Merillä lienee rosvottu lähes yhtä kauan kun on ollut merenkulkuakin. Varhaisten merenkulkijoiden – foinikialaisten, kreikkalaisten ja intialaisten – toiminta ei aina juuri eronnut rosvoilusta. Suuri osa kaupasta on kulkenut, ja kulkee edelleenkin, vesitse, sillä kuljetus maitse pidempien matkojen päähän on ollut kallista varsinkin ennen rautateiden aikakautta. Käytettävissä olleiden kuormajuhtien, kuten härkien, aasien, muulien, kamelien tai hevosten, kuljetuskyky ei ole kovinkaan mittava. Merillä reitit on saanut valita vapaammin ja laivoihin voi kasata suuriakin lasteja, jolloin rahtaamiseen tarvittava työ-, ruoka- ja rehu- tai polttoainemäärä jää huomattavasti vähäisemmäksi maakuljetuksiin verrattuna.
Merenkululla on kuitenkin myös rajoituksensa. Soutu- ja purjelaivojen aikakaudella täytyi seurata vuodenaikoja ja sääilmiöitä, ja luonnonvoimat pitää ottaa huomioon merenkulussa nykyäänkin. Karikkoisia tai muuten vaarallisia vesiä täytyy varoa ja myötäillä tuulien ja merivirtojen kulkua. Ennen pituuspiirin määrittämiseen tarvittavan luotettavan kronometrin keksimistä ja käyttöönottoa 1700-luvun puolivälissä merellä oli myös helppo eksyä, jos rannikko ei ollut koko ajan näkyvissä. Kareille ajetaan yhä satelliittinavigaation aikakaudellakin. Entisinä aikoina laivoilla oli pitkään tapana pyrkiä yöksi satamiin, joita sijaitsi suosituilla kulkureiteillä tasaisin välein. Kauppamerenkulku seurailee yhä kaikkialla helppokulkuisia, turvallisia reittejä, jotka ovat olleet myös rosvojen tiedossa.
Avomereltä saaliin löytyminen olisi ollut hankalampaa, mutta väijymällä rannikkoa myötäilevän, vilkkaasti liikennöidyn reitin varrella se on vain ajan kysymys. Saalistusalueen lisäksi merirosvot tarvitsevat tukikohdan, jossa levätä, huoltaa aluksensa sekä välittää saalis eteenpäin. Kiinteä tukikohta on samalla myös heidän pahin heikkoutensa. Mereltä ei merirosvolaivaa tahdo löytää edes nykyteknologialla, mutta hyökkäämällä rosvojen tukikohtaan heidät voi pakottaa joko taistelemaan tai luopumaan varastoistaan ja kootusta saaliista. Merirosvouden perusehtoihin onkin aina kuulunut löytää suojaisa tukialue läheltä vilkkaita merireittejä.
Ensimmäinen tunnettu laajalle levinnyt merirosvous ajoittuu 100-luvulle ennen ajanlaskun alkua itäiselle Välimerelle. Kilikian rannikko nykyisessä Turkissa muodosti rosvoille ihanteellisen tukialueen. Rikkonainen ja vuoristoinen rannikko oli täynnä kätkettyjä, maitse vaikeasti lähestyttäviä poukamia, ja sen edustalla kulki aikansa merkittävin kauppareitti Syyriasta Kreikkaan ja Rooman valtakuntaan. Valtaansa itäiselle Välimerelle levittäneet roomalaiset tuhosivat paikallisten kreikkalaisvaltioiden sotalaivastot, mutta eivät ryhtyneet partioimaan meriä niiden sijasta. Heille sopi hyvin, että kilikialaiset merirosvot ahdistelivat naapurialueiden rannikoita, heikensivät niiden vallanpitäjiä ja toimittivat kaapattuja vankeja roomalaisten orjamarkkinoille. Vastustuksen puuttuessa merirosvolaivastot paisuivat satojen laivojen osastoiksi, jotka ryhtyivät kaappaamaan myös roomalaisten laivoja vaatien vangeistaan suuria lunnaita. Joutuipa merirosvojen käsiin kuuluisa Julius Caesarkin. Voimansa tunnossa kilikialaiset levittäytyivät ympäri Välimerta ja vaikeuttivat jo Rooman kaupungin ruokahuoltoa, kunnes heidät vihdoin kukistettiin vuosikymmeniä jatkuneen katkeran kamppailun jälkeen. Kilikian merirosvot ovat esimerkki siitä, miten rosvoilua on usein katsottu sormien läpi poliittisista tai taloudellisista syistä.
