Viisikymmentä vuotta sitten 6. lokakuuta 1973 Egyptin ja Syyrian asevoimat iskivät yllättäen rajusti Israelin kimppuun. Ilmavoimat ja panssarit hyökkäsivät vuoden 1967 sodassa menetetyille alueille ja etenivät nopeasti, mutta sota kääntyi, kun Israelin reservit ehtivät rintamalle ja valloittivat alueet takaisin. Etevämmät ja paremmin varustetut Israelin joukot löivät vastustajansa, ja sotiminen päättyi 25. lokakuuta, osin voimakkaan kansainvälisen painostuksen vuoksi.
Vuoden 1967 kuuden päivän sodassa Israel oli valloittanut Egyptiltä koko Siinain niemimaan aina Suezin kanavaan asti, Syyrialta Golanin kukkuloiden alueen ja Jordanialta Länsirannan. Näiden maiden asevoimat olivat jääneet nopeasti alakynteen ja menettäneet suuren osan kalustostaan. Kansallinen ylpeys niin maiden johdossa, asevoimissa kuin tavallisessa kansassakin oli saanut rajun kolauksen.
Kevyttä sotaa
Vaikka kuuden päivän sota oli päättynyt aselepoon, ei todellisesta rauhasta saatikka rauhansopimuksesta ollut tietoakaan. Israel katsoi saavuttaneensa paremmin puolustettavat rajat ja puskurivyöhykkeen eikä siis ollut innostunut luopumaan niistä. Egyptissä ja Syyriassa jäi kytemään voimakas revanssin halu, ja varsinkin Egyptin johtaja Gamal Abdel Nasser piti käynnissä koko 1960-luvun lopun pienimuotoista sotaa. Tilanne muuttui vuonna 1969 oikeastaan jo sodaksi, koska Israel muun muassa lensi Egyptin puolelle tuhoten sotilaskohteita. Egyptin parantunut ilmatorjunta pakotti Israelin lopettamaan ilmahyökkäyksensä vuonna 1970.
Israel linnoitti Suezin kanavan itäpuolta ja rakensi sen varteen korkean hiekkavallin ja yhtenäisen taisteluhaudan tukikohtineen. Linjaa kutsuttiin sen rakennuttaneen puolustusministerin mukaan Bar Leviksi. Se ei kuitenkaan ollut käytännössä muuta kuin kenttävartioiden ketju, tähystys- ja hälytysjärjestelmä, jolla voitettaisiin jonkin verran aikaa taaempana olevien reservien paikalle saamista varten.
Suezin kanava pysyy kiinni
Israelin valloituksilla oli suuria taloudellisia vaikutuksia; Jordanialta saatu Länsiranta oli hedelmällistä aluetta, ja Suezin kanavan tuomat tulot Egyptille tärkeät. Nyt laivat eivät kulkeneet ja kanava rapistui. Heijastusvaikutuksia oli tietysti myös maailmatalouteen, kun lyhyempi vesireitti Välimerelle ja sieltä pois oli poissa käytöstä.
Jo Nasser oli voimakkaasti vaatinut Neuvostoliittoa aseistamaan Egyptin armeijaa, mutta hän ei saanut kaikkea haluamaansa läpi. Egyptin tilanne muuttui, kun syyskuussa 1970 Nasser kuoli ja valtaan nousi Anwar Sadat, joka näki tilanteessa poliittisen poispääsyn mahdollisuuden. Tähän riittäisi Israelin asevoimien lyöminen edes jossakin määrin, eli sota, johon suurvallat puuttuisivat ja saisivat aikaan tilanteen, jossa voitaisiin neuvotella Suezin kanavasta ja Siinaista.
Sadat teki radikaaleja uudistuksia asevoimien johdossa ja hankki Neuvostoliitosta ennen kaikkea moderneja ilmatorjuntaohjuksia ja panssarintorjunta-aseita. Useista ilmatorjuntajärjestelmistä koostunut ja kaikki korkeusalueet kattanut uusi ilmatorjunta muodosti tehokkaan suojan Israelin ilmaiskuilta.
