KGB “Rauhan” asialla

Suomi on joutunut taas keskelle nopeasti muuttuvaa turvallisuusympäristöä. Silloin voi olla hyödyllistä vilkaista menneeseen.

Yhdessä Rauhan asialla


Operaatio Paxiksi ristittyä toimenpidettä, jolla Suomen valtiojohto yksipuolisesti irtisanoi Pariisin rauhansopimukseen sisällytetyt saksalaista sotilasteknologiaa koskevat rajoitukset on usein pidetty osoituksena presidentti Mauno Koiviston ja aikalaisten halusta korostaa maamme itsenäisyyttä.


On epäilemättä totta, että Pariisin rauhansopimusta juhlistaneen, vuonna 1947 julkaistun postimerkin mukaan nimetty Pax lisäsi Suomen sotilaspoliittista liikkumatilaa sekä vahvisti osaltaan myös todellista puolueettomuutta, jonka Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov oli Finlandia-talossa pitämässään puheessa edellisen vuoden lokakuussa tunnustanut.


Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus.


Tutkija Juha-Matti Ritvasen monografiaväitöskirjaan perustuva teos Mureneva kulmakivi: Suomi, Neuvostoliiton hajoaminen ja YYA-sopimuksen loppuvaiheet 1989-1992 (Siltala 2021) käsittelee yksityiskohtaisesti prosessia, jonka seurauksena puolustusvoimat pääsi vihdoin ongelmitta käsiksi saksalaisen ja japanilaisen osaamisen hedelmiin. Monipolvinen tarina sisältää diplomaattien kivahduksia ja ylipäällikön kauhistumisia, mutta myös salattuja KGB-yhteyksiä sekä Neuvostoliiton sisäisiä ristiriitoja.

Saksa ja Suomi


Toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa Neuvostoliitto perusteli orastavasta kylmästä sodasta huolimatta “puolustuksellisia” toimiaan nimenomaan Saksan uhalla. Tämä oli länsivaltojen silmissä hyväksyttävää ja revanssia hakeneiden natsien valtaannousun jälkeen myös tavallaan ymmärrettävää: eihän ensimmäisen maailmansodan tappiostakaan ollut edes kolmeakymmentä vuotta, näytti Berliini kuinka raunioituneelta hyvänsä.


Näin ollen Suomen – joka oli natsi-Saksan kanssa liittoutuneen Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi jouduttuaan hakenut turvaa itänaapurin viholliseksi sittemmin kääntyneeltä Adolf Hitleriltä – ei voinut olettaa erityisesti pullikoivan Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947 määriteltyjä aserajoituksia vastaan. Puolustusvoimien miesvahvuuden ja kaluston koon rajoittamisen lisäksi kiellettiin kaikenlaisen sotilasmateriaalin ja jopa siviililentokoneiden osien hankinta Saksasta sekä Japanista.


Monille voi kuitenkin tulla yllätyksenä tieto, että sotilaallisesti liittoutumattomalle (tai YYA-sopimuksen myötä oikeastaan Moskovaan sidotulle) Suomelle ei aserajoituksia vaatinut suinkaan Neuvostoliitto, vaan Iso-Britannia.


Tämä nousi esiin myös Operaatio Paxia koskevissa keskusteluissa ulkomaalaisten kanssa: esimerkiksi ulkoministeriön konkarivirkamies René Nybergin Ritvanen kertoo verranneen brittien suomalaisille aiheuttamia vaikeuksia Mississippi-joen mustan orjakansan kokemuksiin. Yhdistyneen kuningaskunnan korkein edustaja Helsingissä piti Nybergin puhetta siinä määrin sopimattomana, että ulkoministeriön osastopäällikkö Jaakko Blomberg sai vastaanottaa suurlähettiläs Neil Smithin valituksen tapauksesta.


Olennaista on kuitenkin ymmärtää aserajoitusten pohjimmaisen motiivin liittyneen pyrkimykseen estää Neuvostoliiton vallan vahvistuminen Suomen kautta, ei niinkään Saksan uhan patoamiseen.


