Jotkut puhuvat lännessä edelleen Putinille annettavan perääntymistien välttämättömyydestä.
On toki totta, että Ukrainan voi olla hyödyllistä hyväksyä kohtuullisilla ehdoilla tarjottu aselepo, jonka länsivallat tarkasti yksilöidyin ehdoin takaavat ja aloittaa syvempi integraatio Euroopan unionin kanssa, jos tämä suinkin on mahdollista. Muodollisiin rajansiirtoihin tai merkittäviin käytännön alueluovutuksiin ei kuitenkaan ole syytä sen enempää kuin olennaisiin sanktiohelpotuksiin Venäjälle.
“Tämä mies ei voi pysyä vallassa”, sanoi varmasti monen ajatuksia tulkinnut Yhdysvaltain presidentti Joe Biden Varsovassa pitämässään puheessa. Butshan tapahtumat todistavat arvion vielä aiempaakin selkeämmin oikeaksi.
Silti usein vaikuttaa, että länttä pelottavat ajatuksena sekä Ukrainan voitto että tappio.
Mitä tehdä, kun kaikki pelottaa? Ainakaan ei kannata antaa pelolle valtaa. Sen sijaan tällä kertaa on syytä puskea loppuun saakka.
Koko vapaan maailman etu on, että otollisessa tilanteessa Venäjän turvallisuuselinten maailmanlaajuiset verkostot pyyhitään vallanpitäjien joukosta historian hämärään Punaruskeassa Nürnbergin oikeudenkäynnissä – kerralla ja iäksi. Punaiset siksi, että orgaanien juuret ovat Neuvostoliitossa ja ruskeat siksi, että nyky-Venäjä on luonteeltaan lähinnä fasistinen valtio.
Isot panokset
Kun Ukrainan Arvokkuuden vallankumouksen – jota myös Euromaidaniksi on kutsuttu – jälkeen Venäjä miehitti Krimin niemimaan ja aloitti Itä-Ukrainan Donbassin alueen epävakauttamisen, Ukrainan armeija oli huomattavasti nykyistä huonommassa kunnossa, lännessä ei tilannetta täysin ymmärretty ja Barack Obaman presidenttikauden eetos, jossa länsimaailman suurin turvallisuusuhka oli terrorismi, vielä hyvissä voimissaan. Niinpä Ukraina ei vastannut vihollisen toimintaan aseellisesti kuin vasta ns. separatistien kohdalla ja luotti siihen – joiltain osin hyvinkin alimitoitettuun – tukeen, jonka Yhdysvallat ja Euroopan unioni sille olivat valmiita tarjoamaan.
Kahdeksassa vuodessa ehti tapahtua paljon. Vallankumouksen jälkeen “ukrainalaismielisenä” pidetty oligarkki Ihor Kolomoiski pelasti Dnipron (tuolloisen Dnipropetrovskin) alueen “kapinalta”, mutta puhtaan opportunistin karvat paljastuivat Donald Trumpin valtakaudella, jolloin hän alkoi lähentyä Venäjää ja otti läntisten tietojen mukaan osaa FSB:n salakuljetustoimintaan. Viktor Janukovitshista tuli täydellinen paariahahmo, joka mahdollisti omien kansalaistensa ampumisen Kiovan Itsenäisyydenaukiolla ja pakeni tämän jälkeen Venäjälle. Suomalaisen Honkarakenteen pystyttämästä mauttomasta ökyhuvilasta tuli ukrainalaisten keskuudessa suosittu turistikohde. Odessan ja Mariupolin kaltaiset venäjänkieliset kaupungit väestöineen siirtyivät käyttämään enenevässä määrin ukrainaa.
