Ukrainan sodan aikana on kirjoitettu paljon Venäjän nukkehallitsija Ramzan Kadyrovin tšetšeenijoukoista ja heidän julmuuksistaan sekä spekuloitu tämän 2000-luvun sotalordin väleillä muiden valtatekijöiden, kuten Kremlin ja Wagner-yksityisarmeijan kanssa.
Julkisuusmyllyn keskellä ei ole kuitenkaan syytä unohtaa, että tosiasiassa monet tšetšeenit – joiden kanssa Venäjän keskushallinto kävi Neuvostoliiton hajottua kaksi veristä sotaa – tuntevat Ukrainaa kohtaan suurta sympatiaa.
Osa on vanhan vuoristolaisen soturikansan perinteitä noudattaen lähtenyt edistämään Ukrainan asiaa myös asein – sillä mikäpä muu loppujen lopuksi edistäisi vapauttaan haikailevien maanmiestenkään asemaa paremmin kuin Kremlin epäonnistuminen Ukrainassa.
Soturikansaa
”Kuulin kerran ukrainalaisen sanovan: ’Voitte tehdä täällä Ukrainassa mitä vaan, mutta meidän mielestämme olette siitä huolimatta terroristeja ja gangstereita’. (…) Ja minä vastasin: ’Tiedätkö mikä on sinun ja minun välinen ero, tai meidän kansamme ja teidän kansanne? Me emme välitä mitä ukrainalaiset ajattelevat meistä, emme välitä mitä amerikkalaiset, venäläiset tai britit ajattelevat meistä. Todellisuudessa emme välitä siitä, mitä tšetšeenit ajattelevat meistä.’ Jep, meidän tulee tehdä mitä meidän tulee tehdä, tiedäthän.”
Näin kuvaa asennettaan The Guardianin haastattelema 38-vuotias Tor, joka ei tosin esiinny jutussa oikealla nimellään.
Hänen mukaansa muun muassa Bahmutissa sankarillisesti taistelleen, Itškerian tšetšeenitasavallan ensimmäisen presidentti Džohar Dudajevin mukaan nimetty pataljoona on kuin brittijalkapallojoukkue Milwall: kukaan ei heistä pidä, mutta sillä ei ole väliä.
Tor kuvaakin pataljoonan keskittyneen rauhanturvaamiseen.
– Siis levätkää rauhassa, venäläiset.
Tšetšeenejä on taistellut Ukrainan puolella jo vuodesta 2014, mutta erityisen vaikuttavaksi heidän saavutustensa luettelo kasvaa tarkasteltaessa viime vuoden helmikuun suurhyökkäyksen jälkeistä aikaa: ensipäivinä sabotaasi- ja tiedustelutoimintaa Kiovan pohjoispuolella, sitten osallistuminen Izjumin vapautukseen ja nyttemmin Bahmutin puolustustaistelu.
Tästä huolimatta Venäjän vuosia jatkunut propaganda on tehnyt tehtävänsä, vaikka Tor uskookin asenteiden hiljalleen muuttuvan.
– Yli kolmekymmentä vuotta meitä kohtaan suunnattiin jatkuvaa propagandaa. [He sanovat, että] olemme barbaareja, olemme eläimiä, olemme saalistajia, emme osaa puhua normaalisti.
Pataljoonan komentaja, erään Neuvosto-Tšetšenian öljyteollisuuden ison kihon Britanniassa kasvanut poika Adam Osmaev pitää julkisuudessa matalaa profiilia.
Hän jätti opintonsa lännessä kesken jo kerran vuonna 1999 lähteäkseen puolustamaan kotimaataan venäläisten vyöryä vastaan.
Osmaevin vaimo – pataljoonan tarkk’ampuja – menetti henkensä ja mies haavoittui vuonna 2017 epämääräisessä iskussa Kiovan lähistöllä. Kalašnikovien käyttäjiksi epäiltiin ja epäillään Venäjän turvallisuuspalvelua.
Muutenkin merkittävä osa Ukrainan alaisuudessa, mutta omalla rahoituksellaan toimivan pataljoonan muutamasta sadasta taistelijasta on toisen tai kolmannen polven tšetšeenejä, jotka ovat rakentaneet elämänsä ulkomailla. Tämä ei Kadyrovin nukkehallinnon luonteen huomioiden ole mikään ihme.
