Ahvenanmaan asema on puhuttanut jälleen.
Demilitarisoidun maakunnan uskotaan – mielestäni täysin aiheellisesti – muodostavan ongelman Suomen ja nyttemmin myös liittolaistemme sekä sellaiseksi toivottavasti pian muuttuvan Ruotsin puolustukselle.
Kansainväliset sopimukset ja normit syntyvät omassa ajassaan eikä niiden tulkintaa tai sitovuutta voi arvioida tyhjiössä.
Tämä on tullut esille muun muassa kansainvälisiä pakolaissopimuksia koskevan normiston kohdalla jo muutama vuosi sitten, kun Venäjä ja Valko-Venäjä käyttivät härskisti EU-maiden legalismia hyväksi. Jälkikäteen näyttää siltä, että syksyn 2021 ”siirtolaiskriisi” Puolan ja Liettuan itärajoilla aiheutui Putinin ja Lukashenkan pyrkimyksestä täyttää maiden vastaanottokapasiteetti ennen suurhyökkäystä Ukrainaan sekä myrkyttää paikallisten mielet kaikkia ulkomaalaisia kohtaan.
”Siirtolaisuusaseen” käytön ehkäisemisessä tasavallan presidentti Sauli Niinistö osoitti poikkeuksellista valppautta jo viime vuosikymmenen loppupuolella.
Mutta miksi Ahvenanmaan aseistaminen ei etene?
Sopimuspohjaista kansainvälistä järjestelmää tämä ei tuhoaisi – Venäjä on kyllä pitänyt omalta osaltaan huolen siitä, että juuri mitkään todella ajateltavissa olevat Suomen toimet eivät ylittäisi suhteellisuusperiaatteen mukaisen hyväksyttävän varautumisen rajaa.
Ehkä kysymyksestä tulisi tehdä kaksiosainen: miksi edes Venäjän konsulaattia ei saatu pois Ahvenanmaalta, kun sitä diplomaattiteitse Suomelle vuonna 1998 ehdotettiin?
Tuolloin ulkoministerinä toiminut Tarja Halonen selitti ratkaisua sillä, että muutokset olisivat voineet johtaa Turun konsulaatin laajenemiseen Suomen kannalta epäsuotuisasti. Voi tietenkin olla, että tällaista todella pelättiin.
Halosen selitys kuitenkin ontuu.
Mikä olisi estänyt neuvottelemasta ja katsomasta vastapuolen kortit asiassa? Eikö keskusteluja olisi voinut tarvittaessa käydä julkisuudelta piilossa, minkä luulisi sopineen Venäjälle – etenkin ottaen huomioon, että itänaapuri lopulta pyysi käymiensä tunnustelujen salaamista?
Asiaa pohtiessa herää väistämättä kysymys, oliko Halonen presidentti Mauno Koiviston tavoin enemmän vanhoillisten KGB-miesten kuin monin tavoin ongelmallisen, mutta kuitenkin demokraattisesti valitun presidentti Boris Jeltsinin informaation vaikutuspiirissä.
Operaatio Pax – eräiden Pariisin rauhansopimuksen artikloiden yksipuolinen mitätöinti – oli jo kymmenisen vuotta aiemmin toteutettu läheisessä koordinaatiossa nimenomaan turvallisuuselinten kanssa, jopa Neuvostoliiton ulkoministeriön ohi. Kuten olen tuonut esiin teoksessani Jälkisuomettumisen ruumiinavaus (Docendo), menettely oli vahvasti linjassa keskeisten 1990-luvun alkuvuosina tehtyjen ratkaisujen kanssa. Entä sen jälkeen?
Sinänsä myös Turun konsulaatin asema Suomessa kylmän sodan aikana ja jälkeen vaatisi täydellistä perkaamista – olihan kaupungissa omanlaisensa ”poliittiseen tiedusteluun” keskittyvä kontaktiverkosto – omat ”kotiryssät” – joista tietyn ikäpolven varsinaissuomalaiset silmäätekevät osaavat varmasti kertoa.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö toimi vuonna 1998 Lipposen hallituksen valtiovarainministerinä ja pääministerin sijaisena. Hän joko tiesi tai ei tiennyt Maarianhaminan konsulaattia koskevista keskusteluista. Nyt Niinistön asema joka tapauksessa mahdollistaisi vahvan johtajuuden menneisyyden virheiden korjaamiseksi.
Kuva: Venäjän konsulaatti Maarianhaminassa. (Arild Vågen – Oma teos, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=49247319)
