Ukrainan sodan uutisointia seuratessa moninaiset asiantuntijat kovasti ovat ihmetelleet ja valitelleet ettei läpimurtoa ole useista hyökkäyksistä huolimatta tullut. Ei ole ratkaisutaisteluun päädytty ja aikaa sekä resursseja on haaskattu useisiin pienimittakaavaisiin iskuihin.
Huurukko pääsi aikoinaan muutaman kerran tekemisiin isojen poikien kanssa suuren veden takaa. Heillä oli tuollaiset käsitteet kuten probing attack ja reconnaissance in force. Molemmat voitaneen kääntää muotoon tunnusteluhyökkäys, ensimmäinen rajoittuu vihollisen välittömään ensimmäiseen ryhmitykseen, jälkimmäinen ulottuu pidemmälle syvyyteen. Tavoitteena molemmilla on saada tietoa vihollisen puolustuksen voimista ja järjestelyistä.
Venäläisessä doktriinissa vihollisen harhauttamiseen ja oman toiminnan salaamiseen tähtäävästä toiminnasta käytetään termiä Maskirovka. Tähän kuuluu maastouttaminen, salaaminen ja harhauttaminen. Harhauttavat hyökkäykset ovat osa Maskirovkaa. Myös ukrainalainen ylempi päällystö lienee perehtynyt Maskirovkaan uransa alkuvaiheissa.
Kun Huurukko viime vuosituhannella kävi sotakouluissa kursseja vihollinen, tuo A2 keltainen, pyrki aina kierosti harhauttamaan. Kun sitten omissa koeratkaisuissa koitti moista temppua käyttää niin sen kyllä huomasi arvosanassa. Jäi vähän sellainen maku, että suomalainen suoraselkäinen sotilas ei sodi kierosti eikä huijaa taistelukentällä.
Kun tuosta joskus vähän perään kyseli, vastapalloon tuli taktisista pääperiaatteista, voimien taloudellinen käyttö (ei haaskata moiseen, kun kuitenkin ollaan alivoimaisia) tai voiman keskittäminen ratkaisukohtaan (ei nyt ruveta huitelemaan missä sattuu, kun iskuporras iskee tuohon). Mikäli meni samasta listasta yllätyksellisyyttä tarjoamaan niin argumentteja olivat, ei se kuitenkaan onnistu ja kyllä vihollinen tietää missä meillä pääjoukko on.
En tietenkään tiedä ja voi yksikantaan väittää, mutta olisiko tuolla sotakoulujen vastenmielisyydellä harhauttamista kohtaan vaikutusta myös asiantuntijoiden näkemyksiin. Itsensä maastouttaneen ja kaivautuneen vastustajan vahvuudesta ei ihan helpolla selkoa oteta, varsinkin jos tällä on ilmaylivoima, kuten venäläisillä on.
Minä luulen, että ukrainalaiset päättivät selvittää heikot kohdat käyttämällä tiedusteluhyökkäyksiä laajalla alueella heikon kohdan selvittämiseksi ja kun sellainen sitten löytyi, niin sieltähän he sitten menivät läpi. Pitää muistaa, ettei pelkkä pipomäärä montuissa ole aina ratkaiseva tekijä, vaan joukon henki ja taistelutahtokin merkitsevät paljon.
Suomalainen sotataito ja taktiikka on (onneksi) pitkälti rakennettu maastoon ja olosuhteisiin, jotka meille ovat tuttuja ja joissa pääsemme myös harjoittelemaan. Se ei tarkoita, että toisenlaisessa maastossa toisenlaisella koulutuksella ja kalustolla samat menetelmät olisivat aina yleispäteviä. Hyvä sotajoukko ja sen johtajat tunnistavat maaston, olosuhteiden ja vihollisen erityspiirteet ja näiden perusteella ratkaisevat millä keinoin ja menetelmin saatetaan tilanne sellaiseksi, että se on omalle joukolle edullinen ja vastustajalle taas epäedullinen.
Voisipa siihen joskus käyttää vähän kierouttakin.
*Lapsena Huurukko kuunteli, kun isän tarinoita Tapani Löfvingistä sekä Rothista ja Spoofista. Isä oli pikkulapsena joutunut katsomaan, kun pommikoneen konekiväärimies oli juuri häntä kohti konekiväärillä tähtäillyt.
Myöhemmin kun Huurukko oppi itse lukemaan, luettiin Esa Anttalan kirjoja kaukopartiomiehistä ja siitä kuinka Kollaa kestää. Se mikä päähän jäi, oli että aina tuolta idästä on tultu ja kun on tultu niin siinä on kansa kärsinyt.
Kun sitten aika tuli niin sinne mentiin – varusmiespalvelukseen. Sille tielle jäätiin yli kolmeksi vuosikymmeneksi. Se miksi siellä oltiin, oli Huurukolle selviö, vaikka ei siitä sopinut puhua. Olihan tiedossa, että yksi kenraaliylennys oli jäänyt pöydälle, kun eversti oli ikävästi rauhaa rakastavasta naapuristamme puhunut.
Sotaa ei tarvinnut pelätä, riitti kun kriisejä vaan hallittiin.