Dudajev – Tšetšenian sankari ja hänen perintönsä
Tšetšeenien pataljoonan moton – Marşo ya joƶalla, suomeksi ”vapaus tai kuolema” – vahvistaa osuvaksi myös sille nimensä antaneen presidentin ja entisen neuvostoilmavoimien kenraali Dudajevin venäläinen vaimo Alla.
– Koko Kadyrovin ajan sortoon väsynyt tšetšeenikansa odottaa Ukrainan vapautusta. Tšetšeeneille nöyryytys tai mikä hyvänsä hyökkäys heidän ylpeyttään vastaan on kuolemaa pahempi.
Venäläisten vuonna 1996 tappaman miehensä jälleen polttavan ajankohtaisiksi käyneiden ajatusten dokumentointiin sekä tunnetuksi tekemiseen keskittyvä Alla Dudajeva näkee venäläisten barbarialle Ukrainassa selkeät syyt – eivätkä ne ole juuri muuttuneet sitten aikojen, jolloin imperiumin tankit kylvivät tuhoa Kaukasuksella, erityisesti Groznyissä.
– Venäläiset seuraavat vain johtajiensa – Putinin ”lainsuojattomien”, oligarkkien, jotka ovat ryöstäneet Venäjän taloudellisesti jättäen vain niukasti resursseja jopa eläkeläisille – esimerkkiä ja käskyjä.
Koska Venäjän armeijassa taistelevat kaikista köyhimmät, heille vesiklosettikin on luksusta – ja materiaalinen köyhyys johtaa myös moraaliseen köyhyyteen.
– Kun tällainen henkilö huomaa olevansa aseistamattomien siviilien keskellä, hänen itsetuntonsa kohoaa – hän alkaa pitää itseään Tsaarina!
Tšetšenian julmuuksien tasoa ei kuitenkaan vielä ole Dudajevan mukaan Ukrainassa aivan saavutettu.
– Koko yö, kuten aina, oli täynnä raiskattujen ja kidutettujen huutoa, hän kuvaa esimerkiksi pahamaineisen Tšernokosovon keskitysleirin oloja.
”Tuomittu hajoamaan”
Dudajevan aviomies sai aikanaan merkittävää innoitusta kansallishengelleen viettäessään aikaa 1980-luvun lopun Virossa.
Stalin oli toisen maailmansodan aikaan pitänyt myös tšetšeenejä erittäin epäluotettavana kansana ja pakottanut satojatuhansia pois kotiseuduiltaan.
Ei siis liene ihme, että Tartossa sijainnutta strategista ohjuspommittajatukikohtaa johtanut Dudajev ei suostunut kääntämään aseitaan virolaisia vastaan – ja myöhemmin tšetšeenien taistelu tavallaan pelasti Baltian ostamalla aikaa niin, että maat ehtivät Putinin presidenttikauden alkuvuosina Euroopan unionin ja Naton jäseniksi ennen kuin Moskova saattoi niiden nielaisemista vakavammin yrittää.
Lännen tuen puutetta Dudajev kritisoi ankarasti ja katsoi, ettei keinotekoinen jako Venäjän federatiiviseen neuvostotasavaltaan kuuluneen ”Venäjän” sekä muiden, 1990-luvun alussa itsenäistyneiden ”täysivaltaisten” neuvostotasavaltojen – esimerkiksi Baltian maiden – välillä merkinnyt sitä, mitä monet eurooppalaiset halusivat.
Ennen pitkää ajattelu voisi kenraalin mukaan johtaa siihen, että kun Eurooppa ei haluaisi puuttua ”Venäjän sisäisiin asioihin” ajoissa, tulisi Euroopasta Venäjän sisäinen asia.
Alla Dudajeva on kuitenkin toiveikas.
– Venäjä on tämän maailman viimeinen imperiumi ja tulee ilman muuta hajoamaan.
Hän muistuttaa, että vaikka tšetšeeneillä ei ollut lännen tukea takanaan, he onnistuivat pienenä kansakuntana ilman kummoisempaa kalustoa taistelemaan pitkään ja jonkin aikaa myös käytännössä hallitsemaan itseään.
– Tšetšeenit voittivat [vuonna 1996] yhtenäisyytensä ja uskomattoman rohkeutensa ansiosta!
Otsikkokuva: Groznyi vuonna 1995. (Mikhail Evstafiev – Mikhail Evstafiev, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=343741)
