Tällä viikolla ei tule kuluneeksi vuotta Ukrainan sodan alkamisesta.
Sen sijaan tällä viikolla tulee kuluneeksi vuosi Venäjän aloittamasta suurhyökkäyksestä, joka vasta kunnolla toi lähialueellamme jo lähes kymmenen vuotta vallinneen sotatilan suomalaisten ja monien muiden eurooppalaisten tietoisuuteen.
Tarkk’ampujien terroriluotisateesta Kiovan Itsenäisyydenaukion mielenosoittajia vastaan on todellisuudessa jo yhdeksän vuotta.
Viimeisen vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut paljon.
Turvallisuusympäristömme mannerlaatat ovat liikkuneet, vaikka perushaasteet eivät sinänsä ole muuttuneet.
Kolmen päivän taistelun sijaan Ukraina on onnistunut puolustamaan suurinta osaa alueestaan tähän saakka – eikä maan haluta epäonnistuvan jatkossakaan.
Lännen sitoutuminen maahan on ennennäkemätöntä, mistä kertoo jo Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin eilinen vierailu Kiovaan.
Potreteilla ei sotaa voiteta, mutta maailman johtavan suurvallan yhteiskävelyä aurinkoisessa Ukrainan pääkaupungissa presidentti Volodymyr Zelenskyin kanssa ilmahälytyssireenien soidessa ei voi symboliarvon puutteesta moittia. Irlantilaisviikinki ja ”natsivaltioksi” syytetyn maan juutalainen presidentti Kiovan Rusin kaikkien pyhimmässä, Myhailivskan luostareiden edessä! Tätä ei olisi edes Ian Fleming osannut keksiä.
Vuoden aikana olen pyrkinyt tarjoamaan Suomen Sotilaan lukijoille tilannekuvaa laajasta näkövinkkelistä, sillä Ukrainan ja Suomen tulevaisuuteen vaikuttavat myös vähemmälle huomiolle jäävät seikat. Päivittäisiä uutisia sekä rintamakatsauksiakin toki on toimituksemme tuottanut.
Tässä tekstissä katsotaan kuitenkin taas ”marginaalienkin” puolelle: minne kurkistaa pysyäkseen ei vain ajan tasalla, vaan ehkä jopa hiukan edellä!
(Lue myös eilinen artikkelimme Kiinan tämänhetkisestä roolista Ukrainan sodassa)
Aseapu kasvaa ja kiireellistyy
Viime viikkoina on puhuttu paljon Venäjän uuden suurhyökkäyksen uhasta. Toistaiseksi on kuitenkin ollut epäselvää, onko sellaista kuitenkaan tulossa. Yksin Bahmutin taistelut ovat ukrainalaisille riittävän kuluttavia ilman mitään uusia operaatioita.
Lännessä on vihdoin laajalti ymmärretty, että sodankäyntiin tarvitaan aseita. Euroopassa siirrytään hitaasti, mutta varmasti kohti sotataloutta.
Monet vaikutusvaltaiset tahot ovatkin korostaneet nopean avun tärkeyttä, sillä Ukrainan aseman pelätään heikentyvän nopeasti, ellei se saa palautettua aloitetta itselleen ja vallattua jälleen Venäjän miehittämiä alueita takaisin.
Eurooppalaisten joukossa Iso-Britannia on – Puolan ohella – edelleen selvästi kasakkavaltion kansallisen vapaustaistelun päätukija, mistä kertoo paitsi Zelenskyin riemukas vastaanotto Lontoossa, konkreettisemmalla tasolla myös lupaukset pitkän kantaman ohjusten toimittamisesta. Pian Ukrainaan lähtee luultavasti myös brittihävittäjiä.
Leopardit näyttäisivät saavuttavan rintaman lähiviikkojen tai ainakin -kuukausien aikana.
Eikä kaikkea apua suinkaan julkaista.
Vierailujen aalto
Viime päivinä on Ukrainassa nähty monia korkean tason vierailijoita.
Presidentti Bidenin jälkeen Kiovaan suuntasi muun muassa Italian pääministeri Giorgia Meloni.
Kyse ei ole ainoastaan henkisestä tuesta, vaan Zelenskyi on pitänyt koko kautensa aikana huolen, että maahan ei saavuta tyhjin käsin – ei ainakaan vailla vakavaa neuvottelutarkoitusta.
Italia harkitseekin nyt omien hävittäjiensä toimittamista maahan osana kansainvälistä liittoumaa.
Toiseksi vierailut ovat itsessään jonkinlainen turvatakuu vähintään Kiovalle – Venäjän isku pääkaupunkiin suurhyökkäyksen vuosipäivän tienoilla olisi vaikutuksiltaan paljon merkittävämpi, jos se kohdistuisi ulkomaiseen valtionpäähän.
