Suomen Sotilas -lehden pääkirjoitus numerossa 4/24.
Tammikuun 15. päivänä 1997 maailmanpolitiikan vaikutusvaltaisin nainen näytti mahtinsa Angolassa. Mieleesi kenties palaa ikoninen kuva sirpaleliiviin puetusta Walesin prinsessasta miinakentällä pleksi kasvoillaan?
Kuvista lähti liikkeelle vauhdikas prosessi kohti vuoden lopussa solmittavaa Ottawan sopimusta. Vielä kesällä vain 62 maata ilmoitti kannattavansa sopimusta ja 50 tuki julistusta epävirallisesti. EU-maista Suomi ja Kreikka olivat miinakieltoa vastaan. Suomi olisi halunnut sopia miinakiellosta YK:n alaisessa Geneven aseistariisuntakonferenssissa, jossa myös Venäjä olisi mukana.
Ulkoministeri Tarja Halonen perusti miinakieltoa pohtivan työryhmän ja korosti, ettei Suomi voi yksipuolisesti luopua maamiinoistaan, sillä itärajan puolustuksen on oltava kunnossa.
Suomessa oli yhteinen linja sopimukseen. Miinakielto on sotilaallinen, ei humanitäärinen kysymys. Puolustusvoimat ilmoitti, ettei jalkaväkimiinoista luopuminen ole ongelma, mutta sen korvaajaksi tarvitaan uusi puolustusstrategia ja uutta ”kättä pitempää”. Politiikaksi käännettynä se tarkoitti satojen miljoonien lisäystä puolustusmäärärahoihin.
Suomen suhde jalkaväkimiinoihin oli esimerkillinen. Suomi valmisti miinansa itse eikä kaupannut niitä, yhtään miinaa ei sijoitettu maastoon, kaikki oli varastoitu varikoille. Strategiana oli estää jalkaväkimiinoilla vihollista purkamasta panssarimiinoja. Olimme kaukana kauhusta, joka levisi maailmalla kuvissa Dianasta miinojen vammauttamien lasten kanssa.
Dianan kuolema kesän lopussa vain viikkoja ennen sopimusta valmistelevaa kansainvälistä miinakokousta mullisti keskustelun. Maailmanpolitiikan paine pakotti jopa presidentti Clintonin linjaamaan, ettei Yhdysvallat allekirjoita jalkaväkimiinat kieltävää sopimusta vielä, mutta hän määräsi puolustusministeriön kehittämään korvaavan asejärjestelmän vuoteen 2006 mennessä. Myös Venäjän presidentti Jeltsin vihjaili käytäväpuheissa Venäjän sitoutumista sopimukseen.
Ennen Ottawan allekirjoituskokousta pääesikunnan selvitys henkilömiinoista luopumiseen tuli julki ja ulkoministeri Halosen asettama työryhmä päätyi esittämään, että Suomi liittyisi vuonna 2006 sopimukseen ja tuhoaisi miinansa vuoteen 2010 mennessä. Linja pysyi, mutta lopullista päätöstä ei tehty.
Suomi ajautui ulkopolitiikan miinakentälle. Ulkoministeri Halonen selitti, että myös ”Suomi ajaa täyskieltoa jalkaväenmiinoille, mutta ei pystynyt allekirjoittamaan miinat kieltävää sopimusta vaaditussa ajassa”.
Joulukuussa 122 maata allekirjoitti Ottawan sopimuksen. Suomen lisäksi muun muassa Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä eivät olleet allekirjoittajamaiden joukossa, mutta kaikki EUmaat olivat, myös Kreikka.
Vuosi 1997 päättyi, mutta jalkaväkimiinat jäivät vuosikymmeneksi kiveksi suomalaispoliitikkojen kenkään. Presidentiksi noussut Halonen ja ulkoministeri Tuomioja pitivät Halosen työryhmän suunnitelmaa sopimuksena, mutta rahaa korvaavaan järjestelmään ei löytynyt. Yhdysvallat kehitti korvaavan asejärjestelmän, mutta jo vuonna 2008 tehtiin ensimmäinen rypäleammuksetkin kieltävä yleissopimus.
Väistyvä presidentti Halonen sai allekirjoittaa Ottawan sopimuksen, ja Puolustusvoimille myönnettiin vuosille 2009–2016 korvaavan aseistuksen hankintaan 200 miljoonaa euroa, mutta kolmannes kustannuksista piti silti kattaa budjettisäästöillä. Kun miinojen tuhoaminen vuonna 2012 alkoi, Kataisen hallitusohjelmaan kirjattiin lisää säästöpainetta, ja Puolustusvoimat piti uudistaa.
Suomen liittyessä sopimukseen eräät sopimuksen vuosikymmen aiemmin allekirjoittaneet maat eivät olleet täyttäneet sopimuksen mukaisia velvoitteita. Maiden joukossa olivat Valko-Venäjä, Kreikka ja Ukraina. Ukrainasta tulikin ensimmäinen Ottawan sopimusta rikkonut allekirjoittajavaltio. Mikä on seuraava?
Kannattaako Suomen irtautua jalkaväkimiinat kieltävästä sopimuksesta ennen kuin on pakko?
