestää puolustuslaitoksensa uudelleen jo pidemmän aikaa. Kyse olisi todennäköisesti (1) 6. armeijan täydentäminen niin, että nimensä mukaisesti siitä tulisi oikea armeija, (2) Murmanskin alueen ja (3) Itä-Preussin merijalkaväkiprikaatien laajentaminen merijalkaväkidivisiooniksi. Yhdysvalloissa taas halutaan jo presidentti Barack Obaman ajoista lähtien keskittyä Tyyneen valtamereen Atlantin valtameren sijaan. Presidentti Donald Trump uhkasi jopa vuonna 2020, että Yhdysvallat voisi kotiuttaa US Army Europen joukot, mutta käytännössä kuitenkin aktivoi uudelleen V. armeijakunnan, joka oli deaktivoitu vuonna 2013. Presidentti Joe Biden lähetti osan V. armeijakunnan esikunnasta takaisin Saksaan maaliskuussa 2022, joka siirrettiin Puolan Poznanin Camp Kosciuszkoon syksyllä 2022. Saksa lähettää prikaatin Liettuaan. Liettuan Ruklassa, noin 100 kilometriä Venäjän rajasta, noin 4800 saksalaissotilaan on suunniteltu olevan paikalla vuonna 2025 ja taisteluvalmiita vuonna 2027. Vuodenvaihteessa 2023/2024, Berliinissä keskustelu lakkautetun asevelvollisuuden uudelleen käyttämisestä jatkuu. Lopputulos on epävarma. Euroopassa tiedetään, että Saksan panos ratkaisee. Suuri osa siitä, jota luemme tilannearvioina, on oikeastaan osa tätä poliittista prosessia. Osa puheista, joissa Eurooppa yrittää vakuuttaa Saksan hallituksen siitä, että ”Zeitenwende” (aikakauden murros) tulisi olla enemmän, kuin inflaatiosta kärsivä rahasumma kroonisesti alirahoitetulle Bundeswehrille.
Neljänneksi, uhassa on kyse sotilaallisen kilpajuoksun häviämisestä. Tässä kilpajuoksussa, Ukraina on ostanut meille lisäaikaa verellä. Kun Ukrainan sota loppuu, kello alkaa tikittää. Ensimmäinen avoin tekijä on sen aikainen Venäjän taloudellinen kyky. Toinen epävarmuuden tekijä on seuraavien noin viiden vuoden Yhdysvaltojen panoksen suuruus samalla lailla, kuin Euroopan suurimpien valtioiden panos. Euroopassa ratkaiseva tekijä tulee olemaan Saksan kyky kääntää ”suurta turvallisuuspoliittista laivaa” riittävän nopeasti. Kysymys on kollektiivisesta tahdosta. Riittääkö vapaiden demokratioiden ja oikeusvaltioiden ketteryys verrattuna Venäjän diktatuuriin ja sotatalouteen?
Ennen kaikkea, meitä uhkaa oman leirin hitaus. Vaara – todennäköisesti – ei toteudu ennen vuotta 2029. Poliittisia päätöksiä ja mahdollisesti kohtalokkaita sellaisia, tehdään nyt.
Agilolf Kesselring on sotahistorioitsija, koulutukseltaan filosofian tohtori. Hän on Saksan puolustusvoimain reservieverstiluutnantti sekä Suomen maanpuolustuskorkeakoulun Euroopan sotataidon historian dosentti.
