Kohta puoli vuotta jatkunut suursota Ukrainassa on vaatinut veronsa.
Arviot kaatuneiden määrästä ovat valtavia. Niin miehiä, naisia kuin lapsia on siepattu ja viety Venäjälle vähintään satojatuhansia, mahdollisesti miljoonia. Stalinistiset kidutuskammiot sekä keskitysleirit ovat palanneet keskelle Eurooppaa.
Samaan aikaan EU pyristelee edelleen irti venäläisestä kaasuriippuvuudesta ja jotkut kaipaisivat kovasti tulitaukoa, joka jäädyttäisi suunnilleen nykyisen rintamalinjan. Asiantuntijat suhtautuvat ajatukseen skeptisesti ei ainoastaan eettisistä, vaan myös puhtaan itsekkäistä syistä: aggression palkitseminen uusilla maa-alueilla antaisi Venäjälle vain aikaa ryhmittää joukkonsa uudelleen ja kasvattaa taistelukykyään. Jälkimmäinen voisi viedä vuosia, mutta sen jälkeen Naton alueelle leviävän potentiaalisen maailmansodan ja Ukrainan lopullisen tuhon todennäköisyys olisi kasvanut valtavasti.
HIMARS-järjestelmien toimittaminen Ukrainalle on – jos nyt ei kääntänyt maan sotaonnea – ainakin kasvattanut jälleen toivoa Ukrainan täydellisestä voitosta. Tästä huolimatta amerikkalaisetkin näyttäisivät edelleen elättelevän toivoa vallanvaihdoksesta Kremlissä, jonka myötä asiaan voitaisiin saada ratkaisu neuvottelupöydässä ilman, että venäläiset pitää ajaa maasta pois puhtaan sotilaallisesti. Strategiassa on riskinsä: ensinnäkin se voi kasvattaa ukrainalaisten uhrien määrää ja toiseksi luoda tilanteen, jossa Ukrainan eurooppalaiset kumppanit käyttävät asemasotaa hyväkseen suostutellakseen presidentti Volodymyr Zelenskyin tulitaukoon. Tätä tosin vastustavat lähes kaikki ukrainalaiset, mikä vähentää riskialttiin ratkaisun todennäköisyyttä.
Lännen toimitettua yhä kehittyneempiä aseita puolustustaistelun tueksi on herännyt oikeutettu kysymys siitä, miltä olisikaan vältytty, jos ne olisi lähetetty maahan ennen suurhyökkäystä tai heti sen jälkeen. Toisaalta etenkin jälkimmäiseen tapaukseen liittyi koko ajan merkittävä eskalaation pelko, joka nyt on vähenemässä, kun Venäjän kyvyttömyys reagoida konventionaaliseen tukeen on käynyt yhä ilmeisemmäksi. Jos Ukraina saa ilmatorjuntansa kuntoon ja näin estettyä brutaalien, siviilikohteisiin suunnattujen ohjushyökkäysten aiheuttaman tuhoa, Venäjällä ei ole enää tuekseen juuri muuta kuin joukkotuhoaseet. Niinpä ilmaan on noussut yhä vahvemmin myös ajatus läntisen puolustusliitto Naton tai sen keskeisten jäsenmaiden mahdollisesta väliintulosta.
Kuka olisi uskonut tätä vielä vuodenvaihteessa? Suomen Nato-hakemuksen on ratifioinut yli puolet jäsenmaista, Eurooppa valmistautuu kylmään talveen säästäen kalliiksi muuttuneista perushyödykkeistä ja ennen muuta Ukraina – jonka piti kaatua muutamassa päivässä – jatkaa taisteluaan hyökkääjää vastaan kohta kuudetta kuukautta.
Mutta missä ovat ratkaisun avaimet ja mitä lähikuukausina kannattaa seurata? Tässä artikkelissa paneudumme muutamaan asiakokonaisuuteen.
