Viime aikoina olemme nähneet historiallisten hetkien inflaation. Historiallisia hetkiä kun tapahtuu nyt koko ajan. Yritämme nähdä tulevaisuuteen käyttämällä apuvälineinä maailman johtajien psykologiaa, logiikkaa sekä historiaa. On todettava, että tulevaisuus on se, joka tapahtuu huomenna ja sen jälkeen ja pelkästään arkitottuvuudesta tiedämme, että asiat tapahtuvat kuitenkin eritavoin, kuin luulemme niiden tapahtuvan. Historioitsijana tiedän, että menneisyydessä tulevaisuus on aina ollut auki. Näin myös tulevaisuuden historioitsijat kirjoittavat joskus nykypolitiikasta.
Toinen asia, jonka olen oppinut historioitsijana vuosien varrella, on, että vaikka yksittäisten johtajien vaikutus historian kulkuun saattaa erityisesti kriisiaikoina olla suuri, ei suurten miesten päätökset yksinään ole ikinä ratkaisut historiassa – ei edes absoluuttisten kuninkaiden aikana ja siksi ei myöskään Yhdysvalloissa vuonna 2025. Meidän uutiskerrontaa on tapana tehdä esittelemällä asiat päähenkilöiden kautta: Putin ärähtää, Trump uhkaa, Zelenskyi tekee, Macron väläyttää. Historiassa ovat johtajien lisäksi aina vaikuttaneet esimerkiksi struktuurit, intressit, kulttuurit, talousväylät, satunnaiset ja suunnitellut tapahtumat sekä sodissa esimerkiksi kyky, tahto sekä taisteluonni.
Historioitsijalle on haastavaa tunnistaa historiallisia hetkiä omana elinaikanaan. Uskon kuitenkin, että nyt elämme historiallista hetkeä. Olen jo kerran elämässä todistanut sellaisen historiallisen hetken vuonna 1989, kun ihmiset – ei johtajat – katkaisivat ns. rautaesiripun Itävallan ja Unkarin välisellä rajalla Unkarin Sopronin kaupungin lähellä (19. elokuuta 1989) ja ihmismassojen yhteinen tahto yhdessä kommunistien epäonnistuneen kriisinhallinnan kanssa kaatoi Berliinin muurin (9. marraskuuta 1989) ja kokonaisen kommunististen salaisten palvelujen sortojärjestelmän mm. Itä-Saksassa, Unkarissa, Tšekkoslovakiassa, Puolassa ja Romaniassa. Jaltan konferenssissa (4.-11. helmikuuta 1945) Josif Stalinin, Franklin Rooseveltin ja Winston Churchillin luoma Euroopan järjestelmä hajosi käsiin.
Silloin, ns. Itä-Euroopan riemua jarrutti ns. Länsi-Euroopan pelko siitä, että koko Neuvostoliitto romahtaisi – pelättiin vapauden tahdon aiheuttamaa kaaosta.
Pelättiin Venäjän kommunistisen sortoimperiumin kaatumisprosessin sivuvaikutuksia. Seurauksena ns. Länsi, Yhdysvallat ja silloin juuri yhdistynyt Saksa etunenässä tekivät kaikkensa Neuvostoliiton vakauttamiseksi. Annettiin rahaa ja tehtiin poliittisia myönnytyksiä. Vaikka Neuvostoliiton Baltian osavaltioiden vapaustaistelu ymmärrettiin, siitä ei oikeastaan tykätty. Viro, Latvia ja Liettua häiritsivät uuden Euroopan järjestyksen löytämistä. Neuvostoliitto romahti kuitenkin. Sama koski Jugoslaviaa: Kosovon, Slovenian ja Kroatian vapaustaistelun kukistivat Serbian Milosevicin uusnationalismin aatteella verhotut vanhan kommunistisen tiedustelupalvelun erikoisjoukot. Erityisesti Bosniassa ja Kosovossa, mutta myös Kroatiassa (Kninin alueella) nähtiin vuodesta 1992 vuoteen 1995 ns. compound warfare”-toimintamalli, jota Putinkin on käyttänyt Krimissä ja Donetskissa. Toimintamalli perustuu disinformaatioon, joka alkaa historian vääristelystä ja jatkuu salaisen palvelun yksityisjoukkojen hyökkäyksellä, siviilien massamurhilla ja systemaattisilla raiskauksilla – silloin käytettiin sanaa ”etninen puhdistus”. Kroatian tapauksessa, Saksa ja Ranska olivat jo vuonna 1991 valmiita