Tehokkaan merenkulun valvonnan puuttuessa rosvoilu voi saada valtakuntia uhkaavia mittasuhteita, kuten tapahtui keskiajan Euroopassa 700-luvulla jälkeen ajanlaskun alun. Nykyään viikingeiksi kutsutut “pohjanmiehet” olivat Tanskan, Norjan ja Ruotsin rannikkojen maanviljelijäväestöä, jota paikalliset mahtimiehet järjestivät keskusvallan puuttuessa pitkille kauppa- ja rosvoretkille. Lähinnä Pohjois-Afrikan rannikolta toimineet saraseenimerirosvot puolestaan edustivat islamilaista vallankumousta levittäviä uskonsotureita ja heidän alaisuudessaan toimivia rannikon asukkaita. Molemmat ryhmät ryöstelivät laajalti Euroopan rannikoita ja ottivat ajoittain maa-alueitakin haltuunsa joko tukikohdikseen tai asuttaakseen niitä siirtolaisina, eikä rosvousta kyetty tyrehdyttämään ennen kuin sen tukialueille alkoi vuosituhannen vaihteessa muodostua omia valtakuntia, jotka saivat merenkulkijoista tiukemman otteen. Keskenään sotivissa Englannin ja Ranskan kuningaskunnissa ryhdyttiin 1200-luvulla jakamaan kaapparikirjoja, joiden turvin sai hyökätä vihollisen kauppalaivoja vastaan. Tarjous oli houkutteleva, sillä se takasi merirosvoille turvallisen tukialueen ja kunnialliselta kalskahtavan aseman kuninkaan miehenä. Kaapparitoiminta yleistyi pian eri puolilla kristittyä Eurooppaa.
Suomen rannikoillakin toimi 1300-1500-luvuilla kaappareita, jotka lymyilivät saaristossa väijymässä Tallinnan ja Narvan välistä vilkasta laivareittiä. Käytännössä kaapparien toiminta ei juuri eronnut merirosvoilusta. Kuninkaiden yritykset rajoittaa laillinen saalis vihollislaivoihin ei vastannut kaappareiden omia tavoitteita, ja merellä he toimivat usein mielensä mukaan ja muodostivat uhan kaikelle kauppamerenkululle. Erityisen hankalaksi valvonta kävi 1500-luvulla, kun rosvojen toimialue laajentui maailman kaikille merille. Hallitsijat pyrkivät pitämään rosvoilua kurissa myöntämällä laivoille turvakirjoja kaappareitaan vastaan, mutta merellä ne oli helppo jättää huomiotta. Kuuluisa brittimerirosvokapteeni William Kidd (1654-1701) oli itse asiassa alkujaan epäonninen kaappari, joka hirtettiin tämän erehdyttyä ryöstämään kuninkaan turvakirjan suojaamia laivoja. Turvakirjoja saatettiin myöntää myös muille kuin kristityille, mutta yleensä erityisesti muslimeja pidettiin vapaana riistana. Islamilaisessa maailmassa tunnettiin hieman kaapparikirjoja muistuttava käsite, joka antoi uskon puolustajille (murabitun) oikeuden ryöstää toisuskoisten laivoja.
Erityisen katkeraksi kristittyjen ja muslimien välinen rosvoilu muodostui 1400-luvun lopulla espanjalaisten ajaessa Iberian niemimaan muslimiväestöä väkivalloin maasta. Pohjois-Afrikkaan päätyneille pakolaisille rosvoilu tarjosi toimeentulon, johon liittyi koston mahdollisuus. Heihin liittynyt turkkilainen Khizr reis (1478-1546) eli Khair-ad-Din (“Uskon sankari”), kristittyjen “Barbarossa” (Punaparta), uhmasi merirosvolaivastollaan jopa aikansa suurvaltoja. Barbareskeiksi kutsutut kaapparit saalistivat vuosisatojen ajan laivoja Välimerellä ja Atlantilla ja tarjosivat puolestaan kristityille hyvän tekosyyn vainota muslimien merenkulkua.
Intian valtameri oli pitkään maailman merenkulun keskus, ja sama koski epäilemättä myös merirosvousta. Monet merenkulun suurista keksinnöistä on tehty sen rannikoilla, mutta toisin kuin Välimerellä, alueelle ei syntynyt sotaisia merimahteja, joiden keskinäinen kilpailu olisi kiihdyttänyt sotalaivojen kehitystä. Niinpä Intian valtameri tarjosi 1500-luvulla paljon helppoja ryöstökohteita sinne tiensä löytäneille portugalilaisille. He vainosivat tykein varustetuilla laivoillaan kaikkia merenkulkijoita, joilla ei ollut heidän itsensä antamaa turvakirjaa. Portugalilaisten toimia voidaan pitää valtiollisena merirosvoutena, jonka tavoitteena oli maailmankaupan hallinta. Kontrolloimalla Intian valtameren tärkeimpiä kapeikkoja, erityisesti Adenin-, Malakan- ja Hormuzinsalmea, he pyrkivät valvomaan ja verottamaan maailman keskeisintä merenkulun verkostoa. Tähän pienen kansakunnan rahkeet eivät lopulta riittäneet, vaan seuraavina vuosisatoina Intian valtameren houkutteleville apajille ilmaantuivat myös hollantilaiset, ranskalaiset ja britit, mukaan lukien edellä mainittu epäonninen kapteeni Kidd. Paikalliset merenkulkijat vastasivat eurooppalaisten kiristykseen ja ryöstelyyn omalla merirosvouksellaan, jossa kunnostautui 1700-luvun alussa erityisesti Intian länsirannikolla laivastollaan brittejä ahdistellut mahrattiamiraali Kanhoji Angria (1669-1729) poikineen.