Toki Saksa oli virallisesti kaiken takana, myös YYA-sopimuksen sotilaallisten artiklojen. Moskovakin puhui mieluummin Berliinistä kuin entisistä liittolaisistaan Lontoosta, Washingtonista tai Pariisista ensisijaisina turvallisuusongelminaan.


Ja olihan tavallaan totta, että suursota, jonka myötä Neuvostoliitto voisi kokea tarvetta Suomen miehittämiseen olisi todennäköisesti eskaloitunut huippuunsa nimenomaan kahden Saksan alueella.

“Puoluelinjaa” pitkin


Saksojen yhdistyessä muuttuivat niin YYA-sopimuksen merkitys kuin Pariisin rauhansopimuksen asemakin. Puolustusministeriössä huolestuttiin Suomen militääriteknologisen takamatkan pitenevän ilman saksalaisen sekä japanilaisen osaamisen hyödyntämistä.


Näin ollen 7.11.1989 ministeriössä valmisteltiin rajoitusten purkamismahdollisuuksia tarkasteleva muistio, jossa lähdettiin pyrkimyksestä hankkia uudelle linjalle niin Lontoon kuin Moskovankin suostumus. Sopimusta oli näiden kanssa uudelleentulkittu jo ainakin kahdesti, 1960-luvulla puolustuksellisten ohjusten ja 1980-luvulla merimiinojen osalta. Kysymyksen tultua pohdintaan haudottiin ensin ratkaisua, joka olisi poistanut Suomelta kaikki aserajoitukset (pl. ydinasekielto) nootinvaihdolla Ison-Britannian sekä Neuvostoliiton kanssa.


Lopulta päädyttiin kuitenkin yksipuoliseen menettelyyn, jossa molempia kyllä informoitaisiin etukäteen ja ainakin Neuvostoliiton kohdalla varmistettaisiin myös hiljainen hyväksyntä. Näin pyrittiin välttämään kaikki muut kysymykset, joita Saksojen yhdistyminen voisi Suomen sopimusvelvoitteista herättää. Tämä epäilemättä sopi Moskovallekin paremmin kuin hyvin.


Presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalela (KGB:n peitenimi “Prof”) sai Koivistolta 4.9.1990 toimeksiannon ottaa yhteyttä neuvostotiedustelukontaktiinsa Felix Karaseviin, jota häveliäästi nimitettiin “puoluelinjaksi”. Tarkoituksena oli hoitaa aserajoitusten irtisanomista koskevat kysymykset kuntoon ennen diplomaattisen tien käyttämistä ja varmistua, ettei Neuvostoliitolla olisi mitään hanketta vastaan. Ilmeisestikään ei ollut.


Suurlähettiläitä informoitiin vain muutama päivä ennen yksipuolisen irtisanoutumisen julkistamista, joten diplomaattinen prosessi ohitettiin sekä länteen että itään lähes kokonaan. Presidentti esikuntineen sopi puolustusvoimien toimintaedellytysten kannalta keskeisestä asiasta suoraan itänaapurin tiedusteluorgaanien kanssa. Oikein tai ei, Suomi pääsi käsiksi huomattavasti aiempaa runsaampaan teknologioiden kirjoon.


KGB:n “Suomi-mafiaan” ja omavaltaiseen toimintaan kyllästynyt Neuvostoliiton ulkoministeriö ei pitänyt siitä, kuinka asiat hoidettiin, mutta tiedustelumiehet ja valtion ylin johto olivat selvästi eri linjalla. Ulkoministeriön kanssa olisivat mieluiten asioineet kaiketi myös ne suomalaiset, jotka vannoivat neuvostoystävyyden nimiin, mutta olivat tulleet sivuutetuiksi vallan ytimestä ja siten tiedustelukanavan käytöstä. Monet heistä tunnettiin Urho Kekkosen presidenttikaudella kiivaina puolueettomuuden kannattajina. Ironiaa voi nähdä siinä, että juuri Kekkonen vakiinnutti KGB-kanavan käytön osaksi idänsuhteiden oikeaoppisen hoitamisen toimintaperiaatteita.