Syntyi aiempaa selkeämpi yhteinen kansallistunne, mistä kertoo jo juutalaistaustaisen presidentti Volodymyr Zelenskyin melko tasainen äänisaalis eri puolilla maata. Alkuvuodesta 2022 pitkälti venäjänkielisen Harkovan kaduilla marssittiin, jottei kenellekään jäisi epäselväksi, kenen joukoissa kaupunkilaisten suuri enemmistö seisoo. Eikä Venäjä tähän päivään mennessä ole kyennyt Ukrainan toiseksi suurinta kaupunkia valtaamaan. Mariupolissa sen sijaan on toteutettu Aleppo-tyylinen terrorikampanja, jonka tarkoituksena lienee kostaa Donetskin alueeseen kuuluneen, mutta Ukrainan hallitsemana pysyneen kaupungin väestölle sen vuosia jatkunut lojaalisuus isänmaalle.
Ukraina ei ehkä ole matkalla kohti voittoa siinä mielessä, että kaikkien Venäjän joukkojen lähteminen maan kansainvälisesti tunnustettujen rajojen sisäpuolelta on edelleen epätodennäköistä, mutta suomalaisten hellimä termi “torjuntavoitto” saattaa kuvata maan kamppailun lopputulosta erittäinkin hyvin.
Silti Ukrainan kohtalo ei ole suuntaan tai toiseen vielä alkuunkaan sinetöity. Kannattaa muistaa, kuinka lähellä Syyrian diktaattori Bashar al-Assadin kaatumisen tai Valko-Venäjä Aljaksandar Lukashenkan vallasta luopumisen uskottiin kansannousujen kliimaksivaiheessa olevan. Toisaalta eurooppalaisuuden etuvartiona taistelevan maan tilanne on myös fundamentaalisti erilainen: suvereenin, toimivan valtion järjestäytyneet asevoimat käyvät sotaansa länsivaltojen merkittävällä materiaalisella, taloudellisella ja henkisellä tuella takanaan yhä laajeneva ymmärrys siitä, että Ukrainassa ratkaistaan myös Euroopan unionin ja Naton pitkän aikavälin uskottavuus, ehkä myös Taiwanin vapaus ja Kiinan uhkaaman Itä- sekä Kaakkois-Aasian tulevaisuus.
Kun häviö pelottaa
Siitä, mitä Ukrainan kaatuminen tarkoittaisi Naton kollektiivisen puolustuksen uskottavuudelle, on käyty paljon ymmärrettävää, mutta osin harhapoluille ajautunutta keskustelua. On totta, että mikäli länsi joustaa liiaksi periaatteistaan merkittävän eskalaation pelossa eikä sen vuoksi tarjoa Ukrainalle sen tarvitsemaa apua, Venäjä pohtii varmasti myös sitä, kuinka valmis länsi olisi todella käymään mittavaa sotaa Baltian maiden tai Puolan puolesta.
Huoli pehmoilun seurauksista sekä sen heikentävästä vaikutuksesta Naton itärintaman puolustukseen on relevantti, mutta tässä ajattelumallissa unohdetaan kokonaan se, etteivät Yhdysvallat, Iso-Britannia tai Ranska ole missään vaiheessa antaneet ymmärtää olevansa valmiita eskaloimaan potentiaalisesti ydinsodaksi muuttuvaa konfliktia Venäjän kanssa Ukrainan vuoksi. Tässä on olennainen ero pyhänä pidettyyn Naton viidennen artiklan määrittelemään sitoumukseen, jonka raudanlujaa luonnetta ovat korostaneet niin nykyinen USA:n presidentti Joe Biden kuin hänen edeltäjänsäkin.
Silti Ukrainan tai sen merkittävän osan ajautuminen täydellisesti Venäjän syliin olisi Nato-maille massiivinen tappio geopoliittisesti, sotilasstrategisesti ja henkisesti. Ukrainan ja Puolan raja on pitkä, mikä antaisi Venäjälle pelottavasti kasvaneet mahdollisuudet uhata Naton itärintamaa – etenkin, jos vallanvaihdos Valko-Venäjällä ei etene lännen kannalta edulliseen suuntaan. Samoin Romanian ja Turkin asema kärsisi merkittävästi ja kansainvälisoikeudellisesti Moldovaan kuuluva Transnistrian alue saisi suoran huoltoyhteyden Venäjälle, minkä avulla Moskova voisi nielaista presidentti Maia Sandun johdolla länteen katsovan maan itselleen. Nato tuskin uskaltaisi asiaan puuttua Romanian rajan läheisyyden vuoksi. Tämän jälkeen seuraava kohde olisikin sitten Suomi.
