Toimituksen saavutti viiveellä suruviesti: viimeinen suomalainen SS-mies, SS-Rottenführer, alikersantti Sakari Lahtinen kuoli 12. lokakuuta kotonaan Haapamäellä. Lahtinen syntyi 29. syyskuuta 1923 ja oli kuollessaan siis 99-vuotias.
Lahtinen värväytyi keväällä 1941 ja sotilaskoulutusta saamattomana hänen sijoitettiin suomalaisen SS-vapaaehtoispataljoonan toisen komppaniaan. Edessä oli erittäin perusteellinen yli puolen vuoden koulutus Wienissä, Starlsundissa ja Gross Bornissa ennen rintamalle siirtymistä vuodenvaihteessa 1941-42. Lahtisen sota alkoi puolen vuoden asemasodalla Mius-joella lähellä Venäjän ja Ukrainan rajaa. Loppukesä ja syksy 1942 kuluivat vauhdikkaassa etenemisessä Kaukasukselle, talvi peräytymisessä ja moottoroidussa sodassa Kalmukkiarolla ennen kesällä 1943 tapahtunutta kotiutumista kahden vuoden palvelusajan umpeuduttua.
Lahtisen mainitaan matrikkelitiedoissa olleen tarkka-ampuja, mikä todennäköisesti tarkoitti kesällä 1942 suomalaispataljoonan uudelleenorganisoinnissa jokaiseen kivääriryhmään lisättyä tulitukitarkka-ampujaa. Näillä oli erikseen valikoitu saksalainen normikivääri Kar 98k optisella tähtäimellä varustettuna.
Lahtisen palvelus jatkui Suomen armeijassa panssarintorjunnassa 20. Tykkikomppaniassa. Tätä koskien tarkemmat tiedot valitettavasti puuttuvat, mutta asiat lienevät menneet hyvin, koska tuloksena oli alikersantin arvo. Saksasta Lahtinen kotiutui miehistöarvossa.
Siviiliammatiltaan Lahtinen oli konduktööri. Hän avioitui vuonna 1946 ja sai kolme lasta.
Itse tapasin viime vuosina Lahtisen muutamia kertoja SS-miesten perinnejärjestön Veljesavun kokouksissa ja mieleen jäi hieman hiljainen, vaatimaton mies, joka ei itsestään numeroa pitänyt. Tämä luonnehdinta sopii laajemminkin suomalaisiin SS-miehiin, jotka eivät sodanjälkeisessä Suomessa häiriötä aiheuttaneet, vaikka äärivasemmisto heistä monet kerrat kohua yrittikin rakennella. Moni suomalainen SS-mies menestyi työssään ja elämässään, vaikka Suomen valtio olikin heidät pettänyt. SS-palveluksensa heti pitivät omana tietonaan tai pienessä piirissä.
Suomalaisia SS-miehiä oli noin 1400, joista suurimman ryhmän muodostavat keväällä 1941 värvätyt 1200. Nämä jakautuivat noin neljäänsataan sotilaskoulutusta ja sotakokemusta saaneisiin, jotka liitettiin kesäkuussa 1941 suoraan SS-divisioona Wikingin eri yksiköihin sekä noin kahdeksaansataan mieheen, jotka olivat kouluttamattomia ja muodostivat suomalaisen SS-pataljoonan miehistön. Kesällä 1942 Suomesta värvättiin SS-pataljoonaan täydennykseksi vielä noin kaksisataa miestä. Saksan palveluksessa kaatui noin 250 SS-miestä ja Suomen rintamalla lähinnä kesällä 1944 noin sata.
Keväällä 1941 SS-miehet olivat Suomen valtion ulkopoliittinen manööveri, osa pyrkimystä saada jostakin suunnasta tukea Neuvostoliiton painostuksen vastapainoksi. Tuki löytyi Saksasta ja professori Mauno Jokipiin nimitys ”Panttipataljoona” on erittäin kuvaava. Värväys pistettiin vapaaehtoisorganisaation toimeenpanemaksi, mutta takana oli lopulta ulkoministeriömme. Valtio kuitenkin unohti sodanjälkeisinä vuosina roolinsa ja muun muassa esti SS-miestemme palvelun asevoimissa ja poliisissa. Vielä aivan hiljattain valtiovaltamme unohti roolinsa SS-aiheessa toistamiseen teettämällä heistä ja heidän oletetuista sotarikoksistaan selvityksen, jonka seurauksena ei ihmeempiä löytynyt, mutta jonka tulokset tiedotettiin valheellisesti sävyllä, että SS-miehemme olivat ”todennäköisesti” syyllistyneet sotarikoksiin.
Suomalainen SS-vapaaehtoispataljoona on oman arvioni mukaan hurjin ja kovin tuhannen miehen joukko, joka koskaan on suomalaisista värvätty. Aseistukseltaan ja liikkuvuudeltaan se oli ylivertainen tuon ajan suomalaisiin jalkaväkipataljooniin verrattuna, Saksankin asevoimissa eliittiä. Tulivoimaltaan meikäläinen pataljoona pääsi samalle tasolle ehkä vasta 1990-luvulla.
Lahtiselle ja hänen asetovereilleen toivon kevyet mullat sanan varsinaisessa merkityksessä. Yksi aikakausi on nyt päättynyt suomalaisen sotilaan historiassa. Jäljellä on enää syvä kunnioitus näille miehille.
