Sissisota on ollut aina suomalaisilla verissä. Osittain siksikin, että se on ollut pakko. Vastarintaan on ryhdytty, mutta aseita ja muuta kalustoa on ollut rajoitetusti. On ollut siis pakko turvautua epäsymmetrisiin menetelmiin – sissitoimintaan – itseään vahvemman vihollisen edessä. Kansantarinat ja aikaisimmat kirjoitukset kertovat legendaarisista sissipäälliköistä jo 1500-luvulta lähtien ja mm. Suomen Sodassa 1808-09 toteutettiin sissitaktiikkaa. Epätavalliset toimintamallit, kuten väijytykset, maaston ja olosuhteiden hyväksikäyttö sekä yllätyksellisyys olivat voimasuhteita tasapainottavia tekijöitä. Ja tietenkin suomalaisen luonteen jääräpäisyys ja periksiantamattomuus, sisu.
Sissitoiminta – mitä se on? Sissitoiminnalla tarkoitetaan vihollisen hallussa olevalla alueella tapahtuvaa taistelua epätavanomaisin keinoin – sissitaktiikalla ja -toimintatavoilla. Sissitoiminnan onnistumisen tukena on oltava ennakkovalmistelut ja huolto, jotta joukko kykenee pitkäkestoiseen taisteluun myös omavaraisesti. Sissitoimintajoukot ovat tavallisesti kevyesti varusteltuja, raskasta aseistusta tai taisteluajoneuvoja ei käytetä. Sissitoiminta oli suomalaisessa sotataidossa sotiemme jälkeen nivoutunut tiukasti tavanomaisten joukkojen operaatioihin niitä tukien. Suomen puolustusratkaisua 1960-luvulla esiteltiin yleisölle nasevasti aikansa tiedotusmateriaalissa: ”Suurvallan ylivoima tulen suhteen on säännöllisissäkin sotatoimissa tasoitettavissa hajauttamisella ja maastouttamisella, jolloin vihollinen ei löydä maaleja, sekä viemällä sissitoiminnalla ja miinasodalla oma tuli vihollisen keskuuteen”. Osuva toteamus nykypäiväänkin.
Jotakuinkin 2000-luvun taitteessa sissitoiminta kuitenkin hiipui Puolustusvoimissa. Tämä näkyi muutoksissa ohjesääntökirjallisuudessa. Samoin varusmiespalveluksensa 1980-90 -luvuilla suorittaneiden hyvin muistamat sissikomppaniat monissa rauhan ajan joukko-osastoissa katosivat. Koulutettiin enää tiedustelijoita. Rajavartiolaitoksen varusmies- ja reserviläiskoulutuksessa sissitoiminta on vielä mukana.
Sodanaikaista tarvetta taas?
Sissitoiminnalla ja sissisodalla on osittain tarunhohtoinen maine ja se on lunastanut paikkaansa pelotteena, hyökkäystä ja sotaa ennaltaehkäisevänä tekijänä. Voimme kuvitella, että Vietnamin sodan kokemukset, karut opit Afganistanista venäläisten mielissä sekä myöhemmät Afganistanin kokemukset monikansallisten joukkojen näkemänä muistuttavat, että sissitoiminta on taistelutapa, josta tavanomaisen sotavoiman on vaikea saada otetta. Se on epäsymmetriaa, johon juuri minkään maan asevoimat eivät ole järjestelmällisesti varautuneet. Ja on vuosisataisella suomalaisella sissitoimintaperinteellä, sodan jälkeisellä asekätkennällä ja suunnitelmallisella kylmän sodan aikaisella sissitoimintaan valmistautumisella ollut varmasti kynnysarvoa maanpuolustuksemme kokonaisuudessa.
