Suomen tasavallan presidentti Alexander Stubb ja eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho, pääministeri Petteri Orpo sekä ulkoministeri Elina Valtonen tapasivat Suomessa vierailevat demokraattisen opposition edustajat Julija Navalnajan ja Vladimir Kara-Murzan 5. ja 6. syyskuuta 2024. Navalnaja ja Kara-Murza vierailivat Helsingissä Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen Suomen valtuuskunnan ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Kimmo Kiljusen kutsusta.
Euroopan neuvostoa ei pidä sekoittaa Euroopan unionin neuvostoon (Euroopan unionin toimielin, johon kuuluvat jäsenvaltioiden edustajat) eikä Eurooppa-neuvostoon (EU:n ylin poliittinen elin), vaikka nimet ovat todella lähellä toisiaan. Sen rakenteeseen kuuluu parlamentaarinen yleiskokous (PACE), jossa toimivat 306 kansanedustajaa 46 jäsenmaasta. Euroopan neuvosto ei siis kuulu EU:n rakenteisiin, vaan se on 5. toukokuuta 1949 perustettu hallitustenvälinen järjestö. Se on Euroopan valtioiden vanhin poliittinen organisaatio, johon Suomi liittyi vuonna 1989. Siihen kuuluvat nykyään 46 jäsenvaltiota – EU:n jäsenmaiden lisäksi Nato-maat Norja, Yhdistynyt kuningaskunta, Islanti, Turkki, Albania, Pohjois-Makedonia ja Montenegro sekä Sveitsi, Bosnia ja Hertsegovina, Armenia, Azerbaidžan, Moldova, Georgia ja Ukraina. Myös pikkuvaltiot Liechtenstein, San Marino, Andorra ja Monaco kuuluvat Euroopan neuvostoon. Venäjältä poistettiin Krimin valtauksen seurauksena Euroopan neuvostossa äänioikeus vuonna 2014, joka palautettiin vuonna 2019. Venäjä erotettiin Euroopan neuvostosta 16. maaliskuuta 2022.
Euroopan neuvosto unohdetaan usein. Päätökset tehdään Euroopan unionin neuvostossa, eikä Euroopan neuvostossa. Organisaatio onkin ollut Prinsessa Ruususen unen kaltaisessa moduksessa. Syy on ollut sama kuin YK:ssa: Venäjä on ollut jarruttamassa vuodesta 1996 lähtien. Samaa voi sanoa Serbiasta koskien Balkanin kysymyksiä esimerkiksi Kosovo. Kuitenkin Euroopan neuvostoa pidetään arvokkaana keskustelufoorumina. On hyvä, että ylipäätänsä on olemassa paikka, jossa tavataan.
Euroopan neuvoston tarina on tylsästä nimestä huolimatta kaikkea muuta kuin harmaa hallintohistoria. Sen ”kummisetänä” toimi vuonna 1948 perustettu American Committee on United Europe (ACUE). Tämä ACUE oli amerikkalaisten tärkeä työkalu suuressa Euroopan mannerta koskevassa vaikuttamisoperaatiossa. Euroopan yhdistäminen oli keskeinen osa Neuvostoliiton vaikutusvallan jatkuvan kasvamisen ns. patoamisella. Yhdysvaltojen ulkoministerin kenraali George C. Marshallin mukaan kutsutun Marshall-avun Euroopan jälleenrakennusohjelma 13 miljardin dollarin – noin 100 miljardia dollaria nykyisellä vaihtoarvolla – jakamiseksi Länsi-Euroopan maille luotiin Euroopan taloudellinen yhteistyöjärjestö, eli OEEC, josta kehittyi vuonna 1961 edelleen tuttu Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD. Pelkästään rahan jakamisella ei olisi voinut tietenkään estää kommunististen puolueiden kasvavaa vaikutusvaltaa Länsi-Euroopassa – kommunistiset puolueet kun toimivat suoraan Moskovan käskystä. Nykyään kutsumme tätä hybridiseksi vaikuttamiseksi. Sen torjumiseen tarvittiin dollareiden lisäksi myös poliittista yhteistyötä Länsi-Euroopassa. Moskovassa osattiin köyhyyden lisäksi hyväksikäyttää myös nationalismia lietsomalla eripuraa kansakuntien kesken. Toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa tämä ei ollut edes vaikeaa. Vapaan ja yhdistetyn Euroopan tukemista varten vastavaikutusoperaationa rakennettiin ACUE. Itäblokin vastavoimaksi tarvittiin integraatio koko rautaesiripun läntisellä puolella. Tämän vaaran ehkäisemiseen perustettiin yhteinen poliittinen järjestö: Euroopan neuvosto. Sen perustamisen vahvana lobbarina toimi ylämainittu ACUE. ACUE:n puheenjohtaja oli Yhdysvaltojen toisen maailmansodan tiedustelupalvelun Office of Strategic Services (OSS) entinen johtaja ”Wild Billiksi” kutsuttu kenraalimajuri evp. William J. Donovan. Hänen sijainen oli CIA:n johtaja Allen Welsh Dulles. Rahoitus tuli Ford Foundationin sekä Rockefeller-säätiön kautta.
