Eilisillan A-studioon (http://areena.yle.fi/tv/2226505) oli raahattu Ville Niinistön suomettumispuheita torjumaan kolme alan asiantuntijaa, kuin suoraan 1970-luvun kauhukabinetista:
Erkki Tuomioja selitteli kohuttua kirjallista vastalausettaan (sitä kutsutaan jostain syystä julkisuudessa “eriäväksi mielipiteeksi”, vaikka käsittääkseni sellainen olisi suullinen) ja viittasi Viroon varoittavana esimerkkinä maasta jonka suhteet Venäjään ovat huonot (koska se liittyi NATOon);
Paavo Väyrynen kehui vaivautunutta Tuomiojaa;
Ilkka Kanerva näytti häpeilevän aiempia suoria sanojaan Putinista. Kolmikkoa vastaan oli yksi hyviä puheenvuoroja käyttänyt ja Niinistöä (varauksellisesti) tukenut, Heidi Hautala.
Valitettavasti Hautala jäi keskustelun hiljaisimmaksi.
Kohokohta oli ehkä kun Tuomioja nosti ISISin ja ilmastonmuutoksen (!) Ukrainan rinnalle ajankohtaisina turvallisuuspoliittisina ongelmina – olisi tehnyt mieli kysyä, montako divisioonaa ilmastonmuutoksella on ja milloin viimeksi ISISin ilmavoimat ovat loukanneet Suomen ilmatilaa. Yhteismitallisuutta on vaikea nähdä muualla kuin kenties Tuomiojan houreisessa maailmankuvassa.
Freedom House -ihmisoikeusjärjestön edustaja on jo tuominnut Suomen hallituksen Rosatom-päätöksen aikana, jolloin ei pitäisi mainostaa kauppasuhteita Venäjään. Odotettavissa on, että monilla muillakin tahoilla kuva Suomen ulkopolitiikasta on kärsinyt vahinkoa, joka muistuttaa hyvinkin Suomen mainetta “suomettumisen” vuosikymmeninä – silloinkin voitiin viisastella, ettei Suomi oikeasti antanut Kremlin vaikuttaa ratkaisuihinsa vaikkapa Imatran Voiman ensimmäisen Loviisan ydinvoimalan hankinnassa 1960-luvulla (ja vieläpä sama kolmikko olisi sitä Teiniliitossa vakuutellut), mutta “suomettumisen” olennaisia kysymyksiä ei koskaan ollutkaan se, kuvastiko se täysin oikein Suomen politiikkaa, vaan se, kuinka se väritti Suomen imagoa ja loi Suomesta muille puolueettomille maille varoittavaa esimerkkiä.
Vuosikymmenien takaisille suomettumispuheille yhteistä on sekin, että Suomen maineen samentumisesta syytetään arvostelijoita, jotka sanovat julki sen mitä kaikki ajattelevat.
Monen mielestä “kultaisella” 1970-luvulla Suomella oli presidentti, joka tarvittaessa läksytti ministereitään ja “runnoi” kasaan hallituksia (jopa “hätätilahallituksia”). Ehkei sittenkään olisi huono asia, jos Suomessakin setä puolustaisi veljenpoikaansa ja komentaisi pääministerin pitämään hallituksen koossa vaalikauden loppuun saakka – se olisi puoluerajat ylittävää, oman entisen puoleen pikkupolitikoinnin yläpuolekke asettuvaa, monen suomalaisen kaipailemaa isännän vallan käyttöä ja vieläpä isänmaallista sellaista.
Teksti: Salainen Asiamies