Ilmatorjuntaohjusjärjestelmien toimitukset Neuvostoliitosta alkoivat vuonna 1969, ja ohjuksia keskitettiin nimenomaan Suezin kanavan tuntumaan. Sodan alkaessa Egyptillä oli kanavan varrella erään tiedon mukaan yhteensä 80 ilmatorjuntaohjuspatteristoa, jotka hallitsivat ilmatilaa aina 15–25 km:n leveydeltä kanavan itäpuolella. Kalusto koostui SA-2-, SA-3- ja SA-6-järjestelmistä. Maavoimat puolestaan oli varustettu SA-7-olkapääohjuksella. Massiivisella ilmatorjunnalla tuli olemaan sodan alussa aivan olennainen merkitys Israelin toimille, se ei enää voinut tukeutua ilmaherruuteensa maasotatoimissa.
Ilmavoimat oli jo Nasserin aikana saanut kuuden päivän sodassa tuhoutuneiden koneidensa tilalle MiG-21- ja Su-7-hävittäjiä. Sadatin ilmavoimilla oli sodan alkaessa noin 600 konetta, joista moderneja hävittäjiä noin puolet. Israelin ilmavoimat lensi noin 400 koneella, joista noin 300 moderneja F-4 Phantom- ja A-4 Skyhawk-koneita. Näennäisestä alivoimastaan huolimatta Israelin ilmavoimat olivat parempien koneidensa ja paremman huoltojärjestelmänsä ansiosta voimakkaammat kuin Egyptin ilmavoimat.
Uusi johto paransi Egyptin asevoimien koulutusta voimakkaasti, ja toukokuusta 1973 alkaen pidettiin harjoituksia, joiden aiheena oli voimien keskitysmarssi kanavan varteen. Harjoitukset hälyttivät joka kerta Israelin tehokkaan tiedustelun, mutta ne osoittautuivat kerta toisensa jälkeen vain harjoituksiksi.
Jom kippur
Hyökkäyksen ajoitus juuri juutalaisten tärkeimmän jom kippur -juhlan ajaksi oli arabiliittolaisilta loistava veto. Niin poliittinen kuin sotilaallinenkin johto oli suuntautunut pikemminkin perheeseensä ja uskontoon kuin maan asioihin. Asevoimien valmius oli heikoimmillaan vuodenkierrossa, ja esimerkiksi Bar Lev -linjan miehitys oli noin 400 miehen vahvuinen. Israelin tiedustelulla oli käsitys tulossa olevasta hyökkäyksestä, ja tieto saatiin jakoon 6.10. puolilta päivin, mutta hyökkäys ajoitettiin saman päivän alkuiltaan eli liian myöhäiseen ajankohtaan.
Syyrian vastaisella rintamalla Israelin tiedustelu oli tietoinen Syyrian armeijan liikkeistä kohden aselepolinjaa, lomien peruuttamisesta sekä reservien liikekannallepanosta. Havainnot eivät kuitenkaan hälyttäneet, koska oletettiin, että Syyria ei hyökkää ilman Egyptiä.
Kanavalla Egyptin hämäys
Israel sai syyskuun mittaan useita varoituksia sodasta, mutta Israelin tiedustelu ei pitänyt hyökkäystä todennäköisenä kuten ei poliittinen tai sotilaallinen johtokaan. Viimeisinä päivinä ennen hyökkäystä sotaan viittaavat tiedustelutiedot lisääntyivät, mutta lähestyvä jom kippur -juhla hillitsi ajatuksia liikekannallepanosta, ja arabien alkamassa olevan ramadanin katsottiin estävän sodan. Hyökkäyspäivän aamuna kuutisen tuntia ennen hyökkäystä Israelin pääministeri Golda Meir, puolustusministeri Moshe Dayan ja pääesikunnan päällikkö David Elazar tapasivat ja keskustelivat liikekannallepanosta. Meir valitsi käsillä olevista vaihtoehdoista ilmavoimien ja neljän panssaridivisioonan eli noin 100 000–120 000 miehen liikekannallepanon. Päätös syntyi liian myöhään, ja toimet alkoivat vaikuttaa vasta parin päivän sotimisen jälkeen.
