”Itä on itä ja länsi on länsi, eikä kohtaa ne toisiaan, ennen kuin edessä Herran tuomion on taivas kohtaava maan.”
Näin lausui Nobel-kirjailija Rudyard Kipling kauniin, ensimmäiseen maailmansotaan päättyneen aikakauden viimeisinä loiston päivinä. Maassa, jossa aurinko paistaisi aina. Mutta ilta sarasti jo eurooppalaiselle maailmanjärjestykselle, Napoleonin sotien jälkeiselle Wienin kongressin maailmalle, joka oli kaunis, kenelle oli, ja monelle sitäkin rumempi.
Sitten valot sammuivat. Kipling menetti poikansa jo suuren sodan alussa. Sota teki hänen maailmastaan lopun, myös henkilökohtaisesti. Euroopan suuressa sisällissodassa, johon yksikään maa ei hurjasta varustelukilvasta huolimatta ollut lopulta varautunut oikein. Sodassa, joka synnytti myös itsenäisen Suomen.
Kilpailua piti käydä siirtomaista. Maailman kaupasta ja sen herruudesta. Keskinäisriippuvuuden ja siitä hyötyneiden tahojen yhteisten etujen piti olla niin vahvoja, ettei keskenään serkkuavioliittoja solmineiden suurvaltojen kruunupäiden olisi pitänyt voida joutua sotaan toisiaan vastaan. Toisin kävi, ja se maailma loppui. Sisäiset uhkat, separatismi, sosialismi, nationalismi, anarkismi ja väkivalta pirstoivat imperiumeja suurvaltojen uuvutettua toisensa järjettömässä kamppailussa. Sukupolvi miehiä ajettiin teuraaksi. Toinen erä nähtäisiin kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Alkoi iltaruskon sivilisaation hidas liuku pois globaalista valta-asemasta. Aikakausi, jota elämme yhä.
Kipling oli suurvallan lapsille tyypillisessä omahyväisyydessään pahasti väärässä. Itä ja länsi kohtaavat aina, eikä niiden rajaa voi piirtää kynällä sen enempää kuin miekallakaan. Ne ovat erilaisia, mutta niiden raja liikkuu ja on vaihettunut. Harmaassa on sävyjä. Itä ei ala Vaalimaalta eikä Bosporinsalmesta, eikä länsi siihen lopu. Maailma ei ole mustavalkoinen, vaikka Zarathustra lännen ja idän välissä niin kerran puhui.
Samaisen sodan lopulla, vajaa kolme vuotta Kiplingin pojan Loosin taistelussa imperiumille ja kuninkaalle antamansa veriuhrin jälkeen, lensi länsirintaman ilmatilassa yksinäinen hävittäjä. Sen ampui alas liittoutuneiden ilmatorjunta-Lewis-pikakivääri eikä siitä kunnian saanut hävittäjälentäjä. Punainen paroni oli lentänyt viimeisen lentonsa Valhallaan. Pian sota, jonka piti päättää sodat, olisi ohi niin kuin paronin keisarikunta ja kolme muutakin suurta imperiumia. Hänen setänsä – nykyään suuren yleisön huonommin tuntema geologi ja tutkimusmatkailija Ferdinand von Richthofen – oli aikanaan arvostettu Lähi-idän tuntija, joka antoi nimen Silkkitiet (Seidenstrassen) reiteille tai alueille, jotka yhdistivät kerran – ja nyt taas – idän ja lännen. Siellä jossain ovat myös Kazakstan, Afganistan, Azerbaidžan ja muut ”stanit”. Näistä montaa ani harva sivistynytkään ihminen osaa edes asettaa kartalle täällä omahyväisessä lännessä. Euroopassa, joka on käpertynyt aurinkonsa jo laskiessa ihailemaan itseään armollisessa iltahämyssä.
Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Meidän kaikkien olisi syytä olla viisaasti nöyriä ja opetella tuntemaan toisemme. Amerikkalaisten olisi syytä oppia edes vähän historiaa ja vieraita kulttuureita ja varsinkin olemaan sekoittamatta taktista voittoa ja strategisia tavoitteita. Niin suurvalta voisi välttyä uusilta Vietnameilta ja Afganistaneilta. Eurooppalaisten taas pitäisi oppia katsomaan ennakkoluulottomasti eteenpäin ja näkemään muutoksessa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Iltaa nimittäin seuraa aina uusi aamu, kun muistaa vaan avata verhot, katsoa ulos, tunnustaa sen tosiasian, että globaalin painopisteen Foucault’n heiluri on heilahtanut pois Euroopasta, juuri sinne ”stanien” Lähi-itään, Kiinan ja nousevien tiikerien Kaukoitään ja Tyynellemerelle, jonka ylitettyämme nousemme viimein maihin taas lännessä, yhä vahvassa Amerikassa. Ja kierros jatkuu. Loputonta hidasta rytmiään, mutta esikuvastaan poiketen heiluri ei toista liikkeitään koskaan täysin samanlaisena. Sen ymmärtävä voi löytää siitä mahdollisuuksia. Silmänsä ummistava ei. Vaikka teknologian laukka saa meidät luulemaan, että kaikki muuttuu nyt, eivät tärkeimmät ja suurimmat asiat muutu kovin nopeasti. Sata vuotta on lyhyt aika maailmanhistoriassa.
Meidän suomalaisten taas tulisi oppia amerikkalaista versiota kateudesta, jossa naapurin hankkima hieno auto kannustaa tekemään töitä ja hankkimaan vielä hienomman ajopelin. Ja meidän naapurimme venäläisten olisi aika luopua slaavilaisesta kateudesta, jossa naapurin hienon auton aiheuttama kateus purkautuu haluna varastaa tai rikkoa se. Idän olisi syytä oppia, että työssä lojaliteetin tulee kohdistua ensisijaisesti palkanmaksajaan, vaikkapa valtioon, eikä perheeseen. Ja me lännessä voisimme muistaa myös perheen ja ymmärtää, että joillekin kvartaali on neljännesvuosisata eikä neljännesvuosi. Ja raha on vain väline.
Itä on itä ja länsi on länsi, ja ne kohtaavat monin tavoin. Kaupassa, kulttuurien sulautumisessa toisiinsa ja sitten ikävä kyllä asein. Erilaisia ja parhaimmillaan toisiaan rikastuttavia. Pahimmillaan tuhoisia. Erityisesti molemmat itselleen.
Yhteistyössä on voimaa. Siitä hyötyvät aina kaikki. Mutta se on eri asia kuin alistuminen toiselle. Vain vahvojen kanssa tehdään yhteistyötä. Heikot alistetaan. Siksi on oltava vahva ja pidettävä puolensa. Pyrittävä yhteistyöhön ja oltava valmis myös sotaan. Se on myös keino estää sota. Idässä ja lännessä. Jos niin haluaa. Niin kuin Bysantissa, idän ja lännen välissä, kerran sanottiin – jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan.
Jaakko Puuperä
