Venäjä kostaa vastarinnan aina, jos suinkin pystyy, mutta ei alistuminenkaan useimmiten auta.
Mariupolin ja Aleppon tuhoamisessa on kyse pohjimmiltaan samasta ilmiöstä: maan ylivaltaa vastustaneen väestön tulee Kremlin mielestä tuntea nahoissaan ”niskottelunsa” seuraukset – ainakin siinä tapauksessa, ettei moista olisi osattu odottaa. Onhan maan hallituksella monien historioitsijoiden mukaan ollut pitkäaikaisena perinteenä myös myrkyttää vastapuolen rauhanneuvottelijat, jollei syntynyt sopimus miellyttänyt Moskovaa.
Vuonna 2022 näyttää kuitenkin siltä, että Venäjän toiminta uhkaa ylittää kaikki soveliaisuuden rajat, joista jopa useimmat hirmuhallinnot ovat pyrkineet toisen maailmansodan jälkeen pitämään ainakin jossain määrin kiinni.
Ovatko moskoviittisen sotakoneen ihmisrattaat aikamme barbaareita ja jos ovat, voiko asialle tehdä mitään? Ehkä, mutta se on vaikeampaa kuin äkkiseltään luulisi.
Sivistynyttä sotaa
Väkivalta on ollut osa ihmisluontoa aina, mutta sodankäynnin koreografia ei koskaan ole perustunut silkkaan summittaiseen tappamiseen. Ainakin teoriassa taisteluja on aina käyty kahden tai useamman, toisistaan jollain tavoin poikkeavan ryhmittymän välillä tietyin, enemmän tai vähemmän yhtenäisin säännöin.
Vuonna 1648 allekirjoitettu (oikeastaan useasta eri sopimuksesta koostuva) Westfalenin rauha loi Euroopassa ja sittemmin kaikkialla maailmassa dominoivaksi nousseen valtiojärjestelmän, joka perustuu periaatteessa tasaveroisten valtioiden suvereniteetille.
Westfalenin rauha ei lopettanut sotia, mutta se vahvisti kristittyjen eurooppalaisten käsitystä itsestään muita sivistyneempänä sivilisaationa, jonka edustajat keskinäisissä riidoissaankin noudattaisivat joitakin säädyllisyyden pelisääntöjä. Näihin lukeutuivat esimerkiksi kaatuneiden kunnioittamista sekä siviilien kohtelua koskevat periaatteet.
Siirtomaissa ei luonnollisestikaan ollut eurooppalaisia valtioita eikä kukaan odottanut esimerkiksi afrikkalaisten tunnustavan vastavuoroisesti eurooppalaisten ihmisyyttä, minkä kolonialistit tulkitsivat avoimeksi valtakirjaksi ryöstelyyn, kidutukseen ja raiskauksiin. Tästä monet mantereemme suurvallat kokevat edelleen syyllisyyttä.
Yksipuoliset sitoumukset
Barbaariolettamuksesta johtuen ei etelän kansoille useimmiten annettu edes mahdollisuutta kohdella valkoisia vieraitaan kunnioittavasti, joten emme tiedä, kuinka he olisivat ”sivistyneessä sodassa” toimineet. Joskus murhatun kunnia on se, ettei hän ole murhaaja.
Vuonna 2022 lännen asenne on kääntynyt päälaelleen: se noudattaa edelleen yksipuolisesti sivistyneen sodankäynnin pelisääntöjä, vaikka koko Eurooppaa puolustavaan Ukrainaan ammutaan ruuhkaisia ostoskeskuksia ja lastensairaaloita vastaan suunnattuja ohjuksia, Venäjän miehittämille alueille perustetaan klassisista kauhutarinoista tuttuja kidutuskammioita eikä yksityisomaisuudelle – edes maailman ruokahuollon kannalta äärimmäisen kriittiselle sellaiselle – tarjota mitään käytännön suojaa.
Kaiken kukkuraksi sotaa ei kutsuta sodaksi, jotta tietyiltä juridisilta velvoitteilta vältyttäisiin.
Vielä hajoamisvaiheessa olevan imperiumin – joka kopioi länneltä niin ”Pyhän ortodoksikirkkonsa” valtiojohtoisuuden, sodankäynnin teknologian kuin kommunismin ideologiankin – kleptokraattinen johto tapattaa rintamalla omia vähemmistökansallisuuksiaan sukupuuttoon. Jotkut ”sopimussotilaista” eivät ole koskaan nähneet liikennevaloja, toiset luulevat puoliksi tuhotusta ukrainalaiskodista löytynyttä oliiviöljyä likööriksi, jolla sopii nostaa malja voittoisan vessapönttövarkauden kunniaksi.
Ei ihme, että J. R. R. Tolkienin tarinoihin viitaten Venäjän sotilaita kutsutaan Ukrainassa yleisesti ”Örkeiksi”.
Euroopassa ja Yhdysvalloissa puolestaan pohditaan, onko Ukrainan nyt oikeasti hyvä iskeä asevarastoihin Venäjällä – sillä hyvänen aika sentään, nehän sijaitsevat rajan takana!
Pelkkä ajatuskin Venäjällä sijaitsevaan siviilikohteeseen iskemisestä saisi massiivisen julkisuustuomion ja rauhanmarssit liikkeelle.
Tuskinpa moinen isku edes auttaisi sotaa lopettamaan – alamaistensa hyvinvoinnista täysin välinpitämättömälle hallinnolle kyseessä olisi taas yksi osoitus lännen pahuudesta, jonka avulla osoitettaisiin todeksi Kremlin keskeinen väite: he eivät ole yhtään parempia.
Ei pelkkää pyörittelyä
Edellä kuvatut seikat saattavat vaikuttaa teoreettiselta, moraalifilosofiselta pohdinnalta, jolla on vain vähän arvoa sodan julman todellisuuden keskellä.
Näinkin voi asian nähdä, mutta samalla on muistettava, että suhteellisen piankin saattaa edessämme olla tilanne, jossa Venäjä osoittautuu täysin kyvyttömäksi saavuttamaan tavoitteitaan Ukrainassa ja ehkä joutuu jopa vetäytymään maan alueelta. Tällöin nimenomaan barbaariset, ajoittain toistuvat iskut siviilikohteisiin saattavat olla ainoa oljenkorsi, johon Kreml ”nöyryytyksessään” takertuu.
Kyllä, ilmatorjunnan kehittäminen auttaa. Kyllä, samantapainen tilanne on vallinnut Israelissa huomattavasti heikompaa vihollista vastaan jo vuosikymmeniä.
Ei, ei ole todellakaan mitään syytä, miksei moni muukin taho olisi voinut aiemmin tehdä samaa.
Eikä uhka koske pelkästään Ukrainaa, vaan kaikkia Venäjän tai sen operointialueen lähistöllä sijaitsevia maita – myös Suomea, kuten Ison-Britannian puolustusministeri Liz Truss toi taannoisessa Iltalehden haastattelussa ilmi.
Edes ohjuksille ei välttämättä ole tarvetta: pomminhan voi kuljettaa kauppakeskukseen myös repussa. Venäjä on käytännössä valtioterroristinen toimija (virallisen määritelmän kanssa ollaan vielä varovaisia), mutta mitä epätoivoisemmaksi se käy, sitä enemmän sen toimet alkavat muistuttaa perinteisten, ei-valtiollisten terroristijärjestöjen toimintaa.
Neuvottelut Euraasian al-Qaidan kanssa voi unohtaa, mutta miten sen toimintakyky tuhotaan muuttumatta itse samankaltaiseksi? Siinäpä kysymys.