Hyökkäystä varten Egyptin kenraali Ahmed Ismail Alilla oli käytettävissään kaikkiaan 650 000–800 000 miestä, 1 700 taistelupanssaripanssarivaunua, 2 400 rynnäkköpanssarivaunua ja 1 200 tykkiä. Syyrian joukot käsittivät 150 000 miestä, 1 200 taistelupanssarivaunua, 900 rynnäkköpanssarivaunua ja 600 tykkiä. Arabiliittolaisten puolella oli myös yleensä tässä sodassa unohdetut noin 120 000 muuta kuin egyptiläistä tai syyrialaista sotilasta, muun muassa 23 000 saudi-arabialaista, 5 500 marokkolaista ja joitakin satoja kuubalaista sekä näiden joukkojen noin 500 taistelupanssarivaunua.
Egyptiläisten peräti 150 ilmatorjuntaohjuspatterilla ja 2 500 ilmatorjuntatykillä neutraloitiin Israelin ilmatoiminta taistelualueella. Egyptin ilmatorjunta ampui alas noin puolet Israelin ensimmäisistä hyökkäävistä koneista, mikä pakotti Israelin rajoittamaan ilmatoimintaansa. Egyptin ilmatorjunta oli tehnyt tehtävänsä ja piti taivaan tyhjänä maavoimien päällä usean päivän ajan. Israelilaiset etsivät keinoja murtaa ilmatorjunta, mutta lopulta se onnistui vain paikallisesti, kun maavoimat valtasivat ohjuspatterit tai pakottivat ne liikkeelle Israelin vastahyökkäyksen ylitettyä kanavan.
Egyptin tavoite poliittinen, ei sotilaallinen
Egyptin tavoitteena oli vallata merkittävä osa Siinaista Suezin kanavan itäpuolelta takaisin ja näin aiheuttaa poliittinen kriisi, jossa suurvallat pakottaisivat Israelin neuvottelemaan ja palauttamaan ehkä enemmänkin kuuden päivän sodassa valtaamiaan alueita. Sotilaallisesti tavoite ei siis ollut vallata Siinaita, koska voimien ja taitojen ei katsottu riittävän Israelin asevoimia vastaan.
Israelilla oli käytettävissään noin lopulta noin 400 000 miestä, 1 700 taistelupanssarivaunua, 3 000 rynnäkköpanssarivaunua ja 1 000 tykkiä. Joukkojen vahvuuksista esitetyt luvut vaihtelevat eri lähteissä, ja niitä on pidettävä suuntaa antavina eikä tarkkoina. Lukumääräisesti israelilaiset siis olivat pahasti alakynnessä, mutta tilannetta tasoitti heidän parempi koulutustasonsa ja taitavampi johto.
Egyptillä oli varattuna kanavan ylimenoon viisi divisioonaa eli noin 100 000 miestä ja 1 350 taistelupanssarivaunua. Vastassa oli nelisensataa israelilaista koko 150 km:n pituisella Bar Lev -linjalla. Israelilaisilla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia estää ylimenoa, vaan tukikohdat joko tuhottiin tai niiden miehistö joutui vangiksi, parhaassa tapauksessa vetäytyi. Taaempana israelilaisilla oli kolme panssariprikaatia, joissa oli noin 18 000 miestä ja 300 taistelupanssarivaunua.
Hyökkäys alkoi 6.10. kello 14.05. voimakkaalla noin Egyptin 250 lentokoneen hyökkäyksellä kanavan yli vastapuolen ilmatorjunta-asemia, tykistöä, johtamispaikkoja ja tutka-asemia vastaan, koneet eivät pyrkineetkään taisteluun Israelin hävittäjien kanssa. Toimintaa jatkettiin maavoimien tukemisena, mikä nähtiin Egyptin ilmavoimien päätehtävänä. Egyptin tykistö tulitti lähes tunnin tulivalmistelussa Bar Lev -linjaa, jonka harvalukuisilla puolustajilla ei 16 tukikohdassaan ollut mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tapahtumiin.
Yli kanavan
Ensimmäisessä aallossa kanavan ylitti 8 000 kommandoa ja jalkaväkimiestä kumiveneillä. Joukko otti haltuunsa noin kilometrin levyisen kaistaleen itärannalta ja valmistautui vastaanottamaan Israelin panssarien hyökkäyksen. Kaikkiaan kaksitoista hyökkäysaaltoa ylitti kanavan aina viidentoista minuutin välein ja pimeän tullessa yli 30 000 miestä oli jo mennyt yli. Jalkaväkeä seurasivat pioneerit, jotka alkoivat suihkuttaa vettä voimakkailla pumpuilla saaden aikaan vastarannan hiekkavalliin aukkoja ja loivia rinteitä, joita ajoneuvot pystyivät käyttämään.
