Suomi jätti vihdoin Nato-hakemuksen.
Tämä oli tärkeä päätös.
On myös hienoa nähdä, että Suomen kansa ja poliitikot ovat voimakkaasti tukemassa hakemusta. Nykyistä suuremmat kannatusluvut olisivat oikeastaan vapaassa demokratiassa jo hämmentäviä.
Mutta jäsenyys ei ole vielä selvä. Ei ennen kuin jokainen nykyinen jäsen on ratifioinut sen. Turkki on jo tehnyt selväksi, ettei kyseessä ole läpihuutojuttu. Tämä muistuttaa myös, miten harhaista “Nato-optiosta” käyty keskustelu on ollut.
Suomessa on puhuttu kohta kolmekymmentä vuotta mahdollisuudesta hakea Nato-jäsenyyttä tilanteen näin vaatiessa. Nato-jäsenyyden kannattajat ovat sanoneet, että silloin voi olla liian myöhäistä. Toisaalta nyt on kuulunut kommentteja, että miksi jäsenyyttä olisi kannattanut hakea aiemmin, kun mitään pahaa ei tapahtunut ja hakemus saatiin kuin saatiinkin jätettyä nopeasti.
Suomen poliittinen johto, kaikista puolueista, on tähän talveen saakka ollut haluton etenemään Nato-asiassa. Toki myöskään suuri osa kansasta ei ole kannattanut jäsenyyttä, mutta arvio on ollut, että poliittinen johto olisi halutessaan voinut vaikuttaa mielipiteeseen. Nyt voi sanoa, että kansa muutti kantansa nopeammin kuin poliitikot. Samalla pitää antaa tunnustus pääministeri Marinille ja presidentti Niinistölle nopeasta ja päättäväisestä toiminnasta viimeisen kolmen kuukauden aikana.
Turkin ja Erdoğanin kommentit kuitenkin muistuttavat, että Suomen valitsema tie sisälsi enemmän riskejä kuin haluttiin tunnustaa.
Ensiksi, Venäjä on oikeasti aggressiivinen valtio ja se voi olla uhka, vaikka kuinka haluaisi pitää hyviä välejä siihen. Tämän moni suomalainen (eivät vain poliitikot) tunnusti vasta tänä keväänä.
Toiseksi, jäsenyys ei ole taattu ennen kuin viimeinenkin nykyinen jäsen on sen hyväksynyt ja siksi hakemusta ei kannata jättää tilanteeseen, jossa kriisi on jo päällä.
Kolmanneksi, globaali turvallisuuspolitiikka on kovempaa peliä kuin Suomessa (ja toki muuallakin Euroopassa) on haluttu tunnustaa ja sitä peliä on pakko pelata niillä säännöillä, joilla siinä voi itse pärjätä.
Ruotsin ja Suomen yhtäaikainen hakemus on monesta syystä perusteltu. Myös Natolle se on malli saada kokonaisvaltainen ratkaisu Itämeren alueen puolustamiseen. Mutta on jo herännyt kysymyksiä siitä, onko Ruotsi ja etenkin sen suhde kurdeihin ongelma, jonka Suomi olisi voinut yksin välttää. Tähän ei ole yksiselitteistä ratkaisua, mutta todennäköisesti Erdoğan käyttäisi mitä tahansa hakemusta hyväkseen saadakseen myönnytyksiä ei vain uudelta hakijalta, vaan myös Yhdysvalloilta ja muilta vanhoilta jäseniltä.
Turkin asema Natossa herättää toki kaikenlaisia kysymyksiä. Onko se ylipäänsä maa, jonka tulee olla mukana puolustusliitossa puolustamassa länsimaista demokratiaa?
Turkin poliittinen tilanne on muuttunut paljon Erdoğanin valtakaudella, mutta samalla maa on strategisesti hyvin tärkeällä paikalla ja Nato olisi heikompi ilman Turkkia. Turkki on myös tasapainoillut viime vuodet Venäjän ja Yhdysvaltojen välissä, missä Trumpin kausi muodosti tietenkin aivan oman jaksonsa, kun myös Yhdysvaltain presidentti veljeili Putinin kanssa. Mutta esimerkiksi Ukrainalle Turkki on ollut tärkeä kontrolloidessaan pääsyä Mustallemerelle ja esimerkiksi toimittaessaan maalle Baykarin Bayraktar-drooneja.
Oleellista ei ehkä olekaan miettiä Turkin asemaa ja vaatimuksia. Niiden kanssa tulee nyt tulla toimeen. Oleellista on miettiä, miten turvallisuuspolitiikkaa voi jatkossa tehdä realistisemmalta pohjalta. Maailmassa kannattaa moneen asiaan suhtautua niin, että olettaa niiden menevän hyvin. Näin ainakin bisneksessä ja henkilökohtaisessa elämässä. Mutta turvallisuuspolitiikkaan tämä ei päde.
Suomessa on ollut illuusio Venäjän ja etenkin sen johdon toimintatavoista. Eikä vain illuusio, vaan myös edelleen elänyt, suomettumisen ajalta periytyvä alistumisen henki, ettei mitään voisi muka tehdä (lue kirjoitukseni tästä vuodelta 2016). Siksi uhkaa ei ole tunnustettu realistisesti ennen kuin se todistettiin Ukrainassa. Mutta on ollut myös illuusio, että Nato-hakemus olisi ilmoitusluontoinen asia. Näiden harhakäsitysten vuoksi Suomi on ottanut suurempia riskejä kuin suuri osa poliitikoista tai kansasta on edes ajatellut.
Nyt sekä hallitus että presidentti ovat tehneet niin päättäväistä työtä kuin se tässä tilanteessa on mahdollista. On ollut tärkeää pitää aktiivinen yhteys Yhdysvaltoihin, saada sen tuki hakemukselle ja myös turvatakuita. Samoin kahdenvälinen turvajärjestely Ison-Britannian kannalta on tärkeä. Voi sanoa, että vallitsevassa tilanteessa Suomi on tehnyt parhaansa. On myös helppo olla ulkoministeri Haaviston kanssa samaa mieltä siitä, että neuvottelujen ja Turkin vaatimusten osalta tulee nyt vain pysyä rauhallisena ja mennä askel kerrallaan eteenpäin.
Positiivista on myös Venäjän heikkous Ukrainassa. Jos Venäjän armeija olisi vahvempi, kiire olisi vielä paljon suurempi. Se todennäköisesti näkyy myös venäläisten reaktioissa hakemukseen. Jos Ukraina olisi voitettu nopeasti ja nyt jo mietittäisiin seuraavia kohteita, reaktiot voisivat olla paljon voimakkaampia.
Edelleen on todennäköistä, että Suomesta ja Ruotsista tulee Naton jäseniä vuoden sisällä. Toki kannattaa muistaa, että mutkia voi tulla matkaan vielä muualtakin kuin Turkista. Jälkiviisastelusta Naton suhteen on väitelty tarpeeksi. Oleellista on, mitä asiasta voi oppia. Realiteetit kannattaa tunnustaa ajoissa, uhat eivät poistu toiveajattelulla eikä turvallisuusratkaisuja kannata jättää kriisitilanteisiin. Vähintään Turkin toiminnan tulee opettaa meille, ettei jatkossa turvallisuutta rakenneta Nato-option kaltaiselle riskialttiille ratkaisuille.
Kuva: By Official U.S. Navy Page from United States of AmericaMC1 Eric S. Garst/U.S. Navy – A liberty boat departs USS George H. W. Bush., Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=31969384
