Turkin venkoilu Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyksien ratifioinnissa eteni uuteen vaiheeseen, kun tanskalaismies päätti tuikata tuleen islamin pyhän kirjan Turkin suurlähetystön edessä Tukholmassa.
Ympäri islamilaista maailmaa puhkesivat suuret mielenosoitukset ja presidentti Recep Tayyip Erdoğan ilmoitti, ettei länsinaapurimme tulisi enää odottaa tukea Nato-jäsenyydelleen.
Tie on siis mutkistunut entisestään.
Mitä tästä pitäisi ajatella?
Yhteispeliä
Ruotsin ja Suomen yhteisellä Nato-hakemukselle oli ja on ollut hyvät perusteet.
Tutuksi tulleen hokeman mukaan puolustuksemme kaipaa ”syvyyttä”.
Poliittisesti Ruotsin mukanaolo on tehnyt puolustusliiton jäsenmäärän kasvusta entistä houkuttelevamman – kaksi toimivaa demokratiaa, jotka pitkään vaalivat liittoutumattomuuttaan, olivatkin yhtäkkiä valmiita hakemukseen.
Pohjoismaiden ”brändi” on hyvä ja Ruotsi on Pohjoismaista pohjoismaisin.
Nyt ratifioinnit ovat kuitenkin jääneet kiinni enemmän Ruotsin kuin Suomen toiminnasta – vai onko näin? Onko tällaisten puheiden taustalla sittenkin yritys tuhota molempien maiden Nato-prosessi luomalla eripuraa ja sabotoimalla etenkin ruotsalaisten kannatusta liittoutumiselle?
Maillamme on keskenään läheinen yhteys, mutta sittenkin kovin erilainen asema maailmassa. Ei Ruotsiin ole syytä hirttäytyä.
Suomen etu on, että poliittinen valmius ja tahto jäsenyyden läpiviemiselle säilyvät länsinaapurissamme riippumatta siitä, ratifioidaanko meidän liittoutumisemme aiemmin.
Käytännön turvatakuut molemmilla mailla jo pitkälti on, mutta poliittisten suhdanteiden muuttuessa Artikla 5:n kiistaton suoja on Suomelle Ruotsia kriittisempi.
Maailman muslimien puolustaja
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö korosti vuosi sitten liittoutumisratkaisun alla päätösten oikea-aikaisuuden ja laajan hyväksynnän – yhteiskunnallisen eheyden – merkitystä.
Nämä hyveet on otettava nytkin käyttöön.
Merkittävä osa oikea-aikaisuuden arvioinnin onnistumista on taustatieto ja ymmärrys tulevien liittolaisten tilanteesta.
Turkin presidentti Erdoğan on rakentanut uransa ennen muuta maansa islaminuskoisen väestön puolustamiselle. Tämä ei ole ollut varsinaisesti ristiriidassa demokratian kanssa, sillä juuri laajaa kansanvaltaa on pidetty tienä uskonnon vaikutuksen lisääntymiselle yhteiskunnassa. Nyttemmin toki ”raitiovaunusta on jääty pois”, kun demokratia kerran teki tehtävänsä.
Istanbulin köyhistä oloista ponnistanut Erdoğan nauttii kuitenkin aivan todellista suosiota hartaana kansanmiehenä – eikä pelkästään Turkissa, vaan myös monissa arabimaissa.
Ideologisesti presidentin AKP -puolue on lähellä egyptiläisen Hassan al-Bannan 1920-luvulla perustamaa Muslimiveljeskuntaa, jonka vaikutus poliittiseen islamiin – tuttavallisemmin islamismiin – on ollut laaja ja kansainvälinen.
Ei ainoastaan Erdoğanin valta kotimaassaan, vaan myös Turkin hallinnon määrätietoisesti rakentama pehmeä vaikutusvalta ulkomailla on riippuvainen presidentin imagosta.
Näinköhän tämä imago sallisi lähikuukausien aikana Ruotsin Nato-jäsenyyden ratifioinnin?
Suomen kohdalla asia saattaisi onnistua – tulisihan Erdoğan ”puolitiehen” länttä vastaan ja saattaisi saada vielä vastineeksi amerikkalaisia hävittäjiä. Tuskin presidentti ainakaan haluaa Kreikan suhteellisen voiman kasvavan, minkä USA uhkaa suunnitteilla olevilla kaupoillaan aiheuttaa.
Sauli Niinistö on jo kerran osoittanut ongelmallista asiantuntemuksen puutetta kiitellessään Unkarin pääministeri Viktor Orbánia suomalais-ugrilaisen ystävyyden hengessä, vaikka jo hyvin pinnallinen tuntemus maan sisäpolitiikasta olisi paljastanut, että suuri osa Orbánin puolueen edustajista pitää ajatusta maidemme välisestä geneettis-kielellisestä yhteydestä suorastaan loukkaavana.
Tahattomillakin tölväyksillä on joskus väliä – kuten myös sillä, jos neuvonantajat eivät osaa välittää asianmukaista tilannekuvaa tai heitä ei uskota.
Suomen turvallisuus vai dogmaattisuus?
Pitkäaikainen presidenttimme Urho Kekkonen muistutti kautensa lopuksi julkaisemassaan Tamminiemi -kirjassa, että lopulta Suomen puolueettomuus ei ollut itseisarvo, vaan kansallisen turvallisuutemme ja olemassaolomme niin edellyttäessä periaatteen olisi väistyttävä.
Vuonna 2023 voisi sanoa, että vielä vähemmän itseisarvoisena tulee pitää maamme Nato-jäsenyyden hirttämistä Ruotsiin, vaikka niin itse kuin liittolaisemme molempien jäsenyyttä yleisesti toivovatkin.
Usko keskustelukumppanin hyväntahtoisuuteen on kansalaisten kesken erinomainen ohjenuora, jota myös Nato-prosessimme aikana aiheellisesti korostettiin.
Sen sijaan poliitikkojen ja muiden korkeiden vaikuttajien tapauksessa on ajoittain syytä kysyä myös: qui bono, kuka hyötyy?
Ei vaadita suurennuslasia sen havaitsemiseen, että kaikista dogmaattisimmin Ruotsin kanssa – ja vain Ruotsin kanssa – Natoon menemistä vaativat ovat pitkälti samoja henkilöitä, jotka viime helmikuuhun saakka kannattivat jälkisuomettuneen hengen värittämää ”ystävyyspolitiikkaa”. Heistä kerron tarkemmin 2.3. ilmestyvässä teoksessani Jälkisuomettumisen ruumiinavaus.
Jos Ruotsin Nato-tie on todella nousemassa pystyyn, ovatko tällaiset henkilöt todellisuudessa liittoutumisen vastustajia?
Ainakin Venäjälle moinen linja luultavasti sopii.
Mikäli jäsenyys toteutuu pian, ”ystävät” ovat säilyttäneet asemansa ja uskottavuutensa Suomessa siinä määrin kuin se on mahdollista.
Jos taas Ruotsin Nato-tie katkeaa pitkäksi aikaa tai poliittinen tahto jäsenyyteen maassa hiipuu, voisi Suomenkin muodollinen liittoutuminen pahimmassa tapauksessa epäonnistua.
Aina motiivien kyseleminen ei ole väärin.
Ja miten suomalaisten enemmistön oikeustaju kestäisi maamme turvallisuuden, jopa kansallisen olemassaolomme riskeeraamisen tanskalaisen paperipyromaanin vuoksi?
