Entinen suurlähettiläs, historioitsija Alpo Rusi paljastaa tänään julkaistavassa kirjassaan Kremlin kortti – KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982-1991 (Docendo 2022) presidentti Mauno Koiviston ohjeistaneen KGB:n toivomuksesta vuonna 1991 oikeusministerinä toiminutta Hannele Pokkaa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ”varainturvaamisoperaatioihin” – käytännössä rahanpesuun – liittyen.
Viestinviejänä Felix Karasevin (Sutyrin) ja Koiviston välillä asiassa toimi neljän eri presidentin kanslian avaintehtävissä työskennellyt Jaakko Kalela, joka tunnetaan myös peitenimellä ”Prof”. Myös Koiviston itsensä, Kalevi Sorsan sekä Paavo Väyrysen yhteyshenkilöksi tiedetty Karasev oli 28.11.1991 järjestetyssä tapaamisessa esittänyt Kalelalle huolensa Boris Jeltsinin hallinnon halusta saada oikeusprosessien kautta takaisin ulkomaille siirrettyjä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen varoja.
Lähinnä neuvostojohtaja Mihail Gorbatshoviin sekä omiin KGB-yhteyksiinsä idänsuhteissa nojannut presidentti ei ajatuksesta pitänyt ja totesikin 4.12.1991 päivätyn muistion mukaan Pokalle, että ”ellei ole oikeudellista pakkoa”, tutkintaan ei olisi aihetta ryhtyä. Presidentti myös korosti erikseen, että alkaneeseen tutkintaan ei enää voisi puuttua. Ilmeisesti oli siis parempi painaa asia villaisella niin aikaisin kuin mahdollista.
Kommunismista kleptokratiaan
Yksinkertaisesti ajateltuna kylmä sota oli kahden järjestelmän, reaalisosialismin ja liberaalin markkinatalouden välinen ideologinen kamppailu. Suomi asettui yhteiskuntajärjestelmältään lähinnä jälkimmäiseen leiriin, mutta pyrki minimoimaan geopoliittisen asemansa vaikutukset tekemällä palveluksia Neuvostoliitolle ja korostamaan liennytyksen merkitystä.
Myös presidentti Koiviston ajatteluun perehtyessä käy selväksi, että paasikiveläisen myöntyväisyyslinjan lisäksi häntä inspiroi ajatus jonnekin reaalisosialismin ja demokraattisen sosialismin välimaastoon asettuvan järjestelmän luomisesta, eikä hän aina kyennyt siten tekemään selvää rajaa diktatuurin ja demokratian välille.
Tämä sopi hyvin KGB:lle, joka Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen oli ryhtynyt erityisesti korostamaan sosialidemokraattien ja kommunistien välistä yhteistyötä, jonka fasilitoimisessa kansainvälisillä areenoilla – etenkin Sosialistisessa Internationaalissa – suomalaisilla oli keskeinen rooli.
Viimeistään 1960-luvulla alkanut läheinen yhteydenpito neuvostotiedustelun kanssa teki Koiviston Moskovan silmissä tutuksi, vaikka ystävyys pysyikin piilotetumpana kuin monilla keskustalaisilla kilpakumppaneilla. Lopulta on epäselvää, halusiko Moskova – sikäli kun edes oletetaan sen puhuneen vain yhdellä äänellä – Urho Kekkosen seuraajaksi Ahti Karjalaisen, Koiviston vai peräti kokoomuslaisen Harri Holkerin, joka sosialidemokraattisen yhteistyökumppaninsa tavoin ei syvistä neuvostoyhteyksistään juuri huudellut.
Rusin kirjasta käy kuitenkin hyvin ilmi, että usein KGB sai verkostojensa välityksellä enemmin tai myöhemmin täytettyä residentuuraan eli tiedusteluasemaan lähetettyjen ohjekirjeiden tavoitteet. Näin tapahtui esimerkiksi vuoden 1987 hallitusratkaisussa, joka noudatteli suoraan ilmaistua pyrkimystä tuhota kokoomuksen ja keskustapuolueen yhteistyö – huolimatta siitä, että myös porvarihallituksen puuhamiehillä Paavo Väyrysellä ja Ilkka Suomisella oli omat, läheiset KGB-yhteytensä.