Kolmas merirosvoudelle otollinen alue oli Etelä-Kiinan meri, joka yhdisti Kiinan keisarikunnan Kaakkois-Aasian rikkaisiin saarivaltioihin ja Malakansalmen kautta Intian valtamereen. Rosvoille riitti merta ympäröivissä tuhansissa saarissa ja rikkonaisessa rannikossa paljon piilopaikkoja. Ajoittain aluetta partioivat paikalliset merimahdit tai kiinalaiset itse, mutta kontrolli oli yleensä vähäistä, ja merirosvous sai parhaimmillaan varsin näyttäviä ulottuvuuksia. Aluetta hallitsi 1600-luvulla pitkään merirosvodynastia, jonka komennossa oli satoja laivoja ja kymmeniä tuhansia miehiä. Formosan saarelta (Taiwan) käsin kiinalaisrosvot taistelivat nimellisesti Kiinassa valtaan nousseita mantsuja vastaan, mutta käytännössä Zheng Zhilong (1606-1661) ja hänen poikansa Zheng Chenggong (1624-1662), “Koxinga”, hallitsivat omissa nimissään. Vielä 1800-luvun alussa Etelä-Kiinan merta purjehti suuri merirosvolaivasto komentajanaan merirosvokuningatar Zheng Shi (1775-1844). Pohjoisempana Keltaisenmeren rannikoilla rosvoilusta olivat vastanneet japanilaiset wokou-merirosvot. Heidän hyökkäilynsä alkoivat jo 1200-luvulla Koreaa vastaan ja levisivät seuraavalla vuosisadalla Kiinaan käyttäen hyväkseen rannikon saaria.
Japanilainen merirosvoilu muistutti osin viikinkien retkeilyjä ja perustui paikallisen ylimystön organisoimaan talonpoikaiseen merenkulkuun. Yllykkeenä ryöstöretkille ja salakuljetukselle olivat Korean ja Kiinan hallitsijoiden merikaupalle asettamat rajoitukset, joita ryöstely kiristi entisestään. Huippukautenaan 1500-luvun puolivälissä wokout ulottivat retkensä kauas etelään ja perustivat Kiinan rannikolle linnakkeita tukikohdikseen. Heidän riveihinsä liittyi paljon kiinalaisia kauppiaita ja talonpoikia, jotka kärsivät hallinnon tiukoista kauppasäädöksistä. Niiden hellittäminen sekä Japanin keskusvallan vahvistuminen vuosisadan lopulla merkitsivät merirosvojen kultakauden päättymistä. Toisaalta Zheng Zhilongia ja hänen rosvolaivastoaan voidaan pitää wokou-merirosvojen suorina seuraajina.
Länsimaiden tunnetuimmat merirosvot toimivat 1500-1700-luvuilla Amerikan kaksoismantereen vesillä ja erityisesti Karibianmerellä, joka soveltui ryöstelyyn hyvin. Sieltä löytyi paljon saaria, joilla ei ollut vallanpitäjiä estämässä merirosvotukikohtien perustamista. Kuuluisin niistä sijaitsi Tortugan saarella Hispaniolan länsirannikolla nykyisessä Haitissa. Houkuttelevasta saaliista vastasi espanjalaisten Amerikan mantereelle perustama kukoistava siirtomaavalta, jonka aarteita himoitsivat siirtomaiden haalinnassa tuolloin vielä vähemmän menestyksekkäät ranskalaiset, hollantilaiset ja britit. Vastavetona espanjalaiset ryhtyivät kuljettamaan erityisesti kultaa ja hopeaa sisältäneitä arvolasteja saattueissa (Flota de Oro), joita turvasivat sotalaivat. Ainoa tämän kultalaivaston ryöstöön kyennyt merirosvo, tai oikeammin kaappari, oli Piet Heyn (1577-1629), joka hollantilaisena on jäänyt anglosaksisen kirjallisuuden hallitsemissa länsimaissa suhteellisen tuntemattomaksi. Laivojen ahdistelun ohella Karibian merirosvot, eli bukanieerit tai filibustieerit, muodostivat laivastoja, jotka ryöstelivät rannikon kaupunkeja ja vaativat niiden asukkailta lunnaita vapaudestaan.