yhteiseen eurooppalaiseen toimintaan. Jarrumiehenä toimi silloin Iso-Britannia ja sen takana Yhdysvaltojen tahto, jonka mukaan Jugoslavian ongelmia ei saisi ratkaista Venäjän kustannuksella. Vuonna 1999 Kosovon tapauksessa, Yhdysvallat painosti Ranskan Rambouilletin linnassa Kosovon albanialaiset rauhansopimukseen. ”Kosovon Nelson Mandela”, UÇK:n johtaja Adem Demaçi (1936-2018) vaati Kosovon itsenäisyyttä, mutta Yhdysvallat suosivat paljon nuorempaa Hashim Thaçia (*1968), joka tyytyi pelkästään Serbian armeijan takaisinvetoon ilman poliittisia myönnytyksiä Kosovolle. Vaikka NATO pommitti Serbiaa suostumukseen, Miloševićia ei kuitenkaan haluttu syöstä vallasta. Vahva Serbia oli – ja on edelleen – Venäjän suojatti, vaikka Srebrenican massamurhasta ei ollut kuin neljä vuotta ja nykyinen Pohjois-Makedonia oli silloin albanialaista pakolaista täynnä. Venäjän suostumus Naton KFOR-operaatioon ”ostettiin” sillä, että hallintoelimeksi luotiin YK:n alainen UNMIK, jossa Serbia pystyi Venäjän avulla jarruttamaan YK:n kautta edistystä ennen Kosovon itsenäistymistä vuonna 2008. Ehdotus UNMIK:iin tuli silloin Saksasta.
Historiallisesti Yhdysvaltojen myönnytykset Venäjälle tai Neuvostoliitolle ei siis ole mitään uutta. Kylmän sodan jälkeen, Euroopan natomaista Iso-Britannia ja Saksa ovat olleet vuorotellen tässä yhteydessä Yhdysvaltojen venäjämyönnytysten
puolella. Kohta 76-vuotiaan Naton historiaan mahtuu enemmänkin hetkiä, jolloin Yhdysvallat on toiminut enemmän Neuvostoliiton, kuin eurooppalaisten liittolaisten hyväksi. Kuitenkaan Nato ei ole tästä hajonnut, vaikka tilapäisesti sen pelotevaikutus on horjunut. Tunnetuin esimerkki on varmasti Suezin kriisi (29. lokakuuta – 7. marraskuuta 1956), jolloin juuri uudelleen valittu Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower tuomitsi yhdessä Neuvostoliiton Nikita Hruštšovin kanssa Egyptin, sekä Ison-Britannian, Ranskan ja Israelin liittouman välillä käydyn sodan. Egyptin neuvostoliittomyönteinen presidentti Gamal Abdel Nasser oli kansallistamassa tuolloin brittiläis-ranskalaisen Suezin kanavan. Asian teki vielä kipeämmäksi se, että samaan aikaan Neuvostoliitto kukisti Unkarin kansannousun. Hruštšovin käskemän kansannousun väkivaltaisen kukistamisen aikana kuoli lähes 3000 unkarilaista, jonka jälkeen teloitettiin satoja. Suezin kriisin ratkaisu nähdään viimeisenä tikkinä Ranskan ja Britannian suurvalta-aseman murenemiselle. UNEF I-rauhanturvaoperaatio alkoi Gazassa. Länsi-Euroopassa koettiin Eisenhowerin ratkaisu Iso-Britannian, Ranskan sekä Israelin ja Unkarin petturuutena. Ranska kiihdytti oman ydinaseen rakentamisprojektia ja toimitti Israelille lentokoneita ja alkoi tukea Israelin ydinaseohjelmaa. Nato ei tästäkään kaatunut, vaikka läheltä piti.
Nykyhetkestä, eli 6. maaliskuuta 2025 alkaneesta Euroopan jälleenaseistautumisprosessin alusta, luetaan mahdollisesti tulevaisuuden historiankirjoista hetkenä, jossa Iso-Britannia, Ranska – ja toivottavasti myös Saksa – palauttivat yhdessä Euroopan aseman maailmassa. Asema, jota me eurooppalaiset itse aloimme tuhlata ensimmäisen maailmansodan aikana, kun Euroopan valot kirjaimellisesti sammuivat. Tulevaisuuden tapahtumien kulku on aina avointa. Toivoa on.
Agilolf Kesselring on sotahistorioitsija, koulutukseltaan filosofian tohtori. Hän on Saksan puolustusvoimain reservieverstiluutnantti sekä Suomen maanpuolustuskorkeakoulun Euroopan sotataidon historian dosentti.
