Suru tarttuu myös sotilassoittajaan
Eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa siunattiin viimeiseen lepoon varusmiestä, joka oli menehtynyt palveluksen aikana tapahtuneessa onnettomuudessa. Paikalle oli komennettu sotilassoittokunta, jolle tilaisuus oli periaatteessa yksi esiintyminen satojen muiden joukossa, ja tunnelma bussissa paikalle saavuttaessa oli tavanomaisen rento. Mieliala kuitenkin muuttui jyrkästi, kun arkkua kannettiin kirkosta ulos ja soittokunnalle selvisi, että vainajaa saattamassa oli nuori leski pienine lapsineen ja itkuinen seurakunta.
Nuori ja kokematon kapellimestari järkyttyi saattoväen tuskaisesta ja äänekkäästä itkusta, joka soiton alettua vain yltyi ja alkoi levitä myös hänen edessään musisoineeseen soittokuntaan. Itkuaan pidätteleviä soittajia alkoi yksi toisensa jälkeen pudota soittavien kyydistä, sillä itkurefleksi sotkee puhallinsoittajan hengityksen ja tekee soittamisesta mahdotonta. Lopulta paristakymmenestä muusikosta oli äänessä enää kourallinen, yhteissoiton kannalta ratkaisevan tärkeän tuubistinkin lakattua soittamasta.
Varovasti Narvan marssia
Rutinoituneimmatkin sotilassoittajat ovat toisinaan joutuneet kokemaan, kuinka haastavaa on tukahduttaa omia tunteitaan, kun samaan aikaan tietää tulkitsevansa musiikkia, jonka vaikutus kuulijaan on erityisen voimakas. Tällaiseen ristiriitaan voi tiettyyn rajaan asti tottua, mutta sodankin aikana surusoitot olivat sotilassoittajille aina herkkä aihe. Esimerkiksi kapellimestari Ossi Runne, joka 17-vuotiaana soitti Helsingin Hietaniemessä kahdessa vuorossa kesän 1944 torjuntataisteluissa kaatuneiden hautajaisissa, muisteli järkyttyneensä ennen kaikkea leskien nuoresta iästä.
Toinen tilanne elävästä elämästä: Lentokentän liikelentokeskuksessa oltiin vastaanottamassa ulkomailla menehtynyttä rauhanturvaajaa. Tilaisuudesta huolehtinut komendantti oli vastassa varoittamassa soittokuntaa omaisten voimakkaasta surusta. Itku kantautui pihalle asti. Vastaanottajien siirryttyä lopulta terminaalin eteen soittokunta aloitti osuutensa Narvan marssilla, joka on tunneilmaisultaan erittäin vahva ja arkaainen sävelmä. Kapellimestari ehti kehottamaan soittajia esittämään sen tällä kertaa mahdollisimman pidättyvästi ja ilman crescendoja. Varovaisuudesta huolimatta ensimmäisen isorummun lyönti ja sitä seurannut piccolon yksinkertainen melodia vain yllytti saattoväkeä nyyhkimään entistäkin voimakkaammin.
Tällaisten tilaisuuksien jälkeen muusikot pohtivat usein, olisivatko omaiset täysin ymmärtäneet, kuinka tunteita herättäviä sotilaalliset kunnianosoitukset voivat olla. Seremonia on pitkälti samanlainen, haudattiinpa valtiollista suurmiestä tai varushenkilöä.
Säädelty ja joustava seremonia
Sotilaalliset kunnianosoitukset järjestetään vain vainajan tahdon mukaisesti ja omaisten sitä toivoessa. Siitä huolimatta seremonian määrätty suuripuitteisuus ja mahtipontisuus, joka valtiollisissa hautajaisissa on itsestään selvää, saattaa tulla vainajan siviiliomaisille yllätyksenä yksityisen surun muuttuessa ainakin osittain julkiseksi.
Yleinen palvelusohjesääntö antaa tarkat ohjeet hautajaismenettelystä, mutta viime kädessä niitä sovelletaan vainajan tahdon ja omaisten toiveiden mukaisesti. Sotilaalliset hautajaiset poikkeavat toisistaan vainajan ja omaisten vakaumuksen, hautaustavan ja paikallisten olosuhteiden, kuten kirkon koon ja hautausmaan sijainnin mukaisesti.
Järjestelyissä on huomattavan paljon erilaisia päätettäviä asioita. Tavanomaisiin sotilaallisiin kunnianosoituksiin kuuluvat arkun verhoilu kielekkeisellä valtiolipulla, vainajan lakin ja miekan asettaminen arkulle sekä kunniamerkkien asettaminen esille. Seremoniaa tukee yleensä soittokunta, rumpuryhmä tai signalisti, jos soittokuntaa ei voida esimerkiksi sään vuoksi käyttää.
Myös arkun kantajat ja saattoväen järjestys on määritelty ohjesäännössä viimeistä piirtoa myöten. Tilaisuus alkaa lippujen saapuessa alttarin äärelle, minkä jälkeen toimitetaan varsinainen siunaus kuten siviilihautajaisissa. Kirkosta poistutaan surumarssin tai hymnin soidessa. Usein kirkon sisällä musiikista vastaa urkuri, jolloin soittokunta ehtii järjestyä ulkona hautaussaattoa varten.
Kolmannen koivun startti
Hautaussaatto lähtee kirkon edestä liikkeelle soittokunnan aloittaessa surumarssin tai rumpaleiden soittaessa ohjesäännön mukaista surumarssirummutusta. Mikäli vainaja siunataan hautausmaalla, myös kunnianosoitukset tapahtuvat haudan äärellä. Siunauksen jälkeen soitetaan kunniamarssi ja erikseen niin sovittaessa ammutaan kunnialaukaukset. Hietaniemen krematoriossa, josta arkkua ei kanneta mihinkään, seremonia päättyy usein puolustusvoimien iltasoittoon viimeisenä palveluksena vainajalle.
Kirkossa siunatun vainajan hautaussaaton tultua haudalle surumarssi lakkaa ja hautaussaatto pysähtyy. Liput, soittokunta ja saattoväki siirtyvät oikeassa järjestyksessä heille varatuille paikoille. Arkkua laskettaessa soitetaan marssi, usein Porilaisten marssi tai vainajan joukko-osaston kunniamarssi, jonka alkujakso soitetaan myös Puolustusvoimien seppelettä laskettaessa. Sen jälkeen kukkien laskemisessa, haudan peittämisessä ja musiikissa noudatetaan paikallisia perinteitä ja tapoja. Toimituksen päätteeksi soitetaan usein virsiä tai hymnejä.
Soittokunnille on kehittynyt vuosien varrella käytännön ohjeita siitä, milloin ja millä kohdalla soittokunta esiintyy tai missä jokin kappale aloitetaan, jotta se päättyy oikeaan aikaan. Hietaniemen sankariaukiolla soittokunnan sijoittumisen valtiovierailujen seppeleenlaskuissa
määrittää lotta Klara Lappalaisen muistolaatta ja hymni ”Oi kallis Suomenmaa” aloitettiin ainakin vielä vuosituhannen alussa Mannerheimin haudalle vievän koivukujan ”kolmannen koivun kohdalla”.
Kirjoittajilta ilmestyi huhtikuussa Otavan kustantama tietokirja ”Suomalaisen sotilasmusiikin historia”.