Eurooppalaisten hallitsijoiden tukemasta merirosvoilusta maailman merillä tuli lopulta muinaisten kilikialaisten ryöstelyn tavoin oman menestyksensä uhri. Kaupasta ja omasta vallankäytöstään huolestuneet siirtomaamahdit ryhtyivät 1700-luvulla suitsimaan rosvoilua toden teolla. Sellaiset kuuluisat merirosvot kuin englantilainen Edward Teach (noin 1680-1718), “Mustaparta”, joka oli aiemmin toiminut salaisessa yhteistyössä viranomaisten kanssa, jahdattiin kiinni sotalaivojen voimin. Euroopan vesiltä rosvot oli häädetty jo aiemmin turvapaikkojen kadotessa, joskin barbareskit jatkoivat toimintaansa Pohjois-Afrikasta käsin 1830-luvulle asti. Ison-Britannian ylivoima merellä sai ranskalaiset turvautumaan valtion tiukasti kontrolloimaan kaapparitoimintaan vielä vallankumoussotien aikaan 1800-luvun taitteessa, mutta vuonna 1856 sovittiin Pariisissa kansainvälinen kauppamerenkulkua turvaava sopimus, jonka mukaan kaapparikirjoja ei saanut enää jakaa.
Maailmansotien aikana 1900-luvulla saksalaiset protestoivat brittien toimeenpanemaa Pariisin sopimuksen kieltämää kauppasaartoa turvautumalla jälleen kaappareihin, joista pääosa toimi nyt meren alla sukellusveneissä. Tavoitteena ei kuitenkaan enää ollut ryöstää, vaan yksinomaan tuhota vihollisen kauppalaivastoa. Saksalaiset kaapparilaivat kunnostautuivat myös toisessa maailmansodassa, ne olivat yleensä kauppa-aluksiksi naamioituja aseistettuja pinta-aluksia.
Kansainväliset sopimukset ja kiristynyt valvonta eivät ole poistaneet merirosvousta kaikkialta. Etelä-Kiinan merellä rosvot ovat kaapanneet pikaveneillään Malakansalmeen pyrkiviä laivoja ja tappaneet toisinaan koko miehistön peittääkseen jälkiään tai myydäkseen kaapatut laivat edelleen uuden nimen alla. Toinen merirosvoille otollinen alue on Guineanlahti Afrikan länsirannikolla, jossa sademetsän sokkeloiset joet ja mangrovesuot tarjoavat veneille hyviä kätköpaikkoja ja öljykuljetukset houkuttelevia kohteita. Valtioiden tukea tällaisilla rosvoilla ei ole, lukuun ottamatta ehkä korruptoituneita virkamiehiä. Maailman rannikoilta löytyy kuitenkin paljon ryöstökalastuksen ja jätteiden dumppauksen köyhdyttämiä kalastajia, joille merirosvous on vaihtoehtoinen elinkeino.
Kuuluisimmat nykypäivän merirosvot ovat Somalian rannikon kalastajakylistä käsin Intian valtameren merireittejä vainoavat rosvot, joiden menestys on ollut hämmästyttävää. Vilkkaat merireitit yhdistyneenä turvallisiin piilopaikkoihin romahtaneessa valtiossa on merirosvouksen peruskaava, joka toimii yhtä tehokkaasti kuin ennenkin, riippumatta nykyaikaisen teknologian tarjoamista vastakeinoista. Itse asiassa teknologiasta ovat usein hyötyneet merirosvot itse, sillä he ovat sen avulla voineet luoda maailmanlaajuisen verkoston, joka tiedottaa sopivista kohteista, hankkii aseita ja varusteita sekä neuvottelee lunnaista. Edes maailman johtavien sotalaivastojen yhteistyö ei ole lannistanut somalirosvoja, jotka ovat jopa alentaneet kaapatuista laivoista vaadittujen lunnaiden määrää nopeuttaakseen käsiinsä kasautuneen saaliin kierrätystä. Kaappausten ympärille on myös syntynyt länsimaissa laajaa liiketoimintaa, joka hyödyttää turvapalveluja ja merivakuutusyhtiöitä. Vaikuttaakin siltä, että ainoa tehokas keino merirosvouden suitsimiseen on yhä hyökkäys sen tukialueelle, ja niin kauan kun kukaan ei ole halukas sotkeutumaan Somalian loppumattoman oloiseen sisällissotaan, sen rannikon tuottoisa merirosvous tulee todennäköisesti jatkumaan.
