Suomen Sotilaan avustajana pitkään toimineen maisteri Pekka Virkin uudessa teoksessa Jälkisuomettumisen ruumiinavaus (Docendo 2023) nostetaan esiin Suomen ja erityisesti Paavo Lipposen ratkaiseva rooli Nord Stream -kaasuputkihankkeen synnyttämisessä.
Virkki siteeraa tänään julkaistussa kirjassaan turvallisuuspoliittista kommentaattoria Ari Pesosta:
”Ilman Suomea Nord Stream kaasuputkista ei olisi tullut mitään. Nord Stream kaasuputkien synnyttäjä on Suomi, ei Venäjä eikä Saksa. Jo 1990-luvulla putket olivat Suomelle poliittinen hanke eikä taloudellinen hanke.”
Putkiprojektin taustalta löytyy jo vuonna 1997 perustettu Nesteen ja Venäjän valtion kaasuyhtiö Gazpromin yhteisyritys North Transgas Oy. Sen tarkoituksena oli fasilitoida kaasukuljetuksia Venäjältä Keski-Eurooppaan.
Juuret kylmän sodan vuosissa
Todellisuudessa Suomen ja Lipposenkin toiminta Euroopan Venäjä-riippuvuuden kasvattamiseksi ulottuu huomattavasti kauemmaksi, aina kylmän sodan vuosiin ja Länsi-Saksan ”uuden idänpolitiikan” – Ostpolitikin – neuvostomyönteiseen tulkintaan, jota maamme vasemmistososialidemokraattimme edistivät kansainvälisillä areenoilla.
Sen lisäksi läntisen Euroopan kanssa käytävän energiakaupan mallia haettiin Neuvostoliitossa YYA-Suomen harjoittamasta idänkaupasta, vaikka yhtä syvällisiin järjestelyihin Nato-maiden kanssa ei koskaan ajauduttukaan.
Virkin mukaan on selvää, että halu turvautua edulliseen venäläisenergiaan Länsi- ja Keski-Euroopassa oli suurelta osin eri valtioiden omaehtoinen ratkaisu. Suomalaisilla oli kuitenkin asiassa erityisrooli:
”Suomalaiset olivat (…) Neuvostoliiton ohessa joidenkin länsieurooppalaisten intressiryhmien – ennen muuta eräiden Saksan poliittisten ja teollisten piirien – työrukkasia heidän pyrkiessään hillitsemään Nato-maiden reaktioita esimerkiksi itäblokin sosialistihallitusten ihmisoikeusloukkauksiin.
Tämä näkyi erityisen selvästi SDP:n kansainvälisten asiain sihteeri Paavo Lipposen sekä Kalevi Sorsan ajaessa Willy Brandtin johtamassa Sosialistisessa internationaalissa lävitse Neuvostoliitolle edullisia kantoja Puolan Solidaarisuus-liikkeeseen liittyen. CIA:n arvion taustalla vaikutti Brandtin halu tukea Sorsan aseistariisuntatyötä Moskovan kanssa, mutta tuskin taloudelliset intressit olivat merkityksettömiä.”
Virkki muistuttaa Saksan idänpolitiikan ja suomettumisen olleen silti luonteeltaan ja lähtökohdiltaan erilaisia ilmiöitä:
”Mitään varauksetonta luottamusta suomalaiset eivät neuvostosuhteineen silti nauttineet edes Länsi-Saksan sosiaalidemokraattien keskuudessa. Willy Brandtin seuraaja Helmut Schmidt tiettävästi jopa katkaisi kirjeenvaihtoyhteyden menneisyytensä vuoksi kipuilleen Sorsan kanssa. ’Haisee’, entinen liittokansleri kommentoi elämäkertansa kirjoittaja Michael Schwelinille.”
Brandtin lähipiiriin kuulunut vakooja Günther Guillaume sekä Norjan sosiaalidemokraatteihin ujuttautunut Arne Treholt jäivät kiinni ja joutuivat vastuuseen tekemisistään, mutta heidän suomalaiset toverinsa eivät.