Mistä moinen?


Mikä sitten oli Operaatio Paxin ja sen toteutustapojen perimmäinen motiivi? Epäilemättä niitä oli useita.


Puolustusvoimat ja teknologiayritykset saivat osansa. Suomen turvallisuus luultavasti vahvistui ja saksalaiset sekä japanilaiset kaksikäyttötuotteet hyödyttivät jatkossa myös siviilipuolen kilpailukykyä. Länsi-integraatio eteni ja vastakkainasettelu väheni.


Neuvostoliiton näkökulmasta yksipuolinen irtisanoutuminen rajoitti uudelleentulkinnan heijastumista muille alueille, esimerkiksi Karjalan kysymyksen käsittelyyn. Sitä Koivisto vierasti niin paljon, ettei halunnut maakunnan suuntaan “kustakaan”.


On myös huomionarvoista, että vielä 1980-1990 -lukujen vaihteessa irtisanoutuminen näyttää olleen kovempi pala Lontoon kuin Moskovan nieltäväksi.


Vaikuttivatko taustalla vanhat pelot läntisen teknologian päätymisestä neuvostoliittolaisiin käsiin? Tätä on vaikea sanoa, mutta asian hoitaminen salaisesti KGB:n kanssa on brittien tietoon tullessaan tuskin ainakaan epäluuloja hälventänyt. 1980-luvulla Helsingissä kerrotaan sotilastiedustelu GRU:n palveluksessa toimineen jopa 160 henkilöä, mutta myös vastavakoilun sekä teollisuusvakoilun saralla itätiedustelun pihdeissä oli kymmeniä suomalaisia.


1980-luvulla käynnistyi neuvostoeliitin massiivinen “varojenturvaamisoperaatio”, jossa kommunistisen puolueen sekä tiedusteluorgaanien omaisuutta siirrettiin länteen. Vladimir Putinin on yleisesti katsottu olleen tapahtumien keskiössä. Ilmeisesti rahoja kulki myös Suomen kautta: ainakin Moskovan taloudellisesti tukeman SKP:n varojen kohtalo oli hyvin hämärä ja monisäikeinen, mutta varsin vähän tutkittu arvoitus.


Valtiososialismin säilyvyyden ja neuvostoeliitin omat intressit eivät suinkaan aina kohdanneet, vaan saattoivat olla jopa ristikkäisiä. Historia tuntee tästä lukuisia esimerkkejä, joista mainittakoon yksi Ritvasen kirjassa sivutuista tapauksista.


Vuoden 1991 joulukuussa presidentti Mauno Koivisto tapasi Helsingissä Putinin esimiehenä 1990-luvun alkupuolella toimineen Pietarin kaupunginjohtaja Anatoli Sobtšakin neuvotellakseen läheiseen metropoliin suunnattavasta ruoka-avusta. Myöhemmin on paljastunut, että kaupungin nk. Ruokaa öljystä -ohjelma palveli lähinnä entisten tiedustelumiesten ja järjestäytyneen rikollisuuden varainhankinnan peitteenä.


Mikä oli Suomen ja suomalaisten rooli tässä vyyhdessä? Se, kuten Operaatio Paxin tarkoitusperät ja kokonaisvaikutukset kaipaisivat yhä kiristyvässä maailmantilanteessa lisävaloa, jottei vanhoja virheitä ainakaan toistettaisi.

Ritvanen, Juha-Matti
Mureneva kulmakivi: Suomi, Neuvostoliiton hajoaminen ja YYA-sopimuksen loppuvaiheet 1989-1992
Siltala (2021)
350 sivua
ISBN 9789522349279


30.12.2021 klo 14.25: Korjattu Anatoli Sobtšakin titteli.

Kuva: Saksalainen merimiina räjähtää. (U.S. Navy photo Kirjoittaja Mass Communication 1st Class David R. Krigbaum – This image was released Kirjoittaja the United States Navy with the ID 140516-N-QY759-085 (next).This tag does not indicate the copyright status of the attached work. A normal copyright tag is still required. See Commons:Licensing)