Suomessa puolettomuuden aika on ohi – vai onko? Lehdistössä keskusteltiin Suomen Lähi-itää koskevaa äänestyspäätöstä YK:ssa, ennen kuin Libanonissakin alkoi maasota. Suomen hallituksen sisäisestä eripurasta uutisoitiin hyvästä syystä, koska monen muun Euroopan Unionin maan kantaan verrattuna Suomen virallinen linja Israelia kohtaan on kriittisempi. Tämä ei sinänsä ole ongelmallista. Hallituksen sisäiset erimielisyydet ulkopolitiikan linjauksessa taas eivät ole jokapäiväinen asia. Kuitenkin eurooppalaisessa mittakaavassa sisäiset ja ulkoisetkin erimielisyydet Lähi-idän sodassa ovat aika yleinen näkymä, erityisesti kun kyse on koalitiohallituksista. Perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit tekivät selväksi, että vaikka he tukevat tasavallan presidentin, pääministerin ja ulkoministerin päätöksiä muodollisella tavalla, he kuitenkin ovat vahvasti eri mieltä siitä, että Suomi on äänestänyt Iranin ja Venäjän kaltaisten roistovaltioiden mukaisesti. Hyvin mahdollista olisi ollut myös äänestää tyhjää esimerkiksi Saksan tavoin. Saksassa taas, koalitiohallitusta ja erityisesti Vihreiden puolueen ulkoministeriä kritisoitiin nimenomaan siitä, että Saksa äänesti tyhjää. Saksan oppositiossa olevat Kristillisdemokraatit muistuttivat Angela Merkelin sanoista, että Israelin turvallisuus on aina Saksan asia. Sekä EU:n että Natomaiden kesken ollaan Israelin 7. lokakuuta 2023 aloittamasta puolustussodasta siis montaa mieltä: Ääripäästä löytyy Suomen lisäksi Turkki ja Ranska. Ranskan presidentti ehdotti jopa asevientikieltoa Israeliin. Toisessa laidassa ovat Yhdysvallat ja Iso-Britannia. Suomen Tasavallan presidentin mukaan Suomen päätös äänestää YK:ssa Israelia vastaan oli ”Suomen pitkän linjan mukainen”.
Kysymys on kuitenkin Lähi-idän kysymystä suurempi. Tarkoittaako ”Suomen pitkä linja” jotain uusittua versiota Paasikivi-Kekkonen-linjasta? Onko Nato-Suomelle vahva nojaus Yhdistyneisiin Kansakuntiin vielä ajankohtainen aikakaudella, jossa Venäjän käytös YK:n turvallisuusneuvostojäsenenä tuomitaan selvästi? Onko viittaus siihen, että Ranska ja Norja käyttäytyivät samalla lailla liian helppo selitykseksi? Voiko Turkki olla Suomen mittapuu Natossa? Erityisesti kylmän sodan aikana YK antoi neutraaleille valtioille lisäarvoa. YK-rauhanturvaajat oli yksi harvinaisista mahdollisuuksista eristetyille
Suomen puolustusvoimille tutustua toisten maiden puolustusvoimiin doktriineineen. Historiallisesti tämä on ollut Suomen erityisen Lähi-itä-politiikan alkuperä. Pariisin rauhansopimuksesta ja YYA-sopimuksesta löytyy siis sisäinen yhteys Suomen Lähi-itää koskevaan linjaan. Historiallisesti tämä on ollut järkevää isänmaallista politiikkaa. Kylmän sodan aikana, Naton jäsenmaista vain Norja toimi suurin piirtein samalla tavalla aktiivisena YK-rauhanturvaajamaana kuin Suomi. Norja oli ”vanhassa Natossa” kuitenkin poikkeus: 1960-luvulta lähtien siellä vallitsi Pohjoisen tasapainon doktriini. Ideana oli siis, että, Norjan ollessa vähemmän integroitunut Nato-maa kuin muut, rajanaapuri Neuvostoliitto palkitsisi tämän suuremmalla vapaudella Suomelle ja tämä rauhoittaisi Skandinavian turvallisuustilannetta. Yhdysvalloissa, Tanskassa ja Länsi-Saksassa oltiin silloin taas enemmän sitä mieltä, että Neuvostoliitto ymmärtäisi vain raa’at luvut: alukset Itämerellä ja Jäämerellä ja ennen kaikkea ydinasekykyiset lentokoneet. Se oli silloin.
