Sota tarkoittaa yleisen määritelmän mukaan tappavaa väkivaltaa sisältävää konfliktia, jonka päämäärät – vaikkakaan eivät aina täysin selkeät – palautuvat jollakin tavalla
politiikkaan.
Maanpuolustusta pidetään oikeutettuna, sillä hyökkäyssodassa vastapuolikin on valmis tappamaan. Vaikka sotavankien kohtelussa ja vastaavissa kysymyksissä on syytä noudattaa kansainvälisiä normeja, mikään ei poista sitä perusasiaa, että vihollinen eliminoidaan viime kädessä joko riistämällä hänen elämänsä tai tällä uhkaamalla. Näin siitä huolimatta, vaikka yksittäinen sotilas olisi rintamalla vasten tahtoaan. Saadakseen suojelua vastapuolelta tällaisen henkilön tulee laskea aseensa tai kääntää ne selkeästi omaa hallitustaan vastaan.
Eurooppa on Venäjän kanssa käytännöllisesti katsoen sodassa, vaikka samanlaista rintamaa kuin Ukrainassa ei muualta löydykään. Kreml on kuitenkin osoittanut olevansa valmis murhaamaan ihmisiä vieraiden valtioiden alueella eivätkä venäläispäättäjät epäröi käyttää nälkää, kylmää ja psykologista terroria tuhotakseen sen länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän, jonka puolesta C. G. E. Mannerheim rauhanehtoja käsitelleessä puheessaan muistutti suomalaistenkin taistelleen.
Keskustelu siitä, voidaanko turistiviisumit kieltää ”tavallisilta venäläisiltä” tuntuu tässä mielessä erittäin absurdilta. Euroopan unionilla tai sen jäsenmailla ei ole mitään velvollisuutta päästää maahan shoppailumatkoille ihmisiä, joista moni vähintään hiljaisesti sympatisoi kansanmurhaa ja antaa tukensa ei vain ukrainalaisuuden, vaan eurooppalaisuuden tuhoa julistavalle hallinnolle.
Todistustaakka on venäläisillä. Kukaan ei ole ehdottanut jo lojaalisuutensa osoittaneiden, täällä asuvien venäläistaustaisten ihmisten poistamista maasta tai turvapaikanhakijoiden – käytännössä siis toisinajattelijoiden – kategorista käännyttämistä EU-alueelta.
Turistina saapuva venäläinen on kuitenkin potentiaalinen sotilas, jolta on lupa odottaa ainakin maansa toiminnan selkeäsanaista tuomitsemista – eikä ainoastaan ylimalkaista toivetta ”rauhasta”, vaan Ukrainan olemassaolon oikeuden tunnustamista sekä hyökkäyssodan vastustamista. Parhaassa tapauksessa vastapuolen ”rintamakarkurit” ovat mitä tehokkain tietolähde, voimavara ja toivo vihollisvaltion muutoksesta parempaan sodan joskus päättyessä.
Jokaisen venäläisen on kuitenkin osoitettava tämä kohdallaan itse. Monilta näyttää unohtuneen, että Eurooppaan matkustaminen ei ole mikään ihmisoikeus.
