Marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim – tuolloin vielä liitoksissaan natisevan Venäjän armeijan upseeri – totesi vuonna 1917, ettei voisi enää jatkaa tehtävässään Romanian rintamalla ja siirtyi Odessan (ukrainalaisittain Odesan) kautta synnyinmaahansa.
Täällä hän johtaisi taistelua venäläisjoukkojen karkottamiseksi itsenäistyvästä Suomesta.
Huolimatta traagisesta vuodesta 1918 tuli maastamme jo maailmansotien välillä kukoistava ja varsin vauraskin valtio.
Tässä oli myös Mannerheimin työllä osansa paitsi sotilaana, myös diplomaattina: saksalaismieliseen kuningasliikkeeseen etäisyyttä pitänyt herrasmies onnistui hankkimaan maallemme länsivaltojen luottamuksen.
Yhdessä Puolan sotamarsalkka Józef Piłsudskin kanssa hän totesi, ettei Venäjällä entisessä eikä tuolloisessa muodossaan ollut tulevaisuutta ja täten niin Puolan kuin Suomen tulisi selkeästi irtautua Neuvostoliiton ikeestä. Sisäisiltä oloiltaan kumpikaan ei ollut ns. varsinaiseen Venäjään toki edes kuulunut – elettiinhän niissä tyystin toisella tavoin kuin Moskovassa tai Pietarissa, laajan itäisen maan periferioista puhumattakaan.
Keväällä 2023 Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi vieraili Helsingissä.
Kotimaansa lisäksi Venäjällä siviiliuransa luonut Zelenskyi on sodan aikana kohonnut arvostetuksi valtiojohtajaksi, jonka karismalla on ollut suuri merkitys Ukrainan saamaan kansainväliseen sympatiaan ja sen myötä aseapuun.
Joidenkin tietojen mukaan vastahyökkäys Venäjän miehittämien alueiden takaisinvaltaamiseksi on jo alkanut. Läntisiä hävittäjiä odotellaan ja niiden toimittamista Ukrainaan pidetään lähinnä ajan kysymyksenä.
Puola on Ukrainan tärkein tukija länsiliitossa, Suomi katkaissut jälkisuomettumisen napanuoran ja valinnut Naton.
Heinäkuussa pidettävästä Vilnan huippukokouksesta ukrainalaisetkin odottavat saavansa selkeän tiekartan jäsenyyteen.
Prosessin ajaksi he tarvitsevat turvatakuut vähintään läntisiltä ydinasevalloilta, mikä saattoi olla keskustelun aiheena saman läpikäyneessä Suomessa.
Meillä on opetettavaa ukrainalaisille – todellakin. Tästä voimme olla ylpeitä.
Ajoiko Gennadi Timtšenkon kansalaisuus Suomen sodan partaalle?
Toisaalta asian voi nähdä niinkin, että Ukrainassa ollaan kiinnostuneita opeistamme, sillä asemamme oli aivan viime vuosiin saakka samankaltaisempi kuin on yleisesti haluttu myöntää.
Leninin viimeisten elinvuosien ”hulluutta” on selitetty brutaalin kommunistisen ideologian lisäksi neuvostojohtajan terveydentilalla. Toistuvien aivohalvausten kourissa hänen uskottiin sortuneen julmuuksiin, joilta muuten olisi voitu välttyä.
Uskokoon ken tahtoo.
Se on kuitenkin kiistatonta, että sattumat, johtajien mielentila ja erikoiset päähänpinttymät vaikuttavat suuriinkin päätöksiin.
Sotien aloittaminen ei ole mikään poikkeus.
Mannerheiminkin kerrotaan todenneen, että sota on vähän kuin Pietarin tunnettu Jevropeiskaja Gastinitsa: ei sinne kukaan aluksi suunnitellut menevänsä, mutta jotenkin sinne vain lopuksi päädyttiin.
Taannoin julkaistun Verstkan raportin mukaan Putinin kohdalla ratkaiseva tekijä suurhyökkäyksen aloittamiseksi oli Zelenskyin hallinnon päätös asettaa pakotelistalle Kremlin ukrainalainen luotto-oligarkki Viktor Medvetšuk.
Miestä on pidetty paitsi Venäjän ”viimeisenä suurena vipuvartena” sekä lompakkona Ukrainassa, myös Putinin henkilökohtaisena luotettuna ja perheystävänä – siis varsin samanlaisena hahmona kuin Suomen kansalaisuuden aikanaan epämääräisissä oloissa saanutta Gennadi Timtšenkoa.
Ainakin aikajanan perusteella voi hyvin uskoa, että juuri Medvetšukin sanktiointi vaikutti Venäjän diktaattorin hyökkäyspäätökseen, joka raportin mukaan varmistui helmi-maaliskuussa 2021.
Samoihin aikoihin Pekka Haavisto lähetettiin Suomen – ja oikeastaan myös Timtšenkon sanktioimista harkinneen EU:n – edustajana Pietariin.
Suurempaan sotaan ei heti jouduttu, mutta niin ikään pakotteet – jotka olisivat korostaneet unionin kykyä padota Venäjää ja asettaa sille kustannuksia – jäivät laihoiksi.
Suomen kansalaisuuden on katsottu suojelleen Timtšenkoa pakotteilta. Toisaalta se loi vaarallisen lojaalisuussuhteen, jonka katkaiseminen olisi saattanut johtaa vakavaan uhkaan maamme itsenäisyydelle.
”Jos sie r****ä kumarrat nii häähä potkaseep – vaa jos sie potkaset niin häähä kumartaa”, sanoo vanha kannakselainen sananlasku.
Vaikka Putinin ”henkilökohtaisten tunteiden” loukkaaminen olisi saattanut asettaa maamme hengenvaaraan, pelko oli yleiseurooppalaiselle turvallisuudelle – ja siten myös Suomelle – pidemmällä tähtäimellä vähintään yhtä vaarallista.
Jotkut ovat vastuussa siitä, että Gennadi Timtšenko sai Naton ulkopuolelle omasta tahdostaan jättäytyneen Suomen kansalaisuuden.
Maamme oli vähällä päätyä Jevropeiskajan jatkoille, mutta kukaan ei ryyppyjä kaatanut kurkusta pakolla alas.
Tästä huolimatta suurin osa median edustajista keskittyy puhumaan yhden virkamiehen tekemisistä ja ne vähät selvitykset, jotka aihetta koskien on ylipäänsä tehty, pakenevat asian ydintä tekniseen juristeriaan.
Sama koskee Suomen Ahvenanmaa-politiikan taustoja, josta paljastuu päivä päivältä huolestuttavampia yksityiskohtia. Niistä lisää myöhemmin.
Otsikkokuva: Mannerheim voitonparaatissa 16.5.1918. (Gunnar Lönnqvist – Gunnar Lönnqvist’s private photo album., Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=50087623)
