Vuosi on vaihtunut. Suomessa joulupäivän uutinen Itämeren kaapelisabotaasista on kuitenkin pilannut monen kansalaisen positiivisen tunnelman koskien vuotta 2025. Viranomaiset on toiminut erinomaisesti Eagle S-aluksen kiinniotossa. Kyse ei ole ”vain sähköstä”. Suomi saattaa olla insinöörien maa, mutta tämä ongelma ei pelkällä insinööritaidolla korjaannu. Lähitulevaisuudessa kyse on siitä, mitä politiikka – valtionjohto – asialle tekee tai tekemättä jättää. Uudenvuodenpuheessaan Suomen tasavallan presidentti Alexander Stubb viestitti: ”Meillä ei ole hätää. Me pärjäämme. Me teemme tulevaisuudesta hyvän. Yhdessä.” Tämä on kauniisti sanottu ja luottamuksen luominen tulevaisuuteen kuuluukin presidentin työnkuvaan. Vähemmän rauhoittavia, mutta aivan samalla tavalla totta, olivat puheen seuraavat lauseet: ”Kylmän sodan jälkeinen aikakausi on ohi. […] Menossa on vallan uudelleenjako, josta käydään kamppailua niin globaalissa lännessä, idässä kuin etelässäkin. Kun syntyy valtatyhjiö, joku sen aina täyttää.” Tästä tuli déjà-vu – turvallisuuspoliittinen entiselämys: Stubbin edeltäjä, presidentti Sauli Niinistö siteerasi 211. valtakunnallisella maanpuolustuskurssilla – marraskuussa 2014 siis – opettavaista venäläistä sananlaskua, ”kazak berjot što ploha ležit”, eli ”kasakka ottaa sen, mitä on huonosti kiinni” ja on toistanut samaa lausetta monta kertaa puheissaan sen jälkeen. Samassa maanpuolustuskurssin puheessa Niinistö luennoi ”uudenlaisesta kylmästä sodasta”, joka ei olisi ”enää kokonaan vältettävissä, mutta kenties […] lievennettävissä.” ”Yleisempi jännityksen kasvu näkyy” – Niinistön mukaan vuonna 2014 – ”myös Itämerellä” ja toisi ”aktiivisen sotilaallisen läsnäolon lähialueillemme, joka oli elävää arkipäivää vielä kylmän sodan aikana 80-luvulla.” Mikä on siis muuttunut tasavallan presidentin tilannearviosta vuodesta 2014 vuoteen 2025?
”Emme enää ole yksin”, sanoi tasavallan presidentti. Mitä siis sanoo Nato? Naton korkein hybridiuhkien vastaava, Deputy Assistant Secretary General for Innovation, Hybrid and Cyber James Appathurai, tiedotti marraskuussa 2024, että Venäjällä on jo kymmeniä vuosia ollut ns. vedenalainen tutkimusohjelma käynnissä. Kyse on puolisotilaallisesta laitoksesta, joka kartoittaa lännen vedenalaista infrastruktuuria, kuten energiaputkia ja kaapeleita. Laitos on hyvin
varustettu, mm. ns. tutkimuslaivoilla ja miehittämättömillä sukellusveneillä. Yhdysvaltojen ja Euroopan välisen infrastruktuurin kohdalla Yhdysvaltain presidentti on tehnyt jo vuonna 2022 selväksi, mikäli Venäjä koskettaisi tätä infrastruktuuria, NATO tulkitsisi tämän hyökkäyksenä Natoa vastaan. Jos Venäjä ”kohtaa rautaa”, se kyllä kunnioittaa rajojaan – sanoi Appathurai. 30. joulukuuta 2024 Sky Newsin haastattelussa Appathurai selitti, että Venäjän kyberhyökkäykset, disinformaatio ja poliittinen vaikuttaminen ovat kasvussa. Näihin venäläisen toiminnan peruspilareihin ollaan kuitenkin jo tottumassa. Käytännöistä, jotka vielä viisi vuotta sitten olisivat aiheuttaneet suuria skandaaleita, on tullut korkeimman Naton hybridiasiantuntijan mukaan ”uusi normaali”. NATO on ollut ”kiehuvan sammakon” lailla kattilassa, mutta on nyt hypännyt sieltä pois (”boiling frog”-metafora). Uutta on Appathurain mukaan kuitenkin ollut Venäjän vuoden 2024 ”sabotaasikampanja” sekä ”Venäjän kasvava nälkä”. Natossa ollaan siis hereillä.