Uniper-kauppa ja Nord Stream
Virkki korostaa, että myös katastrofaaliseksi osoittautunut Fortumin Uniper-kauppa liittyi läheisesti Nord Stream -hankkeeseen ja pyrkimykseen hyötyä taloudellisesti Venäjän kaasuaseesta. Poliittisen vastuun kaupasta kantaa osaltaan Juha Sipilän hallitus ja erityisesti elinkeinoministeri Mika Lintilä, joka ilmaisi Fortumin ratkaisulle ”hallituksen täyden tuen”.
Valtiojohdon lisäksi kysymyksiä herättää Fortumin johdon toiminta, sillä ainakin jälkikäteen näyttää siltä kuin valtionyhtiö olisi ehdoin tahdoin jättänyt suojautumatta Venäjä-riskiltä silloinkin, kun mahdollisuuksia tähän oli tarjolla.
Toisaalta kirjailija muistuttaa Fortumin juurten olevan vahvasti Suomen politisoituneessa idänkaupassa:
”Vuonna 1998 valtio-omisteinen Neste ja Imatran Voima Oy yhdistettiin nyttemmin Uniper-kaupoistaan surullisenkuuluisaksi tulleen valtionyhtiö Fortumin tunnusten alle. Kaasuputkihankkeet taasen saivat hiukan alkuperäisestä suunnitelmasta poikkeavan muodon.”
Virkki nostaa kirjassaan esiin Suomen Sotilaassakin aiemmin siteeraamansa Catherine Beltonin kuvauksen Suomen clearing-kaupan roolista läntisen teknologian salakuljetuksessa Neuvostoliittoon:
”Esimerkiksi valtion öljynvientimonopoli Sojuznefteexport oli käynyt monimutkaista vaihtokauppaa vientikieltotuotteilla. Se oli ensin toimittanut öljyä Suomessa sijaitsevien isojen säiliöiden kautta; öljyn alkuperä salattiin ennen kuin välimiesten verkosto myi sen eteenpäin vastineeksi vientikieltoon määrätyistä teknologia- ja muista tuotteista, kertoo muuan Sojuznefteexportin entinen työntekijä.”
Tästä välitysöljykaupasta oli vastuussa Neste, jonka asemaa neuvostosuhteissa Virkki kuvaa seuraavasti:
”Yritystä pidettiin virallisestikin ’luotettavana’ jo vuodesta 1971, mutta erityisesti arvostettiin sen hallituksen puheenjohtajaa, vasemmistososialidemokraattien eliittiin kuulunutta kauppa- ja teollisuusministeri Ulf Sundqvistia. Oleg Gordievskyn ja Inna Rogatchin mukaan suomalaisyritysten Moskova-konttoreita vakoiltiin, mutta pian toimiston avaamisen jälkeen Nesteen saamat neuvostokaasun toimitukset kaksinkertaistuivat. ’Ennenkuulumatonta kapitalistisen maan yhtiöstä puheen ollen’, kirjailijat kommentoivat firman itäsopimuksia.”
Konsulttipesti palkkioksi?
Virkki toteaa, että vaikka Euroopan lankeamisella Venäjän kaasuansaan oli juurensa taloudellisissa tekijöissä, ei niitä voi yksin syyttää sen enempää Suomen kuin muiden maiden tilanteesta:
”Politiikassa on suurten intressien lisäksi (…) merkitystä myös ns. primus motoreiden – erilaisten hankkeiden alullepanijoiden – aktiivisuudella. Tällainen Suomen pääministerinä 1995–2003 toiminut Paavo Lipponen oli kiistatta jo 1990-luvulla.
(…)
Vaikka Nord Stream muodostui sittemmin periaatteessa venäläis-saksalaiseksi, alkuvaiheen fasilitaattori ilmeisesti tahdottiin palkita konsulttipestillä. Lipposelle tämä sopi: olihan entinen pääministerimme ”vanha ja tarvitsi rahaa”, kuten Demokraatti -lehden päätoimittaja Petri Korhonen kirjoituksessaan osuvasti totesi.”
Virkki muistuttaa kuitenkin, että jo nuorena Lipposella oli suomalaisen vasemmiston piirissä varsin yleinen, myöhemmin erityisesti neuvostojohtaja Mihail Gorbatšovin hellimä käsitys niin Euroopasta kuin Suomen asemasta Euroopassa.