Julija Navalnajan ja Vladimir Kara-Murzan visiitin keskustelujen aiheena oli mediatietojen mukaan tuki oppositiotoimijoille ja kansalaisyhteiskunnalle. Euroopan neuvoston tavoitteena on mm. ihmisoikeuksien suojelu ja moniarvoinen demokratia. 75 vuotta sitten tätä kutsuttiin vapaan Euroopan tukemiseksi. Tämä johtaa meidät otsikossa mainitun virtahevon luokse – virtahepo huoneessa, sellainen virtahepo siis, joka on suuri ja aina läsnä, mutta emme uskalla puhua sen olemassaolosta. Mikä on Ukrainan sodan strateginen
tavoite? Ukrainan kohdalla se ei ole vain status quo ante, eli vuoden 2022 hyökkäyksen tai vuoden 2014 hyökkäyksen edeltävän ajan palauttaminen. Sellainen ei ole edes mahdollista – ei ilman oikeata voittoa. Sodankäynti palvelee aina politiikkaa. Mikä on siis poliittinen tavoite?
Strategiseen voittoon tarvitaan ensiksi vastustajan tahdon murtaminen. Sen jälkeen, tarvitaan poliittinen tavoite, joka määrittelee vastustajan tahdon murtamisen jälkeen rakennettavaa poliittista järjestelmää. Voittoon tarvitaan enemmän, kuin vain ”ei häviämistä” ja se on enemmän, kuin vain ”rauhaan pääseminen”. Tässä piilee ongelma. Perinteisten Clausewitzin sotaoppien mukaan, ei ole voittoa ilman tahdon murtamista. Siihen pyritään joko asevoimien tuhoamisen kautta tai suoraan poliittista johtoa vaikuttamalla, esimerkiksi pääkaupunkiin marssimalla tai sen tuhoamisella. Molemmat vaihtoehdot eivät ole edes teoreettisesti katsottuna vaihtoehtoja. Venäjän kaltaisen ydinasevaltion asevoimia ei Ukraina voi täydellisesti tuhota ja Moskovaan marssiminen ei ole vain mahdotonta, vaan samasta syystä myös liian vaarallista. Jäljelle jää siis vain kolmas vaihtoehto, jossa valtion johto muuttuu kansan tahdon murtamisen kautta. Tämä voidaan saavuttaa esimerkiksi strategisilla pommituksilla – joka ydinasevaltion kanssa on erittäin huono idea – tai vallankaappauksen, vallankumouksen tai imperiumin sisäisten siirtomaiden itsenäistymisen kautta. Tämä olisi taloudellisen, sotilaallisen ja psykologisen vaikutuksen summa. Sen riskinä on Venäjän valtion mahdollinen hajoaminen. Tämä taas ei ole länsimaiden tavoite. Sellaisen skenaarion seuraukset olisivat nykytilanteeseen verrattuna meille vaarallisempia. Tähän pitäisi kuitenkin olla varautunut.
Skenaario ”kuoleva karhu” voisi tuoda vuoden 1991 kaltaiset vaarat, joka koskisi rajaturvallisuutta, pakolaisvirtoja, ydinasekontrolleja, Venäjän radikaalien puolueiden mahdollista valtaannousua, etnisiä konflikteja ja kaikkea muuta vastaavaa. Tarvitaan positiivinen tavoite kuten vuonna 1948. Mitä, jos virtahepo olisikin kuoleva karhu?
Agilolf Kesselring on sotahistorioitsija, koulutukseltaan filosofian tohtori. Hän on Saksan puolustusvoimain reservieverstiluutnantti sekä Suomen maanpuolustuskorkeakoulun Euroopan sotataidon historian dosentti.