Kymmenen siltapataljoonaa ryhtyi vain pari tuntia ensimmäisten ylimenojen jälkeen rakentamaan ponttonisiltoja raskaalle kalustolle. Hyökkäyksen toisena päivänä valmiina oli kymmenen siltaa, ja ensimmäiset egyptiläispanssarit ylittivät kanavan kymmenen tuntia hyökkäyksen alkamisesta.
Ylitys ja hyökkäyksen nopeus yllättivät israelilaiset pahasti. Sen sotilasjohtajille valkeni pian, että vastassa ei ollut kuuden päivän sodan Egyptin armeija vaan aivan jotain muuta; joukot olivat paremmin koulutettuja, motivoituneita ja johtaminenkin oli parantunut.
Ensimmäinen israelilaisten panssarien vastahyökkäys, jonka tarkoitus oli tukea Bar Lev -linjan tukikohtia, kilpistyi egyptiläisten panssarintorjuntaan. Panssarivaunutappiot nousivat suuriksi, ja israelilaisten oli vetäydyttävä.
Sillanpää varmistuu
Toisen sotapäivän aamuna egyptiläiset olivat saaneet kanavan yli 50 000 miestä ja 400 panssaria. Vastassa olevat israelilaiset olivat kärsineet tuntuvia panssarivaunutappioita, noin 300 vaunusta oli toimintakunnossa enää kolmannes. Israelin eteläistä rintamaa eli Siinaita komentava kenraali Shmuel Gonen veti joukkonsa pääosin puolustukseen noin 30 km:n päähän kanavasta. Tilanne kuitenkin parani, kun kenraalien Ariel Sharonin ja Avraham Adanin liikekannalle pannut panssaridivisioonat alkoivat saapua paikalle toisena sotapäivänä iltapäivällä. Israelin joukot hyökkäsivät kahdeksannen päivän aamusta alkaen lähinnä kohden Ismailiaa. Lopputulos oli, että israelilaiset kärsivät hyökkäyksessään raskaita tappiota osin omien virheidensä, epämääräisen suunnittelun ja yhteysvaikeuksien takia mutta suureksi osaksi egyptiläisten tiukan vastarinnan vuoksi.
Kahdeksannen päivän taisteluista Israelin johto teki johtopäätöksen siirtyä pääosin puolustukseen. Egyptin johto teki saman päätöksen mutta lähinnä poliittisista syistä, Sadat oli saanut tavoittelemansa. Kansainvälinen politiikka oli astumassa näyttämölle, kuten Sadat oli kaavaillut. Tauko suuremmissa operaatioissa tuli kestämään nelisen päivää, jona aikana ratkaisu Syyrian-vastaisella rintamalla tapahtui.
Syyria valtaa Golanin kukkulat
Kuuden päivän sodassa Israel oli valloittanut Syyrialta Golanin kukkulat. Egyptin ja Syyrian hyvin koordinoidussa suunnitelmassa syyrialaisetkin hyökkäsivät 6. lokakuuta kello 14.05. aloittaen ilmavoimillaan ja tykistöllään. Noin sadan lentokoneen hyökkäyksen jälkeen syyrialaisten tykistö ampui israelilaisia lähes tunnin ennen kuin panssarivaunut ja jalkaväki liittyivät hyökkäykseen.
Sitkeästä vastarinnasta huolimatta alivoimaiset israelilaiset joutuivat perääntymään. Noin kahta israelilaisprikaatia vastassa oli viisi syyrialaisdivisioonaa, eli 3 000 miestä ja 180 panssaria vastassa oli 150 000 miestä ja 1 200 panssaria. Israelin puolustus tukeutui linnoitettuun linjaan, ja sen tykistö tunsi alueen mainiosti pystyen näin tulittamaan syyrialaisia tehokkaasti.