Presidenttikaudellaan Koiviston kiinnostus Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton talouden modernisointiin sekä reaalisosialismin ja demokraattisen sosialismin yhdistämiseen ei kadonnut mihinkään. Lauri Törnin komppanian veteraanina presidentti tunsi sodan kauhut, joiden välttäminen oli Kekkosen tavoin hänen ulkopolitiikkansa kulmakivi. Samalla Koivisto kuitenkin uskoi voivansa tarjota jotain niin idälle kuin lännellekin: vakaata, positiivista kehitystä ja neuvoja sen saavuttamiseksi.
Vuoden 2022 linssistä katsoen vaikuttaa siltä, että Koivisto onnistui kyllä identifioimaan oikeat ongelmat, jotka tulisivat viemään Venäjän kehityksen vaarallisille urille – sosioekonomisten rakenteiden tuhoutuminen ja äärinationalismi – mutta poliittiset johtopäätökset olivat täysin väärät.
Nopean muutoksen kourissa presidentti keskittyi ärhentelemään Baltian maiden vapautusliikkeiden johtajille ja suojelemaan NKP:n pimeitä rahavirtoja, vaikka todellista kestävyyttä olisivat edistäneet terveen ja sairaan nationalismin erottaminen toisistaan sekä Jeltsinin kannustaminen sosiaalisiin reformeihin paitsi talousuudistusten saralla, myös juurimalla vanhat turvallisuuspalveluiden miehet keskeisistä tehtävistä heti uuden Venäjän aamunsarastuksen aikana.
Eipä syntynyt Venäjällä kestävää kehitystä eikä tervettä kansallistunnetta, vaan vanhojen KGB-miesten johtama ”kansallismielinen” kleptokratia.
Idänkaupan pitkä varjo
Mikä esti suomalaisia käymästä rehellisesti läpi lähimenneisyyden traumoja 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina, kuten monet – oikeastaan kaikki – reaalisosialismin ja neuvostomiehityksen alaisuudessa eläneet Itä-Euroopan kansakunnat ainakin jollain tasolla tekivät?
Asiaa voidaan analysoida tutkimalla muiden tekemiä ratkaisuja.
Romaniaa lukuun ottamatta kaikki muut entisen sosialistiblokin valtiot omaksuivat demokratian ja markkinatalouden neuvostoaikaisen opposition johdolla tai sen vaikuttaessa merkittävästi päätöksentekoon.
Niinpä muun muassa ”sovinnollisesti” vapautuneessa Puolassa vanhat kommunistitkin asettuivat mm. Nato-jäsenyyden kannalle ja hyväksyivät vähintään jonkinlaisen lustraation, ts. vanhojen tiedusteluyhteyksien läpivalaisun sekä ongelmallisimpien tapausten käsittelyn esimerkiksi oikeusistuimessa tai yksinkertaisesti luomalla heitä koskeva virkakieltojärjestelmä. Tämä ei estänyt vanhan vallan verkostojen voimakasta otetta etenkin talouselämän saralla, mihin liittyvää vastareaktiota on pidetty yhtenä syynä konservatiivisen Laki ja Oikeus -puolueen valtaannousuun.
Unkarissa prosessi oli varsin ylimalkainen, mikä osaltaan mahdollisti poliittisen oikeiston kääntymisen Vladimir Putinin Venäjän suuntaan 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella: Viktor Orbán saattoi ilman moraalisia tai julkisuudenhallintaan liittyviä ongelmia hakea tukea sieltä, minne vasemmistonkin yhteydet olivat säilyneet. Maassa 1990-luvulla toimineen, Venäjän alamaailman johtohahmona pidetyn Semjon Mogilevitshin vaikutus Orbánin idänpolitiikkaan on ollut lukuisten spekulaatioiden kohteena. Mogilevitshilla uskotaan olevan läheiset yhteydet myös eräisiin Suomessa toimineisiin venäläisoligarkkeihin.