Aseapu ja vastahyökkäys
Ukrainaan lähetettävä aseapu on sodan jatkuessa saanut yhä tehokkaampia muotoja. Välittömän sotilaallista suorituskykyä vahvistavan vaikutuksen lisäksi se kertoo länsimaiden ja muiden liittolaisten sitoutumisesta maan tukemiseen. Erityisesti Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa tunne Ukrainan aseistamisen tärkeydestä on vahva sekä puoluerajat ylittävä.
HIMARSien jälkeen Ukrainaan suuntaavat tulivoimaltaan kaksinkertaiset M270 MLRS -järjestelmät. Iskut syvälle vihollisen hallussaan pitämille alueille ammus- ja polttoainevarastoihin, mutta jatkossa luultavasti enenevässä määrin myös siltoihin sekä joukkojen- ja kalustokeskityksiin ovat omiaan aiheuttamaan epäjärjestystä eturintamassa ja vaikeuttamana huoltoa. Näin Ukrainan vastahyökkäyksen kustannukset vähenevät merkittävästi.
Toistaiseksi Ukraina on suhtautunut pidättyväisesti Krimille iskemiseen, mutta tämäkin saattaa rintamatilanteen eläessä muuttua. Venäjä siirsi alueelta merkittävän määrän laivastoaan idän suuntaan, mikä helpottaa paitsi siviililogistiikkaa, voi avata sodankäynnille myös kokonaan uuden merellisen ulottuvuuden – jos kohta Ukrainan kyvykkyydet tällä sektorilla eivät päätä huimaa. Ainakin se vapauttaa ukrainalaiset valtaamaan niemimaansa takaisin tarvittaessa ns. rantaa pitkin.
Volodymyr Zelenskyin jo kuukausia mainostaman vastahyökkäyksen onnistumismahdollisuuksia arvioitaessa ei kannata tuijottaa yksin Venäjän etenemistä Kaakkois- ja Etelä-Ukrainassa, vaan myös Ukrainan aiempia onnistumisia maan pohjoisosissa. Tilanne ei toki ole samanlainen kuin Kiovan suunnalla, mutta joka tapauksessa ukrainalaiset ovat osoittaneet kykenevänsä ajamaan kutsumattomat vieraat pois omalta alueeltaan aiemminkin. Miksi he eivät siihen kykenisi nyt, jos resurssit ovat kunnossa?
Interventio
Toisaalta lännessä pidetään yhä selvempänä, että Ukrainassa ratkaistaan myös Euroopan ja ehkä koko demokraattisen maailman tulevaisuus. Koska ukrainalaiset ovat osoittaneet taistelukykynsä ja -halunsa, mutta täydellinen voitto edes aseavun myötä tuntuu vaikealta saavuttaa, on ryhdytty entistä enemmän pohtimaan läntisen väliintulon mahdollisuutta. Hankkeen tueksi on olemassa vahvat humanitaariset, taloudelliset ja poliittiset perusteet: mitä pidempään sota kestää, sitä enemmän syntyy ihmisuhreja – myös siviilejä – ja sitä kalliimmaksi käyvät sen aiheuttamat suorat ja välilliset kustannukset.
Tähän saakka interventioajatusta on hillinnyt eskalaation pelko, jonka pohjalla vaikuttaa ennen kaikkea tieto Venäjän käytössä olevista ydinaseita. Mitä enemmän länsi tämän perusteella omaa konventionaalista apuaan rajoittaa, sitä enemmän nk. eskalaatiodominanssi kääntyy Moskovan eduksi. Länsi ei voi ydinaseilla uhkailla, mutta Venäjä voi – ja samalla pommittaa ostoskeskuksia ja lastensairaaloita.
Ydinsodan uhka on kuitenkin luultavasti riittävä pelote, jottei Nato puolustusliiton lipun alla lähde väliintuloa suorittamaan. Eri asia ovat erilaiset kansallisiin yhteistyömalleihin perustuvat liittoumat, jotka voisivat mahdollistaa esimerkiksi läntisten vapaaehtoisjoukkojen kouluttamisen ja niille annettavan materiaalituen ilman Naton varsinaista sekaantumista operaatioon.