Puolueettomuus on sodan aikainen konsepti, joka oli valunut kylmään sotaan. Ukrainan sodan yhteydessä – sodassa jonka meidän itänaapuri on aloittanut – emme ole puolueettomia. Vaikka emme ole sotaakäyvä maa, olemme kuitenkin valinneet puolemme. Tämän osoittaa ennen kaikkea Suomen aseapu Ukrainalle. Suomessa luulimme jo, että Naton jäsenmaana seisoisimme automaattisesti aina ”oikealla puolella”. Historian loppua ei ole olemassa ja kompassi, joka näyttää oikeaan suuntaan tulevaisuudessa on jatkuvasti säädettävä uudestaan. Ei ole vielä pitkä aika siitä, kun Suomessa vielä väännettiin, olisiko silloisen kansanedustajan Pekka Toverin sopiva lausua, että Suomi olisi jo käytännössä sodassa – laajan sotamääritelmän mukaan. Tasavallan presidentti ja valtionjohto tekivät silloin harvinaisen selväksi, että tässä Suomessa vallitsee rauha. Ja näinhän se pelkästään juridisesti katsottuna varmasti onkin. Myös Israelin puolustussotaa koskevassa selityksessä otettiin kansainvälinen oikeus avuksi. Jokainen, joka on joskus opiskellut kansainvälistä oikeutta tietää kuitenkin, että se on jo luonteeltaan erittäin tulkinnanvarainen, kun sellaista asiaa kuten kansainvälinen lakikirja ei ole olemassa. Kansainvälinen politiikka ja kansainvälinen oikeus eivät ole nätisti ja puhtaasti jaettu klassisen vallan kolmijaon mukaisesti, vaan ovat ymmärrettävissä saman kolikon toisena puolena. Israel on nyt jo yli vuoden käynyt sotaa Gazassa ja käy nyt myös sotaa Libanonissa. Suomi ostaa aseita Israelista. Eikö tämä ole merkki sitä, että
kuulumme samaan leiriin? Olemme juuri oppineet, että Suomen uusi ulkopoliittinen suunta on ”arvopohjainen realismi”. Nyt Lähi-idässä selvisi tämän sanahylsyn tyhjyys: Kenen arvot? Minkälainen realismi? Suomeksi sanottuna: Valtio, jossa 1205 ihmistä, pikkulapsesta vaariin, murhattiin ja edelleen 101 panttivankia on kateissa – sellainenko valtio ei saisi eskaloida? Eskaloitua on ns. sivistyssana ja tarkoittaa kiihdyttää tai kärjistyä. Mitä tarkoittaa oikeassa maailmassa 7. lokakuuta 2023 tilanteen jälkeen ”kärjistyminen”? Onneksi emme olleet samaa mieltä Putinin Venäjän Butšan verilöylyn jälkeen keväällä 2022!
Demokratiassa on tärkeää, että eri mielipiteet voidaan kuulla ja voimme tarkistaa omat näkökulmat toisten argumenttien avulla. Jokin aika sitten luin esimerkiksi, miten palestiinalaishuiviin sonnustautunut ruotsalainen ilmastoaktivistina tunnettu Greta Thunberg poseerasi Berliinissä (miksi siellä?) palestiinalaisten mielenosoittajien kanssa. Gretan uudet kaverit ovat sellaisia, jotka näyttävät julkisesti ”tauhid-sormea”, eli vasenta etusormea islamismin merkkinä. Samassa yhteydessä Berliinissä kuultiin iskulause ”From the river to the sea, Palestine will be free”, joka ei tarkoita mitään muuta kuin, että Jordan-joelta Välimereen sijaitseva alue pitäisi ”vapauttaa juutalaisilta” – selkokielelle tulkittuna mielenosoittajat vaativat siis, että Israel pitäisi hävitä maailmankartalta. Selkeyden vuoksi: Puhun Berliinistä vuonna 2024 ei vuonna 1933.
Monille nuorille Greta Thunberg saattaa olla ihminen, joka symboloi heidän tärkeitä arvoja, kuten esimerkiksi ilmastomuutoksen estäminen. Nyt sama aikuinen ihminen vapaudesta ja demokratiasta tunnetusta länsinaapurimaasta tukee ihmisiä, jotka avoimesti tukevat terroristeja, murhaajia ja raiskaajia. Samana päivänä Berliinissä ja Hampurissa näytettiin mielenosoituksissa ns. veristen käsien merkki. Se viittaa kahden Israelin reserviläisen lynkkausmurhaan 3. toukokuuta vuonna 2000. Yksi murhaajista, Aziz Salha, näytti tuolloin hänen veriset kädet villiintyneelle ihmismassalle, sen jälkeen kun lynkkauksen jälkeen murhatut sotilaat oli heitetty ikkunasta ja vainajia potkittiin ja raahattiin Ramallahin katuja pitkin. Merkkien symboliikalla on merkitystä. Verisen käsimerkin näyttämistä ei ole kielletty vapaan sanan nimissä – tästäkin voi olla montaa mieltä.
Israelissa taistellaan yhtä lailla sotaa länsimaisten – meidän siis – arvojen puolesta, kuin Ukrainassa. Emme ole itse ampumasodassa mukana. Onneksi!
Rauhan säilyminen on tärkeä tavoite. Rauha säilyy, jos roistot häviävät. Kuumien sotien voittamiseen tarvitaan aseiden ja sotaonnen lisäksi oikeat narratiivit. Olemme jo pidemmän aikaa kertomusten sodan keskellä. Strategisella tasolla, narratiivien psykologinen sota voi olla jopa ampumasotaa ratkaisevampi. Globaalien kertomusten sotaa käydään myös Suomessa. Kylmän sodan aikana, jolloin poliittisesti oli vielä viisasta olla ärsyttämättä Neuvostoliiton ja muun Itäblokin hyviä palestiinalaisia terroristiystäviä, oli vielä hyvät voimapoliittiset syyt olla neutraali, vaikka Suomen sydän sykkikin lännelle. Puolueettomuuden aika oli ehkä Kekkosen aikakauden jälkeen edelleen hyvä idea, mutta nyt se on aikansa nähnyt!
Agilolf Kesselring on sotahistorioitsija, koulutukseltaan filosofian tohtori. Hän on Saksan puolustusvoimain reservieverstiluutnantti sekä Suomen maanpuolustuskorkeakoulun Euroopan sotataidon historian dosentti.
