Joskus kannattaa tutkia karttaa ennen kuin eksyy. Uutistulva vaatii tiettyä historiallista ja yhteiskunta- sekä sotatieteellistä lukutaitoa.
Viimeisen kuukauden aikana nähtiin Putinin Venäjän vastahyökkäyskampanja. Kuten aina sodissa, vain pieni osa siitä on puhtaasti sotilaallista toimintaa: Salaliittoteorioihin taipuvan ”trumpistin” Tucker Carlsonin Putin-haastattelun (8.2.) jälkeen, nähtiin Venäjän Avdijivkan taktinen voitto (14.2-17.2.) – vaikkakin suurilla mies- ja kalustotappioilla. Samaan aikaan(16.2.) tapettiin venäläinen oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi (1976-2024) IK-3 nimisessä rangaistuslaitoksessa Luoteis-Siperian Harpin taajamassa. Sotilasbloggari Andrej Morozovin (1979-2024) ”itsemurhaa” koskeva uutinen (21.2.) on Suomessa varmasti jo unohdettu. Se liittyi Venäjän kaatuneiden lukuihin Avdiivkan taistelussa. Morozovin luvut häiritsivät Putinin narratiivia voitosta.
Diplomaattisella tasolla nähtiin, miten Kiina ja Venäjä toimivat yhdessä Ukrainan kysymyksessä (25.2.). Seuravana päivänä (26.2.), kun Saksan liitokansleri Olaf Scholz kielsi uudestaan Taurus-ohjuksien viennin Ukrainaan, Ranskan presidentti Emmanuel Macron väläytti mahdollisuutta siihen, että periaatteessa länsimaalaisia joukkoja voisi lähettää Ukrainaan – muut Euroopan maat mukaan lukien Suomi, Ruotsi, Puola, Tšekki, Saksa, Espanja, Italia sekä Yhdysvallat ja Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg kielsivät heti tämän mahdollisuuden.
Lisäksi Moskovalle kuuliaisen Transnistrian kapinallisalueen neuvosto pyysi Venäjältä suojelua (28.2.) Moldovasta. Navalnyin hautajaisissa (1.3.) näkyi Venäjän kansan toinen totuus: rohkeita venäläisiä naisia ja miehiä, Venäjän turvallisuuselinten pelko sekä länsimaiden, kuten esimerkiksi Yhdysvaltojen, Saksan ja Puolan edustajat. Samana päivänä Venäjä julkaisi salakuunnellun Webex-puhelun, jossa kaksi saksalaiskenraalia valmisteli Taurus-ohjuksia koskevaa ”briefingiä” Saksan puolustusministeri Boris Pistoriuksille.
Samalla kun meillä Suomessa osa eksperteistä ja ”eksperteistä” haukkuu Saksaa jarrumieheksi ja hehkuttaa Ranskan ”käännöstä”, Venäjä käyttää saksalaiskenraaleja uhkakuvana vertaamalla liittokansleri Scholzin ”hyökkäyssuunnitelmia” toiseen maailmansotaan. Tämä lyhyt analyysi voidaan siis aloittaa väittämistä, joissa toisaalta lännen näkökulmasta Saksa ei tue Ukrainaa riittävästi ja toisaalta Venäjän propaganda väittää Saksan suunnittelevan hyökkäystä. Nämä väittämät ovat täysin ristiriitaisia keskenään eivätkä sovi yhteen. Miksi katse kääntyy siis taas Saksaan?
Näissä kysymyksissä, median nopea reagointi jokaiseen Putinin koneiston välähdykseen ”eksperttien” selityksellä on osa ongelmaa – erityisesti, jos kokonaiskuva on hukassa. Silloin hypätään tahtomatta Putinin vaikutusyritysten pillin mukaan, koska sen toimintamalli ei ole suoraa disinformaatiota, eli valeuutisten levittämistä, vaan sekaannuksen luomista. Ristiriitaisilla ”totuuksilla” saavutetaan tilanne, jossa uutisten käyttäjä ei enää tiedä, keneen pitäisi luottaa. Epävarmuus hallitsee. Liittolaisten ja naapureiden kesken syntyy eripura. Tämä ns. disruptiivinen misinformaatio toimii kuin lannoite oikealle disinformaatiolle. Se on vanha keino Neuvostoliiton psykologisen sodankäynnin ohjekirjasta. Siksi Saksan puolustusministerin lausunnosta, että ”ei kannata hyppiä jokaisen Venäjältä heitetyn kepin yli”, löytyy ripaus viisautta. Meille vieras kielikuva tarkoittaa, ettei kannata toimia niin kuin Venäjä on laskelmoinut, että tulemme reagoimaan.