Huonompi tosiasia on, että kuten Suomi ja Ruotsi päättivät liittyä liian myöhään Natoon, vanhat Naton jäsenmaat heräsivät vasta 2022. Pietarin asukasmäärä on edelleen suunnilleen yhtä suuri kuin kaikki muut Itämeren pääkaupungit yhteensä. Suurin osa Venäjälle menevästä merituontitavarasta kulkee Pietarin kautta. Venäjä ei siis pärjäisi taloudellisesti ilman avointa Itämerta. Eikö Nato voisi sulkea Itämerta? Vaikka Itämerestä puhutaan nykyään mielellään ”NATO-merestä”, tämä on kuitenkin harhaanjohtavaa. Merisotahistorioitsija ja meristrategi Julian Corbettin (1854-1922) mukaan ”Command of the sea” tai ”Sea control” tarkoittaa kykyä siviili- ja sotilasliikenteen hallinnasta. Juuri tämän Venäjä on haastamassa yhdessä Kiinan kanssa sabotaasitoiminnalla. ”Command of the Sea” on toisaalta myös kyky meriliikenteen estämisestä (Sea denial). Natolla on selvästi vahvemmat ”Sea denial”-kyvyt. Sota-aikana Nato pystyisi todennäköisesti sulkemaan Venäjän laivaston Pietariin, vaikka Venäjällä onkin Itämerellä enemmän pinta-sota-aluksia (surface combatants), kuten fregatteja ja korvetteja. Sukellusveneiden kohdalla Natolla on Itämerellä selvästi paremmat kyvyt (neljä ruotsalaista ja kuusi saksalaista). Uusia sukellusveneitä, neljä saksalaista U 212CD, tulee vasta vuonna 2032. Paljon vaikutusta Itämeren alueella on myös maavoimilla ja tietysti ilmavoimilla. Itämeren alueeseen voi vaikuttaa esimerkiksi myös ohjuksilla, joiden kantokyky on yli 300 km. Suwalki gap, josta Kaliningradin oblastista (entinen Itä-Preussin Königsberg) Venäjä voisi
sulkea Baltian maiden maareitin, on kaikille tuttu. Siellä vahtii Yhdysvaltojen Euroopan armeijan yksiköt. On erittäin epätodennäköistä, että Yhdysvaltain presidenttinä Donald Trump vetäisi omat sotilaat pois Suwalkista. Tämä tarkoittaisi Naton antautumista Baltiassa ja näin Naton ja Yhdysvaltojen vallan loppua Euroopassa.
Tilannetta voi tulkita myös toisinpäin: Siinä tahdissa, kuten Itämeren alueella Naton ilma-, maa- ja merivoimat on kasvussa, Venäjän aikaikkuna Itämerellä sulkeutuu. Puolan puolustusvoimat on kasvussa ja Saksan panssariprikaati 45:ttä Liettuan Ruklassa ollaan perustamassa. Vuonna 2027 on tarkoitus, että panssariprikaati, lähes 5000 sotilasta on taisteluvalmiina. Se on osa ns. divisioona 2025:stä, joka on ensimmäinen Saksan täysin Naton New Force Modelin mukaisen 30 000 sotilaan divisioonasta. Se on kolmen prikaatin ”kylmästarttivalmis”, siis täysin taisteluvalmis saksalais-alankomaalainen divisioona vuoden 2025 lopussa ja Bundeswehrin maavoimien ykkösprioriteetti (alussa projektin nimi oli divisioona 2027, mutta vuonna 2022 alettiin Bundeswehrin kenraalitarkistajan käskystä nopeuttaa aikataulua). Toinen samankaltainen divisioona on tarkoitus olla taisteluvalmis vuonna 2027 – tämä projekti natisee vielä. Venäjän viimeiset voimapäivät Itämerellä ovat siis jo laskettavissa. Tämä koskee kuitenkin vain voimasuhteita, jotka perustuvat Naton ”worst case”-laskelmiin.
Rauhanaikoina taas, kenellä paitsi Venäjällä on intressiä ”eskaloida”. Monet päättäjät käyttäytyvät kuten pikkulapset ”Jos suljen omat silmät, muut eivät näe minua”-periaatteella. Venäjän vahvin tuki tulee Kiinasta. Saksan satamista vaan Lyypekin ja Rostockin satamat ovat Itämerellä. Kiinalla on muitakin intressejä Itämerellä. Kaikki liittyy silkkitie-ajatteluun, kuten myös kaapelisabotaasiin mahdollisesti liittyvä intressi Helsinki-Tallinna-tunnelista. Hampurin satamasta – Rotterdamin ja Antwerpenin satamien jälkeen Euroopan kolmanneksi suurin satama – liittyy Elben kautta Pohjanmereen. On huomioitava, että vuonna 2023 noin 28 prosenttia Hampurissa käsitellyistä konteista tuli Kiinasta. Kiina on siis Hampurin sataman tärkein liikekumppani. Vuonna 2023 päätettiin, että kiinalainen valtionkonserni Cosco, joka omistaa jo 51 prosenttia Kreikan Pireuksen satamasta, saa omistaa 25 prosenttia Hampurin konttisatamasta. Saksan Rostockin Itämeren satama kuuluu Kiinan ”Maritime silkroad”-
hankkeeseen jo vuodesta 2020 lähtien. Ongelma ei ole tässä vain Saksa tai Kreikka. Kiinalla on omat satamaterminaalit tai osaomistus myös Rotterdamissa ja Antwerpenissa. Gdánsk (entinen Danzig) on Puolalle tärkeä satama, joka mainostaa itseään ”tärkeänä strategisena ponnahduslautana Kiinaan”.
Itämeren tilanne on todennäköisesti vuosina 2025 – 2027 vielä epävakaampi. Venäjän yritykset puolustaa ainakin jotain ”sea control” Itämerellä ovat epätoivoisia. Kyse on järjestelmällisistä tiedustelupalvelujen operaatioista – köyhän miehen sodasta. Oikea strategia on sotahistorioitsijan näkökulmasta vastata joka ikiseen sabotaasiin samalla mitalla (”tit for tat”) mielikuvitusta käyttäen liittolaisten kanssa yhdessä, vaikka maailman toisella puolella. Kylmässä sodassa pelote tarkoittaa pohjimmiltaan yhteistä kommunikaatiota hienosti säädetyllä voimalla tyhjien sanojen sijaan.
Agilolf Kesselring on sotahistorioitsija, koulutukseltaan filosofian tohtori. Hän on Saksan puolustusvoimain reservieverstiluutnantti sekä Suomen maanpuolustuskorkeakoulun Euroopan sotataidon historian dosentti.