Huolimatta suurista panssarivaunu- ja miehistötappioista syyrialaiset jatkoivat hyökkäyksiään Kuneitran suunnalla mutta turhaan. He menestyivät paremmin rintaman eteläosassa, jossa lopulta syntyi läpimurto. Ilman reservejä israelilaiset jo pelkäsivät syyrialaispanssarien tulevan Genesaretinjärven pohjois- ja itäpuolitse asutuskeskuksiinsa. Elazar päätti siirtää liikekannallepanossa olevan panssaridivisioonan Siinain sijasta Golanin suuntaan, mikä pelasti tilanteen.
Suunta kääntyy
Israelin reservit aloittivat hyökkäykset, jotka työnsivät Syyrian joukot ensin aselepolinjalle 10. lokakuuta. Seuraavana päivänä Israelin joukot ylittivät linjan, ja kolme sen divisioonaa hyökkäsi Syyriaan. Kärki oli 14. lokakuuta 30 km:n päässä Syyrian pääkaupungista Damaskoksesta huolimatta apuun rientäneistä kahdesta irakilaisesta panssaridivisioonasta sekä Jordanian joukoista, jotka kuningas Hussein pakotettuna joutui lähettämään puolustaakseen arabien asiaa.
Syyrian joukkojen perääntyminen aiheutti sen, että maan johto vaati Egyptiä hyökkäämään Siinailla siirtääkseen painetta Israelia kohtaan sinne. Sodan painopiste siirtyi taas Siinaille.
Egyptin hyökkäys Siinaille
Syyrian presidentin Hafiz al-Assadin erikoislähettiläs saapui Kairoon 11. lokakuuta pyytämään Sadatilta, että egyptiläiset hyökkäisivät Siinailla, jotta paine Golanilla helpottuisi. Sadat oli pakotettu suostumaan.
Hyökkäys alkoi aamulla 14. lokakuuta. Panssaroidut ja mekanisoidut hyökkäysjoukot tulivat Egyptin strategisista reserveistä. Iltapäivään mennessä avointen kenttien yli päin israelilaisten puolustusta hyökänneet egyptiläiset olivat menettäneen 250 panssaria ja alkoivat lyötyinä perääntyä takaisin. Olennaista oli, että egyptiläiset olivat poistuneet ilmatorjuntaohjussateenvarjonsa alta. Tappiolla oli murskaava vaikutus egyptiläisiin.
Israel hyökkää kanavan yli
Israelin sodanjohto näki nyt tilaisuutensa tulleen, ja 14. päivän iltana Elazar pyysi hallitukselta lupaa hyökätä Suezin kanavan yli. Lupa tuli, ja operaation suunnittelu alkoi. Tavoitteena oli hyökätä kolmella panssaridivisioonalla kanavan yli Ison Katkerajärven pohjoispään kohdalta ja saartaa rintaman eteläosassa oleva Egyptin 3. armeija. Operaation laskettiin optimistisesti kestävän vain kaksi päivää.
Hyökkäys lähti käyntiin iltapäivällä 15. lokakuuta, ylityspaikka saatiin vallattua kovien taistelujen jälkeen, ja ensimmäiset israelilaiset laskuvarjojääkärit ylittivät kanavan aamuyöstä 16. lokakuuta. Noin seitsemän aikaan aamulla ensimmäiset joukot ylittivät kanavan lautoilla, mutta egyptiläisten vastarinta oli kovaa kanavan kummallakin rannalla.
Vahvin egyptiläisten vastahyökkäys tehtiin 17. lokakuuta, mutta se ei onnistunut, ja egyptiläiset kärsivät suuria tappioita. Israelilaisille tilanne selkiytyi yöllä 17.–18. lokakuuta, jolloin taistelu oli siinä vaiheessa, että ensimmäinen panssaridivisioona alkoi ylittää kanavaa, kolme päivää suunniteltua myöhemmin. Divisioona tarvitsi lopulta viisi päivää taukoamatonta taistelua päästäkseen etelään Suezin kaupungin tuntumaan 23. lokakuuta. Kaupungin saarto asetti Egyptin 3. armeijan hankalaan tilanteeseen, koska sen huolto katkesi.
Israelin hyökkäys alkoi vihdoin murtaa Egyptin armeijaa ja sen komentorakenteita. Kanavan varressa olleen voimakkaan ilmatorjunnan israelilaiset olivat osin lyöneet pois pelistä, joten Israelin ilmavoimat pystyivät vapaammin tukemaan maavoimiaan.