Ukrainan sota on näyttänyt selvästi, että operatiiviselle tulenkäytölle, tulenkäytölle hyökkääjän syvyyteen on pakottava tarve. Ukrainassahan venäläiset joukot voivat operoida, kuljettaa ja huoltaa joukkojaan noin 80 km:n ”turvaetäisyydellä” etulinjasta. Eli etäisyydelle, jonne HIMARS-raketinheittimet eivät yllä. Toki Ukrainalla on lentokoneesta laukaistavia Storm Shadow -ohjuksia, mutta niiden lukumäärä on vähäisempi ja niillä ei saavuteta riittävää ylivoimaa. Käynnissä oleva sota siis osoittaa, että taisteluille vihollisen syvyydessä on polttava tarve.
Pitkän ulottuvuuden tulenkäytön lisäksi Ukraina on toteuttanut Venäjän miehittämillä alueilla tuholaistoimintaa ja iskuja merkittäviin kohteisiin. Tämä heidän kutsumansa partisaanitoiminta on tuottanut tulosta, mutta sen mittakaava on pientä. Partisaanitoimintaan ei ole tiettävästi osoitettu joukkoja, jotka olisivat koulutettu ja varustettu jo etukäteen. Eikä näitä joukkoja tunnu olevan kovin laajamittaisesti. Ukrainan partisaanitoimintaa ei voi siten verrata lainkaan Suomen valmistautumiseen sissitoimintaan 1900-luvun loppupuolella. Meillä oli silloin koulutetut joukot, varustus, taktiikka, taistelusuunnitelmat ja sissitoiminnan saumaton integrointi muihin sotatoimiin.
Yhteenvetona siis: Ukrainan sota osoittaa, että vihollisen selustaan on voitava vaikuttaa. Hyökkääjän taistelukykyä voidaan merkittävästi heikentää tuhoamalla huoltokeskuksia, polttoaine- ja ampumatarvikevarastoja, johtamispaikkoja, siltoja ja kulkuyhteyksiä, reservijoukkoja, tiedustelukalustoa sekä johtamisyhteyksiä. Myöskin taistelutoiminnan ulottaminen syvälle hyökkääjän selustaan sitoo sen joukkoja suojaamiseen ja vastatoimenpiteisiin. Varmastikin iso merkitys on myös sillä, että takana selustassakin hyökkääjä on koko ajan epävarmuuden tilassa. Viimevuotisen vitsin mukaan: Ukrainan iskiessä venäläisiin ampumatarvikevarastoihin selustassa, heitettiin huumoria, että sodan vaarallisin tehtävä ei ole kärjen mukana hyökkäävän taistelijan osa, vaan ammusvarastoja vartioivan sotilaan pesti.
Entä Suomessa?
Suomen Sotilas tarkastelee uusimmassa numerossaan 4/23 sissitoiminnan mahdollisuuksia ja toteuttamiskeinoja nykytilanteessa. Nythän meillä ei sissitoimintaan ole varattu juurikaan joukkoja eikä sissejä kouluteta lainkaan entisessä laajuudessa – käytännössä ei lainkaan. Erikoisjoukkotoimintaa toki on ja se onkin kehittynyt merkittävästi, mutta se on hieman eri asia, vaikka veljeksiä osittain ovatkin.
Myynnissä olevan printtilehden artikkelissa tarkastellaan uhkaa, eli missä Suomen alueella sissitoiminnasta olisi erityisesti hyötyä tai missä sille olisi tarvetta. samoin mennään yksityiskohtaisemmin siihen, millä välinein sissit liikkuisivat ja toimisivat, mikä olisi sissijoukon tulivoima ja taisteluvälineet, miten luodaan sissijoukkojen tilannekuva taistelukentästä sekä kuinka sissijoukkoja voitaisiin johtaa.
Lue erittäin mielenkiintoinen artikkeli pistäytymällä Lehtipisteen hyllyllä kioskeissa tai marketeissa. Tai tilaa lehti kotiin kannettuna! Asiantuntevaa, monipuolista ja riippumatonta tietoa maanpuolustuksen, aseteknologian ja sotahistorian teemoista. Ja paljon muuta!
