Venäjä on ensimmäistä kertaa tällä vuosikymmenellä lähtenyt sotilaalliseen konfrontaatioon Ukrainan kanssa siten, että myöntää asian myös itse avoimesti. Kyseessä on merkittävä käännekohta – onhan aluksi peitellysti toteutetusta Krimin valtauksesta kulunut kohta viisi vuotta. Miksei Venäjä enää edes näön ja virallisen kiistettävyyden vuoksi peittele aggressiotaan Ukrainaa kohtaan?
Vanhaa sananlaskua mukaillen astrologia on ehkä vaikeaa, mutta kremlologia ja Venäjän poliittisten ratkaisujen taustojen täysi ymmärtäminen vielä vaikeampaa. Yleensä kyse on kuitenkin monikärkiohjuksista, jotka ainakin teoriassa voidaan kääntää hyödyksi itselle useammin tavoin. Ehkä ilmeisimmät selitykset ovat Ukrainan ja sen läntisten liittolaisten vastustuskyvyn ja -halun testaaminen, ns. koepallo, konfliktin eskaloiminen sisäpoliittisiin tarkoituksiin, parempien neuvotteluasemien hakeminen ja “uuden normaalin” luominen.
Vastustuskyvyn testaamista Venäjä harjoittaa säännöllisin väliajoin, pienessä mittakaavassa koko ajan. Ilmatilanloukkaukset, GPS-häirintä ja näkyvät salamurhaoperaatiot kuuluvat samaan joukkoon. Tässä piilee myös useimmiten vastaus kysymykseen “miksi Venäjä tekisi jotain, sillä sehän olisi järjetöntä”. Jos aggression kohde liittolaisineen ei kykene reagoimaan tai halua reagoida, se osoittaa heikkoutta. Ja kuten tasavallan presidentti Sauli Niinistö on todennut: “kasakka ottaa sen, mikä on huonosti kiinni.” Tähän liittyy myös ns. uuden normaalin luominen. Mikäli jotain on kerran sallittu, reagointi toiseen ja kolmanteen kertaan on aina hankalampaa.
Venäjän presidentti Vladimir Putin on joutunut myös kotimaassaan viime vuosille poikkeuksellisen epäsuosion kohteeksi eläkeuudistukseen kohdistetun murskakritiikin vuoksi. Myös presidentin kommentti siitä, kuinka venäläiset menisivät paratiisiin ydinsodan sattuessa aiheutti venäläisittäin poikkeuksellisen avointa pilkkaa muun muassa sosiaalisessa mediassa. Vaikka kansa ei idän ihmemaassa vallanpitäjiä valitsekaan, rahvaan suosio ei ole täysin merkityksetöntä. Vielä merkityksellisempää lienee, jos pakotteet ja käynnissä olevat rahanpesututkimukset todella uhkaavat iskeä oligarkkeihin ja silovikiklaanin eli turvallisuuspalvelutaustaisten vallanpitäjien suuromaisuuksiin.
Tällä hetkellä ainakin Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin liikkumatila suhteessa Venäjään näyttää hyvin kapealta. On kuitenkin mahdollista, että Putinin hallinto kyhää kokoon entistä terävämpiä miekkoja EU-pakoterintaman murtamiseksi. Hankkeessa voisivat tulla kyseeseen perinteisesti Venäjän näkökantoja “ymmärtävinä” esiintyneet maat tai sellaiset, joissa tällä hetkellä on syystä tai toisesta voimakkaan venäläismielinen hallitus. Etenkään itärahan vaikutusta ei tule aliarvioida. Kyse voi siis olla myös puhtaasti parempien neuvotteluasemien hakemisesta ja tilanteen eskaloimisesta pisteeseen, jossa se voidaan taas rauhoittaa.
Asovanmeren tapahtumat eivät välttämättä kerro Venäjän vahvuudesta, vaan sittenkin ehkä aivan muusta. Euroopassa on viime aikoina tapahtunut runsaasti Kremlin intressien vastaista kehitystä.
Ukrainalle tilanne voi kuitenkin olla pahimmillaan kohtalokas. Maan asevoimat ovat toki paremmassa kunnossa kuin muutama vuosi sitten ja aseitakin on tarjolla paremmin. Sodankäynnistä löytyy nyt kokemusta ja myös kansallisidentiteetti on monessa suhteessa vahvistunut, joillekin ehkä syntynytkin vasta Vapaudenaukion mielenosoitusten myötä ja jälkeen.
Maan hallitseva oligarkkieliitti on paljolti samankaltainen kuin Venäjällä, vaikka heidän lisäkseen nuoria uudistajia on noussut esiin. Venäjä voikin pyrkiä luomaan Ukrainasta oman peilikuvansa ja ainakin yrittää esittää presidentti Petro Poroshenkon sodan varjolla vallassa roikkuvana rosvona. Tällaista tilannetta tuskin syntyy, mutta joskus pelkkä mielikuva riittää. Propagandaosaamistahan Moskovassa tunnetusti on. Tässä mielessä määräajaksi ja vain osalle maan alueista julistettu poikkeus- tai sotatila – kummaksi sitä haluaakaan kutsua – on ehkä järkevin ja tasapainoisin ratkaisu myös informaatiosodan näkökulmasta.