Pakotteita kiristetään entisestään
Venäjään kohdistuvia pakotteita aiotaan myös kiristää entisestään, vaikka Euroopan unionin uuden sanktiopaketin sisältö ei vielä täysin tiedossa olekaan.
Tiettävästi ainakin säännösten kiertämiseen ja porsaanreikiin pyritään kiinnittämään aiempaa suurempaa huomiota.
Tässä suhteessa lännelle aiheuttavat harmaita hiuksia samat maat, jotka viivyttävät maamme Nato-jäsenyyden ratifiointia: Unkari ja Turkki.
Budapestin diplomaatit ovat viime aikoina veljeilleet jopa Valko-Venäjän sekä Iranin kaltaisten diktatuurien kanssa eikä Viktor Orbánin taannoinen linjapuhe jättänyt mitään arvailujen varaan siitä, keitä hän pitää syyllisinä Ukrainan sotaan. Venäjän johto ei pääministerin puheissa niihin vaikuta lukeutuvan.
Myös näennäisesti Kremliin etäisyyttä ottaneet Kaukasuksen valtiot ovat seuraamisen arvoisia. Mikäli vaikkapa elektroniikkayritysten kauppa Kazakstanin tai Kirgisistanin kanssa yhtäkkiä kaksinkertaistuu, varsin todennäköisesti kyse on pakotteiden alaisten komponenttien salakuljetuksesta Venäjälle.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Venäjän vaikutusvalta alueella olisi vähenemään päin. Myös Euroopan unioni on ottamassa aiempaa suurempaa roolia esimerkiksi Armenian ja Azerbaidžanin konfliktissa perustettuaan alueelle siviilimission – mistä asiasta venäläiset ehtivät jo vetää herneen neniinsä palkoineen päivineen.
Sotilasvoimalla sotilaallista uhkaa vastaan
Materiaaliavun ja asetuotannon lisäksi länsi näyttää vihdoin tajunneen, että sotilaalliset uhat vaativat useimmiten sotilaallisen vastauksen.
Tämä on konkretisoitunut erityisesti Venäjän pyrittyä Romanian ja Ukrainan välissä sijaitsevan, länsimielisen presidentin ja hallituksen johtaman Moldovan epävakauttamiseen.
Pitkälti juuri Moldovan itäosassa sijaitseva Transnistria – jossa Venäjän armeija on edelleen läsnä – muodosti mallin jäätyneelle konfliktille, joka vuodesta 2014 heikensi Ukrainaa estäen sen länsi-integraation sekä osin myös kansallisen puolustuksen vahvistamisen.
Nyt Ukrainassa puhutaan jo mahdollisuudesta auttaa naapurimaata vieraiden joukkojen poistamisessa ja demilitarisaatiossa. Tämän tarpeellisuuden on avoimesti tuonut esiin myös Moldovan valtiojohto.
Minkä taakseen jättää, löytää useimmiten edestään.
1990-luvulla ja Ukrainan kohdalla vielä vuonna 2014 uskottiin – tai ainakin haluttiin uskoa – että karhu tyytyisi vähään, kun se sille vain annettaisiin.
Nyt moiseen ei enää yhtä laajalti uskota, mikä on myös Suomen turvallisuuden kannalta erinomainen asia.
Venäläisten ajaminen pois Transnistriassa olisi samalla valtava henkinen rohkaisu Ukrainalle ja koko lännelle.
(Lue viime keväänä julkaistu artikkelimme Moldovan sekä Transnistrian konfliktin historiasta)
Entä Venäjä?
Wagner-joukkojen johtaja Jevgeni Prigožinin julkisuudessa kasvanut rooli, avoin kritiikki maan hallinnon korruptiota vastaan sekä muiden oligarkkien – ilmeisesti muun muassa Suomen kansalainen Gennadi Timtšenkon – yksityisarmeijoiden nouseminen esille on herättänyt myös kysymyksiä Venäjän sisäisestä tilanteesta.
Kuten itänaapurimme kohdalla yleensä, asioiden todellista tilaa on kovin vaikea arvioida.
Ainakin vankilassa istuva oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi näyttää kuitenkin ottaneen uuden vaihteen päälle Putinin-vastaisessa kritiikissään. Aiemmin hyvin tulkinnanvaraisia lausuntoja antaneen lakimiehen mukaan Krim kuuluu nyt Ukrainalle ja länsinaapurin jälleenrakennuksen voisi rahoittaa Venäjän energialiikevaihdosta.