Meillä kylmän sodan aikana kehittyneiden idänkaupan verkostojen luonne toimi samantyyppisesti. Cathrine Belton kuvaa ilmiötä teoksessaan Putinin sisäpiirissä – kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan (Docendo 2021):
”Ystävällisten” firmojen verkostoon liittyi muutakin kuin tavaratuontia. Erään Gorbatšovin entisen avustajan mukaan osa kävi bilateraalikauppaa, joka oli alkanut jo 1970-luvulla Brežnevin aikana. Esimerkiksi valtion öljynvientimonopoli Sojuznefteexport oli käynyt monimutkaista vaihtokauppaa vientikieltotuotteilla. Se oli ensin toimittanut öljyä Suomessa sijaitsevien isojen säiliöiden kautta; öljyn alkuperä salattiin ennen kuin välimiesten verkosto myi sen eteenpäin vastineeksi vientikieltoon määrätyistä teknologia- ja muista tuotteista, kertoo muuan Sojuznefteexportin entinen työntekijä. Myös lannoitevienti oli pitkään kuulunut tähän järjestelyyn.
Kyse oli muun muassa sotilaallisiin tarkoituksiin hyödynnetyn kaksikäyttöteknologian salakuljetuksesta Neuvostoliittoon, jolla oli kylmän sodan aikana bilateraaliset (kahdenväliset) clearing-kauppasopimukset ainoastaan kahden markkinatalousmaan – Suomen ja Intian – kanssa. Näistä vain Suomi oli yksinkertainen portti läntisen Euroopan teknologiamarkkinoille ja siten myös vientikieltoa valvoneen COCOM-embargon kieltämien tuotteiden piiriin.
Sillanrakentaja Suomi
Viime päivinä on käyty paljon keskustelua venäläisoligarkkien vaikutuksesta Suomessa. Vladimir Putinin lähipiiriläinen ja Kiina-kauppasuhteiden lähettiläs Gennadi Timtshenko sai maamme kansalaisuuden vuonna 1999, mutta oli operoinut Suomeen perustetun Urals -öljy-yhtiön hallituksessa jo vuosia aiemmin. Yritys kytkeytyi läheisesti Neuvostoliiton – sittemmin Venäjän – turvallisuuspalveluihin ja onpa Timtshenkon itsensäkin usein katsottu olevan ko. orgaanien palveluksessa. Toimittaja Jarno Liski kertoo asiasta Iltalehdessä julkaistussa artikkelissaan:
Uralsin keskeistä liiketoimintaa oli Suomen Kuvalehden mukaan ostaa Venäjän valtiolta öljyä, myydä se Uralsin Suomen-yhtiölle ja edelleen monikymmenkertaisella hinnalla Venäjän valtion omistamalle Teboilille. Urals Finlandin toimitusjohtajana aluksi toimineen suomalaismiehen mukaan kyseessä oli taloudellisesti mieletön järjestely valtion kannalta.
– Se oli ihan tehty kuvio. Miksi Urals tarvittiin väliin, kun öljy olisi voitu myydä Teboilille suoraan, sanoi Urals Finlandin ensimmäinen toimitusjohtaja Veikko Hintsanen Suomen Kuvalehdelle.
Sosialismin ja kapitalismin välisestä sillanrakentaja-Suomesta oli 1990-luvun uudessa tilanteessa muodostunut ”bisnekseen siirtyneen” KGB:n perillisten turvasatama. Beltonin kirjassaan esittelemä, ikkunasta kuolemaansa pudonneen Nikolai Krutshinan asunnosta löytynyt paperi kertoo, mistä noiden vuosien murroksissa pohjimmiltaan oli kyse:
Minä ______, NKP:n jäsen vuodesta __, jäsennumero __, täten vahvistan tietoisen ja vapaaehtoisen päätökseni ryhtyä puolueen luottohenkilöksi ja suorittaa puolueen minulle määräämät tehtävät virasta ja tilanteesta riippumatta, paljastamatta jäsenyyttäni luottohenkilöiden instituutissa.