Suomen ja Ruotsin saama kutsu puolustusliiton jäseniksi, niiden osallistuminen lähes kaikkeen järjestön käytännön toimintaan, väliaikaiset turvatakuut ja nopeasti edenneen ratifiointikierroksen osoittama vahva poliittinen sitoumus maiden jäsenyyteen antavat myös Nato-maille enemmän liikkumatilaa, sillä Pohjola ja Baltia ovat jo nyt huomattavasti turvatummassa asemassa kuin suurhyökkäyksen alkaessa. Tällöin Venäjä olisi voinut pyrkiä intervention kostaakseen pyrkiä epävakauttamaan Suomea, lähettämään joukkoja Gotlantiin tai Ahvenanmaalle ja ehkä jopa järjestämään provokaatioita jossakin Baltian maista.
Kylmä ja nälkä
Venäjän pyrkimys aiheuttaa Afrikkaan nälänhätä ja sitä kautta epävakauttaa siirtolaisvirtojen kohteeksi joutuvaa Eurooppaa on kärsinyt kolauksen. Vastenmielinen hanke tulee vaikeutumaan entisestään, jos tilanne Mustallamerellä vakiintuu.
Näin ollen Putin siirtänee painopistettä energialla painostamiseen, minkä eräät eurooppalaisvaltiot ovatkin tehneet harvinaisen helpoksi.
Tällä hetkellä Euroopan kansakunnat ovat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta lähes täysin Ukrainan puolella ja monet myös valmiita jonkinasteisiin uhrauksiin maan puolustustaistelun tukemiseksi. Venäjä pyrkii kuitenkin muuttamaan tilannetta energiavipuvarren avulla, mutta pohjimmiltaan tavoite on sama kuin nälällä kiristämisessä: Euroopan taloudellinen ja poliittinen epävakaus.
Siinä missä Suomen vihreätkin ovat jo siirtyneet ydinvoiman kannalle, esimerkiksi Saksassa venäläisen maakaasun lieasta irti pääseminen tuntuu jäävän edelleen toiseksi jostakin syvältä alitajunnasta kumpuaville uskonkappaleille. Tilanteen pitkittymisestä hyötyvät valtavirran vastaiset liikkeet, joiden Venäjä voi ainakin toivoa olevan sen tulitaukotavoitteille nykyisiä vallassaolijoita suopeampi.
Jos ei muuta, eripuraa populistien nousu ainakin yhteiskuntiin kylvää. Sen ehkäisyssä jokaisen tulee kantaa vastuu – myös ja erityisesti heidän, jotka mielellään leimaisivat kaiken opposition ”Putinin puudeleiksi”. Eurooppa pysyköön moniäänisenä demokratiana myös sodan aikana. Keskustelun ja väittelyn kautta syntyneet kestävät ratkaisut ovat valttimme, vaikka joskus myös nopeisiin liikkeisiin on kiistatta tarvetta.
Sikäli Putin on jo voittanut, että Venäjästä irtautuessaan Eurooppa on joutunut entistä enemmän nojaamaan energiansaannissaan muihin autoritaarisiin hallintoihin. Tämä antaa Moskovalle mahdollisuuden vastustajansa tekopyhyyden korostamiseen. On kuitenkin tosiasia, että vaikkapa Azerbaidžan ei suoraan uhkaa EU:n olemassaoloa tai käy hyökkäyssotaa sen merkittävässä rajanaapurissa. Joskus on tehtävä moraalisia kompromisseja.
Saattaa kuitenkin olla, että ”Euroopan” energiaongelma on luonteeltaan erilainen kuin lähinnä ensi talvesta selviytymiseen keskittyneestä julkisesta keskustelusta voisi päätellä. Asia on arkaluontoinen, sillä se iskee ennen muuta saksalaisten omakuvaan itsestään osaavana ja koulutettuna kansakuntana. Todellisuudessa maan ”opistoinsinööripainotteinen” koulutusrakenne näyttäisi olevan hyvin riippuvainen keinotekoisen edullisesta energiasta eikä yksin Audeilla ja ammattikouluilla palveluvaltaisessa digitaloudessa pärjätä. Saksa on viivyttänyt välttämättömien rakenneuudistusten toteuttamista, mikä kostautuu nyt yllättävällä tavalla.
