24.3. julkaisimme paljon keskustelua herättäneen artikkelin, jossa Alpo Rusin tuoreeseen kirjaan perustuen esittelimme nimilistan suomalaisista, joiden Stasi-yhteydet kiinnostivat viranomaisiamme siinä määrin, että he lähettivät näitä koskevan tietopyynnön Saksaan.
(Lue artikkelimme ns. Stasi-listasta ja siihen liittyvistä kysymyksistä)
Lisäksi toimme esiin näkökohtia Suomen roolista Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä suoritetuissa ns. likaisen rahan operaatioissa. Arkistodokumentteihin viitaten Rusi esitti kirjassaan presidentti Mauno Koiviston puuttuneen viranomaistoimintaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen rahanpesututkintojen estämiseksi. KGB:n Felix Karasevin (Sutyrin) esittämän toiveen presidentille välitti pitkän uran ulkopolitiikan johtopaikoilla tehnyt Jaakko Kalela.
(Lue artikkelimme neuvostoperäisestä rahanpesusta Suomessa)
Viikkoa myöhemmin julkaistiin toinen, osin samoja aiheita käsittelevä ja hyvin ajankohtainen teos. Suojelupoliisissa itsekin työskennelleen Mari Luukkosen kirja Rautaesiripun varjossa: Tiitisen Supo idän ja lännen kamppailussa (Otava) on tärkeä ja kokonaisvaltainen esitys turvallisuuspoliisimme toiminnasta kylmän sodan hämärinä vuosina, joiden perintö heijastuu Suomeen edelleenkin.
Seppo Tiitinen – KGB:n agentti?
Luukkosen teoksen epilogissa nostetaan suoraan esiin kysymys, oliko Supon johtajana 1978-1990 toiminut Seppo Tiitinen KGB:n agentti.
Ainakin Tiitisen edeltäjä, Arvo Pentti tiedetään neuvostotiedustelun värväämäksi peitenimellä ”Mauri”. Toisaalta KGB:n tiedetään tulleen kylmän sodan loppua kohden varovaisemmaksi muodollisten värväystoimenpiteiden suhteen, sillä kaiken suoraan paperille kirjoitetun saattoivat loikkarit paljastaa.
On selvä, että neuvostotiedustelun edustajat – erityisesti salamurhiin keskittynyt Viktor Vladimirov – arvostivat Tiitistä korkealle. Luukkonen nostaa kuitenkin erikseen esiin Tiitisen yhteyden nimenomaan Felix Karasevin – siis saman miehen, jonka ansiosta Koivisto arkistojen mukaan päätyi suojelemaan neuvostorahanpesua – kanssa:
”(…) Tiitisellä tiedettiin olleen sensitiivisiä tapaamisia Felix Karasevin kanssa. Niiden kuluessa Tiitinen saattoi esimerkiksi varoittaa Karasevia siitä, että tämän alaiset olivat käyneet huolimattomiksi.”
Viron KGB:n kakkosmiehenä toimineen Vladimir Poolin muistelmat viittaavat samankaltaiseen toimintaan.
Muutenkin Neuvostoliiton hajotessa vapautuneen maan nykyisten turvallisuuspalveluiden haltuun lienee päätynyt kohtuullinen määrä aineistoa, jonka ainakin tulisi kiinnostaa kohti Nato-jäsenyyttä suuntaavan Suomen viranomaisia sekä läntisiä liittolaisiamme.
Luukkonen kertoo joidenkin väittäneen Tiitisen aloittaneen KGB-uransa jopa kauan ennen virkauraansa. Tähän ei kuitenkaan edes enemmistö organisaation omasta henkilöstöstä uskonut.
”Mutta kaksoisagenttina Tiitistä kyllä pidettiin.”
Kesällä 1992 Supoon läntiseltä kumppanilta saapunut, asiaa koskeva vihje arkistoitiin Tiitisen henkilömappiin ilman jatkotutkimuksia.
Mitä väliä?
Mitä merkitystä Tiitisen roolilla sitten on vuonna 2022?
Paljonkin.
Aina vuoteen 2015 eduskunnan pääsihteerinä – kertomansa mukaan Kalevi Sorsan nostamana – toiminut juristi on edelleen elossa ja varmaan suhteellisen hyvissä voimissakin. 24.3. julkaisemamme Stasi-listan nimet osoittavat, millaista tietomassaa Suomen eri päättäjistä turvallisuuspoliisimme johtaja on päässyt hallitsemaan. Eikä Stasi suinkaan ole ainoa itätiedustelun toimija Suomessa – esimerkiksi keskustalaiset pitivät yhteyksiä muun muassa Bulgarian talonpoikaispuolueeseen.
(Lue, kuinka Putin antoi nostetta Sorsan presidenttihaaveille 1990-luvun alkupuolella)
Miksi Tiitinen kertoi julkisuudessa listan olemassaolosta 2000-luvun alussa? Miksi lähihistorian käsittely ja Nato-keskustelu jäivät maassamme lapsenkenkiin vuosikausiksi? Miksi niin moni kylmän sodan aikana uranousun tehnyt poliitikko on päätynyt rahakkaisiin, Venäjän hallintoon kytkeytyviin konsulttitehtäviin?
Looginen selitys tälle saattaa olla yksinkertaisempi ja karmeampi kuin moni on osannut kuvitella.
Entä ketkä suomalaiset osallistuivat NKP:n ”rahojen turvaamiseen”? Miten oligarkkien kansalaisuusasiat hoidettiin ja miksi?
Mitkä idänkaupan toimijat ovat mahdollisesti saaneet käytännön ”erioikeuksia” länsiteknologian toimittamiseksi Neuvostoliittoon? Suomen teknologiaviennin valvonnan tuli saavuttaa taso, jossa asiat hoidettaisiin niin huolellisesti, että läntisiä epäluuloja ei liiaksi syntyisi, mutta kuitenkin siten, ettei ”ystävyyspolitiikka” häiriintyisi. Mitkä tahot hyötyivät järjestelystä taloudellisesti?
Tiitinen verkostoineen tietää näistä kysymyksistä luultavasti paljon. Jos toiminta vielä 1990-luvun alussa onkin ollut valvonnan ulottumattomissa ja naapuriystävyyseetoksen suojelemaa, tietojen pimittäminen vuonna 2022 saattaa muodostaa perustan vakoilu- tai jopa maanpetosrikoksen tutkinnalle.
Ken tietää, puhukoon siis viranomaisille ja mielellään julkisuuteen. Kansalaisillakin nimittäin on oikeus tietää.
(Lue artikkelimme Nokian roolista idänkaupassa ja Putinin Venäjällä)
Kuva: Seppo Tiitinen (Soppakanuuna – Oma teos, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=27370090)