Lupaan suojella ja huolellisesti valvoa puolueen edun mukaisesti minulle uskottuja finanssi- ja materiaaliresursseja, ja takaan näiden resurssien palautuksen heti sitä pyydettäessä. Kaikki, mitä ansaitsen puolueen varoilla suorittamieni taloudellisten toimien seurauksena, tunnustan puolueen omaisuudeksi ja takaan sen siirtämisen milloin ja missä tahansa.
Lupaan kunnioittaa tämän informaation ehdotonta luottamuksellisuutta ja suorittaa puolueen käskyt, jotka valtuutetut henkilöt ovat minulle välittäneet.
Allekirjoittanut NKP:n jäsen ______
Allekirjoittanut tehtävän vastaanottaja ______
Kaikki eivät tietenkään varmasti moisen pumaskan sisältämiä lupauksia kunnioittaneet, mutta harvemmin tämänkaltaisista riippuvuussuhteista pääsee helposti eroonkaan.
Entä suomalaispankit?
Mikä sitten on ollut suomalaispankkien rooli Venäjän turvallisuuselimiin liittyvässä rahanpesussa? Tämäkin kysymys ansaitsisi aiempaa tarkempaa tutkimusta osakseen. Yleensä kansainvälisissä hämärän rahan operaatioissa kulloisenkin maan juridinen, mutta vähemmässä määrin myös poliittinen ympäristö vaikuttavat siihen, miten niiden finanssilaitoksia hyödynnetään. Ruotsissa Nordean muuttoa Suomeen vuonna 2018 on selitetty tällaisilla tekijöillä.
Maamme etuna on venäläisten näkökulmasta ollut sen pitkään harjoittama ”hyvien naapurisuhteiden” politiikka sekä eräät lainsäädännön porsaanreiät, jotka tosin ovat länsimaisessa katsannossa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Lisäksi Suomen kautta pääsy EU-alueen markkinoille on taattu.
Siinä missä Baltian maat liittyivät kylmän sodan päätyttyä nopeasti osaksi länttä myös sotilaallisesti, finanssialalla ne pyrkivät hyödyntämään erityisosaamistaan ja jatkamaan sillanrakentajan roolia, jolla muutoin oli miehityksen alla kärsineiden kansakuntien ajatusmaailmassa ymmärrettävästi huono kaiku. Yhdysvalloissa ja yleisemmin lännessä 2010-luvun jälkipuoliskolla tapahtunut herääminen Venäjän rahavirtojen avulla toteuttamiin pimeisiin operaatioihin sai maat muuttamaan kantaansa. ”Baltian maat eivät voi enää esiintyä idän ja lännen välisenä siltana”, julisti Latvian ulkoministeri Edgars Rinkēvičs The Guardianin haastattelussa keväällä 2019.
Jotkut lukijamme saattavat muistaa Viron Danske Bankin taannoisen rahanpesuskandaalin, jonka aikana mm. yksikön entinen johtaja sekä vyyhden keskeinen todistaja Aivar Rehe löydettiin parin päivän etsintöjen päätteeksi kuolleena omalta kotipihaltaan syyskuussa 2019. Vähemmälle huomiolle jäi, että Viron Danske Bankin yksikkö – joka teki kovaa tulosta myös vuoden 2008 finanssikriisin aikaan ja jonka tietojärjestelmiä ei jostain syystä haluttu kunnolla muun konsernin kanssa integroida – päätyi osaksi kansainvälistä ryhmäänsä suomalaisvoimin, Sampo Pankin kautta.
Mutta loppuiko Suomen sillanrakentajan rooli? Ainakin pakotteet voivat sen nyt hyvin pitkälti tuhota.