Politiikka ratkaisee tilanteen
Poliittisella rintamalla oli tällä välin tapahtunut paljon. Olennaisin ja lopulta sodan päättymisen johtanut ratkaisu tapahtui, kun Sadat neuvotteli sotilasjohtajiensa kanssa 20.–21. lokakuuta. Hän kieltäytyi viemästä joukkoja kanavan yli lännen puolelle, kuten eräät sotilasjohtajat vaativat, mutta päätti samalla suostua aselepoon. Tämä aloitti ratkaisevan tapahtumaketjun.
Nähdessään arabiveljensä ahdingon öljyntuottaja-arabimaat korottivat 17. lokakuuta öljyn hintaa 70 % ja aiheuttivat näin paniikin läntisissä valloissa. Yhdysvaltain presidentti Nixon otti tavoitteekseen sodan lopettamisen samanaikaisesti, kun hän tuki Israelia massiivisesti sotakalustolla. Henry Kissinger aloitti sukkuladiplomatiansa lennellen Moskovaan, Tel Aviviin ja Kairoon, mikä lopulta johti tulokseen.
YK päätti aselevosta 22.10. kello 18.20. Käytännössä tämä ei lopettanut taisteluja heti, vaan israelilaiset pyrkivät saamaan mahdollisimman edulliset asemat tulevia neuvotteluja varten. Taistelut muun maussa Suezin kaupungissa jatkuivat aina YK:n uuteen tulitaukopäätökseen, joka edellytti tulituksen päättyvän 25. lokakuuta. Taistelut kuitenkin päättyivät vasta, kun YK:n suomalaisten rauhaturvaajien etujoukko saapui kaupunkiin. Vaan se onkin sitten jo toinen tarina.
Suuremman sodan vaara
Öljyä tuottavien arabimaiden hinnankorotus ja Yhdysvaltain öljysaarto toivat siihen asti vain Lähi-itää koskeneen sodan laajemmalle näyttämölle. Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto tukivat omiaan, ja tilanne alkoi kiristyä, kun Sadat pyysi suurvaltoja lähettämään joukkojaan alueelle turvaamaan aselepoa. Neuvostoliitto vastasi asettamalla kuljetusvalmiiksi seitsemän maahanlaskudivisioonaa sekä teki muita valmisteluja joukkojen lähettämiseksi. Yhdysvallat puolestaan nosti joukkojensa hälytysvalmiuden 24. lokakuuta korkeimmaksi sitten Kuuban ohjuskriisin. Neuvostoliitto havaitsi tämän ja alkoi seuraavana päivänä purkaa valmiuttaan estääkseen tilanteen kärjistymisen. Tämän jälkeen suurvaltojen tähtäimessä oli Israelin ja arabimaiden välisen sodan ja kriisin ratkaiseminen.
Sodan seuraukset
Egyptin presidentin Anwar Sadatin osalta hänen valitsemansa strategia toimi: Egypti sai takaisin Siinan, ja Suezin kanava palasi käyttöön. Egyptille sota oli kaikista tappioista huolimatta lopulta menestys. Sadatia voi pitää kaukonäköisenä johtajana, joka ei olisi ansainnut kuolemaa islamistien attentaatissa lokakuussa 1981. Hänen politiikkansa johti lopulta Israelin ja Egyptin rauhansopimukseen vuonna 1979 Camp Davidissä.
Sota kolautti pahasti israelilaisten luottamusta sekä poliittisiin että sotilaallisiin johtajiinsa. Maassa asetettiin jo 18. marraskuuta 1973 toimikunta tutkimaan, mikä meni pieleen. Julkinen kritiikki kohdistui muun muassa pääministeri Golda Meiriin ja puolustusministeri Moshe Dayaniin. Toimikunta löysi syyllisiä tiedusteluorganisaatiosta ja syyllisti sotilasjohtajia. Poliittisiin johtajiin se ei syytöksiä kohdistanut, mikä herätti laajaa arvostelua. Poliittinen ja julkinen paine johti lopulta Golda Meirin eroon huhtikuussa 1974.
Lue laajempi juttu Suomen Sotilaan numerosta 5, joka ilmestyy 24.10.
Artikkelikuva: Israelilaiset panssarit Siinailla matkalla kanavan suuntaan. Israel Government Press Office
