Ilmakehän yläkerroksissa leijuvat ilmapallot ovat olleet viime aikojen uutisaiheita maailmalla. Lähes 60 vuotta sitten sai Suomenkin valtiovalta vihdoin käsiinsä välineet, joilla valvoa omaa ilmatilaamme. Keväällä 1963 laskeutuivat Rissalan lentotukikohtaan ensimmäiset uudet MiG-21-hävittäjät. Sitä ennen olivat suurvallat lennelleet ilmatilassamme mielin määrin meidän usein edes havaitsematta ilmatilamme loukkauksia.
Kun uutta – nykykäsittein – suorituskykyä oli saatu, niin pitihän sitä myös käyttää. Suurvaltojen lentokoneita ei enää näkynyt raja-alueita lukuun ottamatta, joten puolustusministeriö otti tähtäimeensä Suomen yli ilmavirtojen mukana kulkeutuvat säähavaintopallot. Puolustusvoimille lähti jo saman vuoden syksyllä kehotus ”tehdä vaarattomaksi sellaiset Suomen ilmatilassa liikkuvat havaintopallot, jotka ovat laskeutuneet lentokoneiden tavanomaisiin lentokorkeuksiin ja voivat täten olla vakavaksi vaaraksi ilma-alusten lentoturvallisuudelle”.
Puolustusvoimissa alettiin miettiä tehtävää, joka ei ollutkaan ihan yksinkertainen. Maaseutu oli nykyistä huomattavasti tiheämmin asuttu, ja toimenpiteistä väestölle aiheutuva vaara oli otettava huomioon. Korkeuksissa laukaistu ammus tulee fysiikan lakien mukaan alas huomattavalla nopeudella, vaikka ei enää kuin ”tykinsuusta”. Niinpä ohjeiden mukaan palloja saatiin ampua alas ainoastaan Perämeren yläpuolella sekä Pohjois-Suomessa artikkelikuvan osoittamilla alueilla. Erityisesti piti varoa, etteivät ammukset lennä ainakaan maamme rajojen ulkopuolelle. Laskettiin, että 10 km:n korkeudessa laukaistu ammus tulee maahan 10–15 km:n etäisyydellä laukaisupisteestä.
Pallojahtiin sai lähteä ainoastaan näkölento-olosuhteissa, ja kohdealueen sää piti vielä varmistaa ennen koneen lähettämistä. Yksityiskohtaisten ohjeiden mukaan kone johdettiin tutkalla laukaisupisteeseen, ja ammuksen putoamisalue laskettiin likimääräisesti oheisen kuvan mukaisella pleksilevyllä. Jonkin verran riskiä sallittiin ottaa, sillä ammusten laskeutumisalueella sai olla asutusta tiheydellä 1 talo/10 km2 .
Ihan hirveästi ei luotettu lentäjien koulutukseen, sillä ohjeiden mukaan ”tuli on avattava vasta tehokkaalta tulitusetäisyydeltä”. Palloa oli väistettävä riittävän kaukaa eikä ”väistöä saa suorittaa pallon alapuolelta”.
Tiedossa ei ole yhtään tapausta, jossa sääpallon pudottamista olisi edes yritetty. Sallittu alue rajoittui Pohjois-Suomeen, jonne hävittäjiä sijoitettiin vasta 1970-luvulla. Tiedossa ei ole, kuinka hyvin pallot näkyivät tutkissa, mutta Pohjois-Suomen 1960-luvulla vielä hyvin harvalukuista lentoliikennettä oletettavasti kyettiin varoittamaan, eikä tällaisille tehtäville ollut tarvetta.
Harvinaiset rauhan ajan ”ilmavoitot” jäivät siten saamatta.
Artikkelikuva: Sallittu metsästysalue rajoittui Pohjois-Suomeen.