Ukrainan sodan leimahtamisen myötä on ryhdytty puhumaan suomettumis- ja jälkisuomettumisilmiöiden avoimesta käsittelystä. Poliittinen ja henkinen rähmälläänolo eivät kuitenkaan ole ainoita perkaamista kaipaavia ilmiöitä, vaan myös suomalaispankkien rooli kansallisen turvallisuuden ja oikeusvaltion näkökulmasta epämääräisessä toiminnassa aina 1980-luvulta alkaen on otettava uuteen tarkasteluun. 1990-luvun lamaa edeltäneen pankkileirien taiston massiivisimmat mittelöt käytiin idänkaupan suuryhtiöistä. Tuskin on sattumaa sekään, että niihin tunnettuna bulvaanina sekaantunut Peter Fryckman osallistui myös Suomen kommunistisen puolueen peiteyhtiöiden toimintaan.
Pankkikriisin paperit
Toisen oikeusvaltion näkökulmasta ongelmallisen teon presidentti Koivisto suoritti, kun pankkimaailmassa voittajaksi selviytynyt Björn ”Nalle” Wahlroos oli päätynyt 2.3.1992 neuvomaan valtionpäätä osaltaan Neuvostoliiton hajoamisesta johtuneen heikon taloustilanteen johdosta. Pari kuukautta sen jälkeen, kun Nordean ja Sampon pitkäaikainen nokkamies oli (epäilemättä aiheellisesti) valitellut rahoitusjärjestelmän kestämättömyyttä, kutsui presidentti koolle 6.5. pidettävän oikeuspoliittisen keskustelutilaisuuden. Siellä Koiviston on katsottu painostaneen tuomioistuimia pankeille edullisiin ratkaisuihin.
Valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen kommentoi asiaa Ylelle diplomaattiseen sävyyn vuonna 2013 päästyään tutustumaan aiemmin salattuihin ja tuolloinkin hyvin rajatusti saatavilla olleisiin asiakirjoihin:
Ehkä Koiviston puheenvuoroissa oli sellaista makua, että ylimmän toimeenpanovallan käyttäjä puuttuu tuomioistuinten tekemisiin tavalla, joka ei ole aivan ongelmaton tuomioistuinten riippumattomuuden näkökulmasta.
Miksi tämä tapaus otetaan esiin artikkelissa, joka koskee NKP:n varainsiirto-operaatioita ja Suomen presidentin puuttumista niihin?
Siksi, että kyseessä on loistavan havainnollinen esimerkki siitä, kuinka reaalisosialismin ja liberaalin markkinatalouden vastakkainasettelun päättyminen ei tuonut Suomeen(kaan) kansalaislähtöistä, yrittäjähenkistä oikeusvaltiota, vaan varmisti vanhojen eliittien vallan jatkumisen näyttävän kauneusleikkauksen jälkeen. Samoin se on esimerkki idänkaupan riippuvuuksien riskeistä ja niiden vaikutuksesta suomalaiselle työtätekevälle keskiluokalle.
Niin nuoruutensa taistolaisaatteet taakseen jättänyt Wahlroos kuin venäläisoligarkit saivat osansa kansallisvarallisuudesta. Kai sitten voi sanoa, että onneksi muuan kanssakaaderi suututti nuoren kommunistin pyytäessään tältä isänsä, myös COCOM-teknologiaembargon noudattamista valvoneen kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror ”Buntta” Wahlroosin työpapereita. Eipähän tarvinnut jäädä vappumarsseille.
Kirjoittaja on Suomen Sotilaan vakituinen avustaja, jonka maisterintutkielma käsitteli rahanpesun turvallisuusnäkökohtia 2010-luvun Isossa-Britanniassa, Suomessa ja Virossa.
Kuva: Mauno Koivisto (Kuvasiskot – http://www.finna.fi/Cover/Show?id=musketti.M012%3AHK7155%3A1190-67-4, CC BY 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=58852344)