Ukrainan korruptiota, oligarkiaa ja venäläistyylistä valtiokapitalismia vastustanut vallankumous vuonna 2014 oli jo omana aikanaan ideologiselta merkitykseltään lähes Ranskan suureen vallankumoukseen verrattava tapahtumaketju, mutta vasta viime vuosien aikana sen fundamentaalisen tärkeä vaikutus lännen itseymmärrykseen ja maailmanpolitiikan jakolinjoihin on käynyt selväksi. Tapa, jolla läntiset konsultit, venäläiset tiedustelumiehet ja kyyniset poliitikot juonittelivat Janukovitshin hyväksi ja tämän jälkeen alkoivat kilpailla muutoksen velloessa toisiaan vastaan on lähes täydellinen vastakohta sille suurelle visiolle, jonka Bidenin hallinto Suomen itsenäisyyspäivänä julkaisemassaan globaalissa korruptionvastaisessa strategiassa esittää. Kyseessä on uuden kylmän sodan perusdokumentti, Kennanin sähke 2.0.
Vallankumouksella on tapana syödä lapsensa. Kuitenkin Ukrainan ajaminen antautumiseen olisi tälle amerikkalaisjohtoiselle, mutta enenevässä määrin transatlanttisesti hyväksytylle visiolle valtava symbolinen tappio, jonka reaalipoliittisiakaan seurauksia ei tule vähätellä.
Entä voitto?
Kuin vanhasta muistista länttä tuntuu kuitenkin pelottavan myös ajatus Ukrainan selkeästi voitosta – ainakin siitä, että Venäjän aloittamaan hyökkäyssotaan olisi olemassa “sotilaallinen ratkaisu”, kuten muotihokema kuuluu. Olisihan se nyt ennenkuulumatonta, että sota ratkaistaisiin sotilaallisesti!
Historiallisista analogioista tupataan usein nostamaan esille Saksan keisarikunnan kokema kohtalo ensimmäisen maailmansodan jälkeen – onhan tuolloista nöyryytystä pidetty natsien valtaannousun ja siten välillisesti myös hirmutekojen sekä toisen maailmansodan syynä. Neuvostoliittoa ei “ajettu nurkkaan” siinä määrin kuin olisi helposti 1990-luvulla voitu, vaan esimerkiksi brutaalia sodankäyntiä Tshetsheniassa katsottiin läpi sormien. Pohjimmiltaan tämä johtui siitä, että toisin kuin esimerkiksi Ukrainalla ja Kazakstanilla, maalla ei ollut Neuvostoliitossa sosialistisen neuvostotasavallan asemaa, vaan pääosin islaminuskoisten kansojen asuttama alue kuului autonomisena osana Venäjään.
“Voitettu säästettiin”, ja tässä on kiitos. Toki voi kysyä, kuinka hyväksi lännen passiivisuus Venäjän hallinnon ihmisoikeusloukkauksien edessä oli Venäjän asukkaille, joiden kansallisvarallisuuden KGB-taustaiset eliitit ryöstivät ja suurelta osin tallettivat läntisiin rahoituslaitoksiin. Tämä on tehnyt myös venäläisille helpoksi syyllistää ongelmistaan amerikkalaisia, vaikka kyllä Putinin klaani ihan itse on varkaudestaan vastuussa. Se ei silti tarkoita, etteikö olisi voitu tehdä enemmän. Suomella on asiassa omat häpeätahransa.
Kuva: Nürnbergin oikeudenkäynti. (Unknown author – https://collections.ushmm.org/search/catalog/pa9124, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=90939512)
