Suomen pitkä tie Naton jäseneksi on nyt päättynyt.
Olemme läntisen ydinsateenvarjon alla.
Voimme onnitella itseämme.
Omasta maanpuolustuksestamme emme ole pahasti tinkineet, mutta Venäjän viimevuotinen suurhyökkäys Ukrainaan korosti yhteistyöhön perustuvan pelotteen merkitystä. Sotaa ei haluta käydä, vaan ehkäistä.
Samalla loppuvat spekulaatiot Suomen kansainvälisestä asemasta. Olemme lännessä – siellä, minne olemme vuosisatoja pohjimmiltamme kuuluneet.
Miksi tässä kesti näin pitkään? Mitä riskejä olisimme voineet järkevämmällä toiminnalla välttää? Olimmeko viime keväänä vain muutaman viikon päässä sodasta?
Aiheellinen keskustelu näistä kysymyksistä on jo alkanut ja tulee varmasti jatkumaan.
Nyt on kuitenkin juhlan aika.
Kiitos kaikille suomalaisille, jotka varsin yhtenäisinä sitoutuivat valittuun linjaan jäsenyysprosessin aikana.
Erityiskiitos Suomen sotilaille, jotka kaukaa viisaasti varmistivat maamme teknisen yhteensopivuuden Naton kanssa. Se oli erittäin merkittävää.
Kiitos ukrainalaisille, jotka taistelivat meille aikaa hoitaa asiamme kuntoon.
Kiitos myös niille valtiojohdon ja virkamieskunnan edustajille, jotka paineen alla tekivät parhaansa jäsenyyden toteuttamiseksi.
Kiitos liittolaisillemme.
Sarkastisen kiitoksen voi kaiketi esittää myös sotarikoksista syytetylle KGB-diktaattori Putinille, jota ilman Suomen Nato-jäsenyys tuskin koskaan olisi toteutunut.
Seuraavaksi sitten Ruotsi ja rakkaan länsinaapurimme jälkeen Ukraina, Georgia sekä Moldova.
