Nato-joukkueen liittolaisten päättäväisyys vaihtelee päivästä ja mielentilasta toiseen.
Joskus joku voi ilmestyä kentälle jopa pienessä kankkusessa tai huonosti nukkuneena, mutta kokonaissuoritukseen sillä on vain rajallinen vaikutus. Pallo syötetään pelaajalle, joka on parhaassa asemassa ottamaan sen vastaan – ja vaikka Suomi ja Ruotsi istuvatkin vielä vaihtopenkillä, suurin osa haluaisi meidät kentälle niiden krapulaisten pakkien sijaan.
Eripuraa ja iltalypsyä
Yksi Suomen Nato-jäsenyyden vastustajien keskeisistä argumenteista oli pitkään väite, että Yhdysvaltain ratkaiseva sotilaallinen voima tarkoittaisi puolustusliiton olevan pikemminkin amerikkalaisen ulkopolitiikan käsikassara kuin transatlanttinen yhteistyöjärjestö. Näin asia olisi ainakin kylmän sodan jälkeen – vastakkainasettelun kuulemma kadottua.
Vuodet ovat osoittaneet, ettei jo pohjimmiltaan epälooginen argumentti kestä kriittistä tarkastelua.
Nimenomaan Natoon alusta saakka kuuluneet länsieurooppalaiset perustajajäsenet ovat kyenneet tekemään itsenäistä ulkopolitiikkaa järjestön osana eikä itäisen Keski-Euroopan ja Baltian maiden USA-myönteisyyttä voi pelkistää Nato-jäsenyyteen, joka pikemminkin on Venäjän valtaa koskevan antipatian ja oikeutetun pelon seuraus kuin syy.
Euroopassa on kuitenkin edelleen paitsi toisistaan eroavia uhkakäsityksiä maiden välillä ja sisällä, myös maita, joiden suhtautuminen liittolaisuuteen on korostetun transaktionaalinen, ts. lyhytaikaisia ja helposti mitattavia hyötyjä korostava.
Tämän osoittavat niin Turkin harjoittama peli Washingtonin, Brysselin, Moskovan ja Teheranin välillä kuin Unkarin pääministeri Viktor Orbánin erilliset kaasusopimukset Venäjän kanssa. Ennenaikaisiin vaaleihin ajautuneessa Italiassakin on jo keskusteltu Suomen Nato-jäsenyyden ratifioinnin koplaamisesta Wärtsilän työpaikkoihin.
Iltalypsyt ja suomalaiseen silmään koomiseltakin näyttävät ulosmittausyritykset ovat herättäneet monissa myös kysymyksiä Naton uskottavuudesta tositilanteessa. Tulisiko ratsuväki oikeasti apuun ja jos se ei vaikkapa ajoissa ehtisi, ehtisivätkö edes miekat ja haarniskat? Mihin riittäisi – Venäjän ja Valko-Venäjän yhteisen sotaharjoituksen nimeä lainaten – liittolaisten päättäväisyys?
Tarkastellaan asiaa muutamasta näkökulmasta.
Rautaa rajan taakse
Nato – tai pikemminkin sen jäsenmaat – ovat osoittaneet kykenevänsä reagoimaan turvallisuusympäristössä tapahtuviin muutoksiin. Tästä todistavat niin lähes kaikkien eurooppalaisvaltioiden kasvaneet puolustusbudjetit kuin ennen kaikkea puolustusliiton itäisellä rajalla sijaitsevien valtioiden merkittävät asehankinnat.
Kaksi kuukautta sitten Suomen Sotilas kirjoitti Viron puolustusvoimain komentaja Martin Heremin kommenteista sekä maan varustautumisesta.
Viime päivinä huomiota on herättänyt Puola, joka aikoo hankkia muun muassa lähes tuhat eteläkorealaista K2 -malliin perustuvaa tankkia, viitisenkymmentä FA-50 -hävittäjää ja Yhdysvalloista viisisataa HIMARSia.
Jotain kertoo, että jo muutaman HIMARSin toimittaminen Ukrainalle on saanut Venäjän asevoimat vapisemaan pelosta – ja nyt puolustustaisteluaan käyvä maa vastaanottanee myös pidemmän kantaman aseita USA:sta sekä merkittävän määrän pohjoismakedonialaisia, neuvostoperäisiä T-72 -tankkeja.
Naton piirissä siis samanaikaisesti aseistetaan Puolaa, Baltiaa ja miksei Suomeakin. Toisaalta Ukrainaa autetaan tuhoamaan venäläiskalustoa niin paljon kuin mahdollista. Tätä tuskin voi kukaan pitää kovin huonona strategiana ainakaan jäsenmaiden itsensä kannalta.
Riittääkö se ukrainalaisten voittoon ja millä aikataululla, on toinen asia. Huonoa rauhaa eivät kuitenkaan halua hekään – eivätkä etenkään he, sillä vuoden 2014 ”tulitauon” seuraukset ovat liian tuoreessa muistissa.
Joka tapauksessa Naton jäsenmaat pystyisivät vastaamaan nopeasti, jos hyökkäys jossain vaiheessa kuitenkin tulisi. Valmiutta tähän myös kasvatetaan erittäin määrätietoisesti.
