Eurooppa-neuvosto päätti eilisessä kokouksessaan myöntää Ukrainalle ja Moldovalle EU-jäsenehdokkaan aseman.
Päätös auttanee ukrainalaisia pitämään yllä taistelumoraalia ja on vahva solidaarisuuden osoitus eksistentiaalista kamppailuaan käyvälle maalle, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Selvitämme tässä jutussa hiukan syvemmin.
Pitkä tie
Nykyinen Ukrainan alue on vuosisatojen kuluessa kuulunut eri valtioille ja imperiumeille, vaikka maalla on toisaalta ollut omaleimainen identiteettinsä yhtä kauan kuin kaikilla muillakin eurooppalaiskansakunnilla. Tarkemmin Ukrainan historiasta ja asemasta on kerrottu Suomen Sotilas 3/2022 -numerossa, jota saa parhaillaan maamme Lehtipisteistä.
Läntisen Ukrainan alueella vaikuttanut Venäjän valtaa suvaitsevaisempi itävaltalais- ja puolalaishallinto ei ollut kiinnostunut juurimaan ukrainan kieltä yhtä innokkaasti kuin tsaari, joten siellä yhteydet Keski-Eurooppaan puolaa muistuttavan kielen sekä paavin alaisen uniaattikirkon myötä säilyivät tiiviimpinä. Pitkään toisen maailmansodan jälkeen jatkui Karpaattien vuoriston katveessa myös neuvostovastainen sissitoiminta.
Idässä ukrainalaisuutta sorti niin kielellis-uskonnollista yhtenäisyyttä painottanut keisari kuin punainen tsaari Josif Stalin, jonka aikana Holodomor -nimellä kutsuttu nälkäkatastrofi tappoi miljoonia alueen asukkaita tuskallisesti näännyttäen. Nyt Putinin Venäjä aikoo tehdä saman ukrainalaista viljaa panttaamalla Afrikassa: kuten Holodomor auttoi kansallismielisyyden tukahduttamisessa ennen toista maailmansotaa, vuonna 2022 Kreml laskee Euroopan murtuvan edessään uuden siirtolaisvyöryn myötä.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Ukraina keikkui lännen ja idän välissä, kuitenkin niin, että maan yhteiskunta oli aina itä- ja pohjoisnaapuriaan monimuotoisempi sekä vapaampi.
Vuoden 2004 Oranssi vallankumous ja Euromaidanina tunnettu Arvokkuuden vallankumous talvella 2014 näyttivät tietä poliittisen Euroopan osaksi, mutta Venäjä sekä sitä tukevat tahot onnistuivat toistuvasti estämään pyrkimysten loppuun viemisen. Eivätkä monet EU-maatkaan olleet laajenemisesta erityisen innoissaan, osin jopa rasististen stereotypioiden motivoimina.
Saksan entinen liittokansleri Angela Merkel perusteli taannoin aiempaa haluttomuuttaan Ukrainan Nato-jäsenyyden tukemiseen juuri maan jakautuneisuudella sekä oligarkkien vallalla.
Perustelu on kyseenalainen, sillä se ohittaa tosiasian, että ukrainalaisten muutoshalu oli ensisijaisesti omaan maahan liittyvää, mitä Euroopan unionin jäsenyysprosessi olisi kuitenkin voimakkaasti edistänyt. Oligarkkivaltaa sekä korruptiota rajoittavien uudistusten tekeminen olisi puolestaan ollut valtavan paljon helpompaa sotilaallisten turvatakuiden piirissä.
Luottamusta palauttamassa
Länsimaissa vaikuttaa ainakin periaatteen tasolla olevan muodostumassa entistä vahvempi konsensus siitä, että Ukrainan on voitettava sota ja määriteltävä sopivat rauhanehdot vailla ulkopuolista painostusta Euroopasta tai Yhdysvalloista.
Toisaalta Venäjä näyttää laskevan juuri sen varaan, että äänestäjät ennen pitkää kyllästyvät sodan myötä kallistuneisiin elinkustannuksiin ja suurempiin asetoimituksiin, jotka voidaan propagandanomaisesti sysätä yhä jatkuvien taistelujen, ei itse Venäjän hyökkäyssodan syyksi. Näin Ukraina saattaisi paineen alla suostua itselleen epäedulliseen aselepoon.
Uumoiltiin, että tällaisiin pyyntöihin olisi liittynyt myös Saksan liittokansleri Olaf Scholzin, Ranskan presidentti Emmanuel Macronin ja Italian pääministeri Mario Draghin viimeviikkoinen Ukrainan-vierailu.
Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että manner-Euroopan kolme suurta asettivat poliittisen painoarvonsa Ukrainan EU-pyrkimysten tueksi. Tämä on kuitenkin liian vähän ja liian myöhään, jotta maat voisivat palauttaa menetetyn luottamuksensa itäisessä Keski-Euroopassa ja Baltiassa.
Tilanne heijastunee myös Madridin Nato-kokoukseen, jossa Venäjän rajanaapurit näyttäisivät saavan liittolaisilta merkittäviä vahvistuksia puolustukseensa.
Kiista EU:n tulevaisuudesta
Pohjimmiltaan EU:n voimakolmikon toiminnassa on kyse myös unionin sisäiseen valtadynamiikkaan liittyvistä peloista ja toiveista.
Ukrainan liittyminen täysimääräisesti osaksi eurooppalaista poliittista yhteisöä siirtäisi vallan painopistettä merkittävästi itään, jonka pitkän tähtäimen visio toivottavasta kehityksestä on ollut lähempänä Ison-Britannian ja Pohjoismaiden kuin mannermaisten valtojen näkemystä.
Ehkä osin tästä syystä Macron onkin puhunut erillisen organisaation, Eurooppalaisen Poliittisen Yhteisön (erisnimi) mahdollisuudesta. Tähän voitaisiin sisällyttää myös Iso-Britannia sekä mahdollisesti muita valtioita, jotka eivät haluaisi tai voisi osallistua integraatioon yhtä voimakkaasti kuin unionin ”ydinalueet”.
Hankkeesta tuskin tulee mitään, mutta siitä puhuminen saattaa olla välttämätön välivaihe ennen kuin laajemmat ympyrät voivat hyväksyä Ukrainan, Moldovan ja Georgian jäsenyyden. Sama performanssi on nähty aiemminkin: 1990-luvulla esimerkiksi Puolalle suunniteltiin eräänlaista Naton ulkojäsenyyttä, jota Lech Wałęsan kerrotaan harkinneen.
Toisaalta isossa kuvassa mahdollinen kompromissi alkaa jo hahmottua: jos EU laajenee, itäinen puolisko saa voimakkaamman transatlanttisen ja turvallisuuspolitiikkaan keskittyvän painotuksen ja läntinen sekä eteläinen tiiviimpää talous- ja sosiaalipoliittista yhteistyötä.
Kummassakin polttava tekninen kysymys on määräenemmistöpäätösten lisääminen, johon vihdoinkin vaikuttaisi olevan valmiutta.
Tässä mielessä Unkariin ja muutamien muiden valtioiden pakotehangottelu on onnistunut lähinnä tiivistämään unionia.
Sota on voitettava
Ennen mahdollisen EU-jäsenyyden toteutumista on kuitenkin selvä, että Ukrainan tulee voittaa nyt käynnissä oleva sota. Tähän voi mennä vuosia, jos tavoite yleensäkään toteutuu.
Todennäköisesti tässä vaiheessa ajankohtaiseksi tulisi väistämättä myös Ukrainan Nato-jäsenyys, joten uusia ”neutraaleja vyöhykkeitä” tuskin EU:n itärajalle olisi luvassa.
Kahden järjestön välinen tehtävänjako on edelleen selvä, mutta vaikka EU ei ole kehittymässä sotilasliitoksi, siitä on hyvää vauhtia tulossa vaikutusvaltainen geopoliittinen toimija, joka pyrkii aktiivisesti muovaamana suurvaltasuhteiden kehitystä uuden kylmän sodan aikana entistä tasaveroisempana kumppanina Yhdysvaltain kanssa. Komission puheenjohtaja Ursula von see Leyenin tiivis yhteydenpito Joe Bideniin Macronin ja Scholzin soitellessa Putinille on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle, vaikka todellisuudessa unionin itsenäisen toimijuuden kasvu on paljon Elysée-palatsin isännän puhelinpalavereita suurempi uutinen.
Euroopan hallitukset ovat myös alkaneet entistä avoimemmin puhua asetuotannon riittämättömyydestä ja lovesta, jonka Ukrainaan lähetettävä apu väistämättä luo omiin välittömiin kyvykkyyksiin.
EU:n ja Naton työnjakoa pohdittaessa unionin roolia nimenomaan puolustusteollisuuden hankintojen koordinaattorina sekä kehitystyön mahdollistajana on korostettu paljon.
Nyt järjestö voi tässäkin näyttää kyntensä, mikä toisi myös aiempaa lähemmäksi vielä kaukaiselta vaikuttavan tavoitteen Ukrainan jäsenyydestä.
Kuva: Ursula von der Leyen Ukrainassa. (Kmu.gov.ua)