Putin pitää vaaleista
Lyhyen ajan sisällä myös kahden keskeisesti Ukrainaa keskeisesti tukeneen eurooppalaismaan hallitus on joutunut myrskyn silmään.
Pääministeri Boris Johnsonin kaatuminen Lontoossa on herättänyt huolta Ison-Britannian tuen jatkumisesta. Toistuvasti Kiovassa vieraillutta Johnsonia voi hyvällä syyllä pitää Ukrainan merkittävämpänä eurooppalaistukijana. Aseavun lisäksi hänen hallituksensa on sitoutunut muun muassa ukrainalaisten kouluttamiseen. Arvostelijoiden mukaan edeltäjänsä Winston Churchillin elämäkerran kirjoittanut pääministeri pyrkikin Ukrainan tukemisella siirtämään huomiota omista ongelmistaan – muun muassa yhteyksistään eräisiin KGB-taustaisiin venäläispohattoihin.
Johnsonin seuraajiksi ovat tarjolla Ukrainan kannalta paras ja huonoin vaihtoehto: ulkoministeri Liz Truss sekä epämääräisistä Venäjä-bisneskytköksistään tunnettu Rishi Sunak, joka toki maan yleisen ilmapiirin myötä tukee julkisesti ulkopoliittista linjaa – ja voihan olla niinkin, että juuri kyseenalainen menneisyys pakottaa hänet toimimaan muita jämäkämmin. Lontoon linjamuutoksen riskiä ei siis kannata dramatisoida. Toiseksi valinnan tekevät puoleen jäsenet postiäänestyksessä, jonka kiistaton ennakkosuosikki on Johnsoniakin haukkamaisempi Truss.
Italia on Italia eikä siten varsinaisesti Ukrainan suurimpia tukijoita, mutta Saksaan ja Ranskaan verrattuna tänään torstaina tehtävästään eronnut pääministeri Mario Draghi on vetänyt tiukkaa linjaa etenkin pakotteiden suhteen. Sisäpoliittinen kriisi Roomassa ei siis ole hyvä uutinen Euroopalle.
Suomettumisen häntäheikit
Suomen ongelmat aina Fortumin Uniper-omistuksista lähtien kytkeytyvät tiiviisti yleiseurooppalaisiin haasteisiin, mutta eivät maamme päättäjät voi riskien tietoisesta kasvattamisesta pestä käsiään vain siksi, että ne realisoituvat ulkoisten seikkojen johdosta. Juuri sitä riskinhallinta tarkoittaa, että ulkoisiinkin shokkeihin varaudutaan!
Eräänlaiseksi kansakunnan tuntojen selittäjäksi on noussut Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola, joka on vaatinut ”suomettumisen pitkän hännän” katkaisemista ja Venäjä-suhteen ”maadoittamista maanpuolustukseen”. Voiko sitä enää selvemmin sanoa? Suomettumisen jälkiseuraamukset ulottuvat meidän päiviimme saakka.
Viimeisimpänä ulostulona Helsingin Sanomat uutisoi Aaltolan kommentista, jossa suositeltiin selvittämään viime vuosien Venäjä-tutkimukseen liittyvä vaientaminen, ehkä jopa suoranaiset sensuurivaatimukset. Itänaapurin kehitystä koskeva analyysi oli vinoutunutta, sillä jopa vuoden 2014 Krimin miehityksen kutsuminen hyökkäykseksi saatettiin kokea poliittisesti liian arkaluontoiseksi.
Suomen Sotilas haluaa selvitystyötä osaltaan edistää. Lähiviikkoina julkaisemmekin verkossa artikkelisarjan, jossa puolue puolueelta käydään läpi suomettumisen häntäheikit ja -helenat lausuntoineen. Lynkkausmielialaa ei pidä lietsoa, mutta totuutta on katsottava silmiin sellaisena kuin se arkistoista avautuu.