Vuonna 1970 Ydin-lehteen kirjoittanut Lipponen piti suomettumisen käsitettä länsimaisen propagandan tuotteena, jonka tavoitteena oli estää Neuvostoliiton mukaantulo eurooppalaiseen yhteistyöhön:
”Suomi kuuluu (…) Neuvostoliiton etupiiriin ja turvallisuusjärjestelmään (…). Kansalaisille pyritään edelleen antamaan se kuva, että YYA-sopimus on jonkinlainen pakkopaita, johon Suomi on ’finlandisoitu’.”
Lipposen ajattelu ei vuosikymmenten kuluessa tainnut lopulta muuttua niin paljon kuin saatettiin kuvitella, sillä vielä vuonna 1998 pääministeri totesi Paasikivi-seurassa pitämässään puheessa seuraavasti:
”Suomi ei ole kääntynyt EU:n jäsenyyden myötä Neuvostoliitto -painotteisesta ulkopolitiikasta länsipainotteiseen ulkopolitiikkaan. Itä ja länsi eivät olleet Suomen kansainvälisissä suhteissa symmetrisessä asetelmassa, ikään kuin toinen toisensa poissulkevina vaihtoehtoina.”
Käytännössä tämä näkyi tavassa, jolla monet suomalaiset – erityisesti presidentti Tarja Halonen – halusivat voimakkaasti erottaa Euroopan unionin sekä eurooppalaisen yhteistyön Natosta sekä ”kovasta turvallisuudesta”. Tämänkaltainen ajattelu leimasi erityisesti maamme ulkopolitiikkaa suhteessa Baltiaan sekä Itä- ja Keski-Euroopan entisiin sosialistimaihin 1990-luvulla ja osin 2000-luvun alussakin.
Virkki kuvaa Suomen asennemuutosta Euroopan integraatioon 1990-luvulle tultaessa seuraavasti:
”Kylmän sodan aikana – erityisesti Kekkosen kaudella – Suomen ulkopolitiikan keskeisimpiin pyrkimyksiin lukeutui suoran tai ainakin epäsuoran puolueettomuustunnustuksen saaminen Neuvostoliitolta. Sellaisen soi kuitenkin vasta Mihail Gorbatšov Kekkosen seuraajalle Finlandia-talossa 26.10.1989 pitämässään puheessa. Saman matkan yhteydessä suurta suosiota nauttinut ”Gorba” ilmaisi EY-jäsenyyden hakemisen olevan Suomen itsensä käsissä. Neuvostojohtaja toi suoraan esille positiivisen suhtautumisensa Euroopan integraatioon. Tuskin esimerkiksi Paavo Lipposen usein rohkeaksi arvioitu käännös EY-asiassa oli neuvostojohdon linjanmuutokseen nähden irrallinen tapahtuma.
Moskovaa tunnustukseen näyttävät motivoineen lähinnä entisten sosialistiblokin satelliittimaiden demokratisoituminen ja niiden orastavat länsi-integraatiopyrkimykset. Gorbatšov pyrki säilyttämään vanhan isännän vallasta niin suuren osan kuin mahdollista. Kauppaamalla Suomen mallia esimerkiksi Puolalle, Unkarille tai Tšekkoslovakialle olisivat neuvostovaikutus, nomenklatuuran asema ja sotilaspoliittinen orientaatio voineet säilyä pian entiselle siirtomaaisännälle edullisempina. Ehkä tämä voisi ajan myötä johtaa myös (…) läntisen Euroopan suomettumiskierteeseen.”
Viimeksi mainitun tavoitteen saavuttamiseksi kohdennettu keihäänkärki oli Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän toiminnassa aina energiapolitiikka.
Muita aiheeseen liittyviä juttuja:
Venäjän uusi strateginen ase: maakaasu (Suomen Sotilas 2/2006, julkaistu uudelleen 2.10.2022)
KGB ”Rauhan” asialla (29.12.2021)
Mauno Koivisto suojeli NKP:n rahanpesua (24.3.2022)
KGB:n liituraitaliikemiehet (2.3.2023)
Elinkeinoelämän Venäjä-seikkailut (2.3.2023)
