Ulkopolitiikka on aina varsin pragmaattista oman edun ajamista. Voisi jopa sanoa, että sen ainakin kuuluisi olla sitä. Paras tulos löytyy yleensä silloin, kun kansainvälisessä politiikassa löydetään oma intressi ja ajetaan sitä yhteistyössä muiden kanssa, unohtamatta kuitenkaan miksi ja kenen vuoksi. Viime kädessä ystävät ovat siis ystäviä vain “liikekumppaneina”.
Mutta Venäjällä ajatellaan toisin. Siis kyllä, ajetaan omaa etua, mutta lyhytnäköisesti: nyt, tässä, kaikki minulle ja heti. Venäjän ystävät ovatkin kuin rikollisjohtajan ystävät. Aitoja ystäviä on vähän, mutta pelko ja oma etu kannustavat osaa kaveeraamaan rikollispomon kanssa. Sama malli on jo vuosikymmeniä toiminut sisäpolitiikassa Putinin ystävien suhteen.
Mieleen tulee Kummisetä-elokuvan alkudialogi, jossa Vito Corleone läksyttää apua pyytämään tulleen miehen asennetta, vaatii tältä kunnioitusta itseään kohtaan ja lupaa sitten auttaa, mutta saattaa myös pyytää joku päivä vastapalvelusta ja vannoo, että jokainen miehen vihollinen on myös hänen vihollisensa.
Me vastaan ne
Länsimaisesta näkökulmasta Venäjä on jäänyt varsin yksin Ukrainan hyökkäyksen jälkeen. Tämä ei kuitenkaan ole täydellinen kokonaiskuva tilanteesta.
Venäjän ystävät ovat käymässä vähiin eikä moni heistäkään ole todellinen ystävä, vaan kyseessä on joko ainoa vaihtoehto tai sitten hyvin tärkeät syyt ainakin näytellä Venäjän ystävää painavat vaakakupissa edelleen riittävästi. Ainakaan he eivät katso syystä tai toisesta mahdolliseksi tai järkeväksi kääntyä Kremliä vastaan.
YK:n hyökkäyksen tuomitsevaa päätöslauselmaa vastusti viisi valtiota: Venäjä, Valko-Venäjä, Syyria, Eritrea ja Pohjois-Korea. Tämän lisäksi 35 jäsenmaata pidättäytyi äänestämästä eikä 12 maata äänestänyt lainkaan. Sen lisäksi on muutama maa, jotka tukivat päätöslauselmaa, mutta niiden toiminta käytännössä ei ole kovin selvää Venäjän toimien tuomitsemisessa.
Ystävät, toverit
Päätöslauselmaa vastaan äänestäneet maat ovat selkeästi riippuvaisia Venäjästä. Tuntuu lähes ironiselta, että näistä Pohjois-Korea voi olla lopulta vähiten riippuvainen. Kansantasavallan johdon on kuitenkin valtansa säilyttääkseen viisasta tasapainotella Kiinan ja Venäjän välillä. Valko-Venäjän ja Syyrian johtajille Venäjä on oljenkorsi pysyä vallassa, ehkä jopa hengissä. Mutta täysin ongelmaton ei Venäjän näkökulmasta ole niidenkään asenne.
Valko-Venäjän aluetta on käytetty hyökkäykseen ja Venäjä myös odottaa siltä tukea taistelussa. Valko-Venäjän armeijan tuki on kuitenkin herättänyt paljon kysymyksiä ja Aljaksandar Lukashenka joutuu myös pohtimaan, miten paljon sota pahentaa hänen tilannettaan. Syyria on lähettämässä ”vapaaehtoisia” Ukrainan sotaan. Maan hallinto on riippuvainen Venäjän ilmavoimista ja sotilastuesta, mutta jos sotilaita pitää lähettää Ukrainaan, senkin pitää alkaa laskea, miten paljon se voi Venäjää tukea, kun oma sota vaatii myös resursseja. Samaa pohtivat aikoinaan Natsi-Saksan vanaveteen lähteneet, kun sota ei sitten sujunutkaan.
Pelurit
Israel on mielenkiintoinen tapaus. Israelin pääministeri Naftali Bennett on koittanut toimia jonkinlaisena sovittelijana sodassa ja kävi jopa tapaamassa Putinia. Israelissa on 1,3 miljoonaa venäjänkielistä, moni entisen Neuvostoliiton alueelta. Tämä vastaa noin viittätoista prosenttia koko väestöstä.
Venäjä hallitsee Syyrian ilmatilaa ja Israelissa se nähdään jonkinlaisena suojana Irakin hyökkäyksiä vastaan. Jo edellinen pääministeri Benjamin Netanjahu kehitti varsin läheiset suhteen Putiniin, pidettiinhän häntä jopa jonkinlaisena Putinin ystävänä. Tämä on erittäin mielenkiintoinen asetelma, etenkin ottaen huomioon Israelin perinteisen roolin yhtenä Yhdysvaltain lähimpänä liittolaisena.
Äänestyksestä pidättäytyneiden ja kokonaan poissaolleiden maiden joukossa useammat ovat Venäjän lähialueelta: näihin lukeutuivat esimerkiksi Kazakstan, Kirgisia, Azerbaidzhan, Turkmenistan ja Uzbekistan.
Toinen merkittävä ryhmä ovat Afrikan valtiot. Kaikki nämä miettivät varmasti omaa turvallisuuttaan ja Venäjän vaikutusta siihen. Onhan Venäjä viime vuosina ollut taas aktiivisempi Afrikassa ja pyrkinyt vaikuttamaan niiden politiikkaan. Mutta riittääkö Venäjällä jatkossa paukkuja kyseiseen maanosaan? Jos ei, riittääkö Afrikan pikkudiktaattoreilla intoa tukea Venäjän pikkudiktaattoria?
Pelokkaat ja pesänjakajat
Näyttää siis siltä, että Venäjän tukemiseen liittyy aina kaksi asiaa:
1) joko Venäjä on mahdollisesti itselle uhka ja on parempi olla ärsyttämättä sitä, tai 2) Venäjä on ainoita tukijoita, jotka eivät tee itselle epämiellyttäviä kysymyksiä maan ihmisoikeuksista, vallanpitäjien legitimiteetistä ja omista sotatoimista. Eli siis ainoa saatavilla oleva, riittävän vahva totalitaarinen tukija.
Nykyiset Venäjän ystävät voivat kadota, jos Venäjä heikkenee taloudellisesti eikä kykene näitä hallintoja enää tukemaan.
Venäjä köyhtyy ja sen armeija on näyttäytynyt Ukrainan sodassa heikkona, jolloin myös pelko sitä kohtaan alkaa vähentyä. Siis hieman kuin Suomi pakon sanelemassa suhteessaan Natsi-Saksaan ei uskaltanut irtautua liian aikaisin Saksan rintamasta, vaan pyrki odottamaan niin kauan, että Saksa kävi tarpeeksi heikoksi eikä siitä ollut enää uhkaa Suomelle.
Jos Venäjä alkaa näyttää heikolta ja rasitteelta, tukijat katoavat nopeasti.
Paitsi ne, jotka katsovat pääsevän kohta jakamaan konkurssipesää.
Siis ainakin Kiina. Ja kiinalaiset jaksavat odottaa hetkeään.