Käytännön yhteistyötä
Kriisitilanteessa ratkaisuja on tehtävä nopeasti ja tällöin komentoketjut, joukkojen valmius ja fyysinen, teknologinen sekä henkinen resilienssi ovat avainasemassa vastauksen onnistumisen kannalta. Sen lisäksi, että Nato-joukkojen sijoittaminen liiton itärajan maihin sekä yhteisharjoitukset osoittavat poliittista sitoutumista niiden puolustamiseen, ne palvelevat juuri tätä virtaviivaistamisen tavoitetta.
Entä sitten Artikla 5? Kannattaa muistaa, että länsimaat reagoivat hyvinkin nopeasti Venäjän helmikuiseen hyökkäykseen ja saivat ensimmäiset pakotepaketit voimaan ennätysmäisessä ajassa. Näin huolimatta siitä, että ne olivat – ja edelleen ovat – sisällöltään turhan vaillinaisia.
Aseellinen hyökkäys Nato-maata vastaan tilanteessa, jossa Venäjän aiheuttamat riskit on jo avoimesti kirjattu Naton virallisiin dokumentteihinkin, olisi luultavasti vielä helpompi päätös. Unkari ei kaatanut edes talouspakotteita, vaikka niiden mukanaolo päätöksenteossa on saattanut yhteistä vastausta jonkin verran lieventää. Kehtaisivatko ne todella asettua poikkiteloin hyökkäyksen sattuessa?
Ensivastauksesta mahdolliseen hyökkäykseen ei kuitenkaan päätetä presidenttien kesken, vaan operatiivisessa johdossa ja korkeintaan yhden tai kahden valtionpään työpöydän takana. Kun tilanne on eskaloitunut tähän saakka, viidennen artiklan käyttöönotto on oikeastaan eräänlainen muodollisuus – vaikkakin symbolisesti hyvin tärkeä sellainen.
Silti kaikki Nato-maat, jotka katsoisivat hyökkäyksen tapahtuneen, voisivat toimia myös ennen yksimielistä päätöstä. Jos jokin jäsenvaltio haraisi selkeässä tilanteessa vastaan, se lähinnä eristäisi itsensä. Mikäli taas tilanne on todella epäselvä, vakauttamiseen tuskin tarvittaisiin koko liiton virallista sitoumusta.
Ukrainassa länsi on huolehtinut eskalaatioriskistä, mutta Nato-maiden – joilla läntiset aseet ovat jo käytössä, joille niitä myydään lisää ja joiden maaperällä liittolaisten joukot jo ovat – puolustaminen ei ole varsinaisesti eskalaatio. Siksi erityisesti liittoon eniten sitoutuneiden maiden ei pitäisi tässä vaiheessa samalla tavoin epäröidä toimiaan.
Päättäväinen kuin Valko-Venäjä
Viime päivänä erityistä keskustelua on jälleen herättänyt Unkarin toiminta ja asemoituminen Natossa. Pääministeri Orbánin toistuvat tölväisyt Ukrainaa, sen presidenttiä ja Yhdysvaltain johtoa kohtaan eivät ehkä vastaa hänet valtaan äänestäneen kansan yleistä mielipidettä, mutta siitä huolimatta merkittävän keskieurooppalaisen maan johtaja niitä laukoo.
Uhkaako Unkari – tai Turkki – lamaannuttaa koko Naton uskottavuuden? Entä Italia, jos Ukrainan tukemiseen positiivisesti suhtautuneen Mario Draghin seuraajaksi nousee fasistipuolueen ideologisen perillisen, Fratelli Italian johtaja Giorgia Meloni, joka tosin henkilökohtaisesti on ilmoittautunut vahvasti Nato-myönteiseksi?
Edellisissä kappaleissa mainitut syyt rajoittavat Naton toimintakykyyn kohdistuvia uhkia mantereella, jonka väestöstä yhä suurempi osa ymmärtää elävänsä poikkeuksellisissa oloissa.
Kuten valkovenäläistaustainen tutkija Aliaksei Kazharski on todennut, paremmin kuin suoranaisena ”viidentenä kolonnana” lännen liittojen sisällä, Unkaria voi pitää eräänlaisina peilikuvana Valko-Venäjästä. Ei niin, että Budapestin hallitus vertautuisi Lukashenkan diktatuuriin, vaan siten, että ne huolimatta tiukasta siteestään Natoon se hyötymään jokaisesta konfliktista ja ulosmittaamaan kaiken irti saamansa samalla tavoin kuin ”Batka” peluutti pitkään Venäjää ja Euroopan unionia, ehkä Kiinaakin.
Unkari ei ehkä ole etulinjassa huutamassa Ukrainalle tukea, kuten ei Valko-Venäjäkään hyökkäämässä etelänaapuriinsa – mutta silti on hyvin epätodennäköistä, että kumpikaan lähtisi tuhoamaan mitään muodollisille liittolaisilleen olennaista.
Niin ikään Turkki tulee lopulta asettumaan keskeisissä kysymyksissä vähintään hyväksyvälle kannalle, vaikka maan pankit ja tiedustelupalveluiden virkamiehet saattavatkin samalla pelata omia pelejään.