Suomessakin saksanekspertti oli heti selittämässä Scholzin heikkoudesta ja siitä, että jo kylmän sodan aikana Saksaan ei voinut luottaa. Ranskanekspertit taas selittävät, että Macron ei varmaankaan oikeasti tarkoittanut lausunnollaan joukkueiden lähettämistä Ukrainaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Olen vahvasti eri mieltä. Saksa on EU:ssa edelleen vahvin maa sekä taloudellisesti että sotilaallisesti, vaikka se heikko onkin sen mahdolliseen potentiaaliin verrattuna. Tämä heikkous koskee tavallaan kaikkia – toistan kaikkia – isot EU-maat mukaan lukien Ukrainan avustamisen pitkäaikaiset jarrumaat Ranska ja Italia. Noin 80 prosenttia Naton sotilaallisesta voimasta tulee EU:n ulkopuolelta. EU-maiden sotilaallinen potentiaali on Venäjän potentiaaliin verrattuna moninkertainen. Siksi Saksan hallituksen ja näin saksalaisten äänestäjien mielipide on Venäjän keskiössä psykologisessa sodankäynnissä. Ranska taas, on juuri aloittanut oman ”Zeitenwende” (aikakauden murros). Ranskan tyyli sotilasasioista on erilainen kun Saksan: Ranskassa puhutaan ensiksi lujasti grande nationen perinnöstä ja sen jälkeen aloitetaan työt, kun Saksa aloittaa työt vakuuttamalla kaikille naapureille, ettei haluta mitään pahaa. Joka tapauksessa vain Ranskan ja Saksan yhteiset kyvyt ja tahdonvoima ratkaisee Euroopan tulevaisuuden tavalla tai toisella – myös Ukrainan avun suhteen.
Venäjän turvallisuuselinten tärkeässä roolissa on kenraali Karl Haushoferin (1869-1946) luoma oppi nimeltään ”Politische Geographie” tai geopolitiikka. Geopolitiikka yhdistää maantiedettä politiikkaan ja käsittelee suurempia kokonaisuuksia. Haushoferin ajatuksista inspiroitui Rudolf Hessin kautta ainakin Adolf Hitler ja Natsi-Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop. Molotov-Ribbentrop-sopimus ainakin pohjasi Haushoferin oppeihin. ”Putinin Rasputiniksi” kutsuttu Aleksandr Duginin kirja on tulkinnut Haushoferin teoriat Suur-Venäjän näkökulmasta mm. kirjassa ”Geopolitiikan perusteet – Venäjän geopoliittinen tulevaisuus (1997)”, mukaan lukien Krimin valtauksen välttämättömyyden idea sekä Novarossija-ajattelu. Duginin ideat tuli vahvasti esiin Tucker Carlsonin Putin-haastattelussa.
Haushofer ymmärsi maiden rajat alueina (Grenzraum). Euroopan luonnolliset rajat ovat tai olivat suuret joet, kuten Rooman valtakunnan pohjoiset rajajoet Rein ja Tonava tai yksi Euroopan mahdollinen itärajajoki nimeltään Dnepr. Nämä kolme Euroopan suurinta joki- tai vesistöaluetta olivat ja ovat edelleen suurten sotien ratkaisevia taistelukenttiä – näin ajatteli Haushofer ja näin ajatellaan luultavasti myös Moskovassa. Historiallisena esimerkkinä toimii Venäjän näkökulmasta Dneprin taistelun (1943) lisäksi sivujoen Berezinan taistelu (1812). Keski-Eurooppa hallitsee taas tämän koulukunnan mukaan se, joka hallitsee Tonava-aluetta ja Reiniä. Tämä koskee myös psykologista sodankäyntiä.
Euroopan toiseksi suurin joki, Tonava, kulkee Schwarzwaldista Mustamereen. Saksan lisäksi Itävalta, Slovakia, Unkari, Kroatia, Serbia, Romania, Bulgaria ja Ukraina kuuluu Tonavan alueeseen. Reinin alueeseen luetaan Italia, Itävalta, Saksa ja Ranska. Tämän alueen tahdosta taistellaan. Joskus kannata tutkia karttaa.
Agilolf Kesselring on sotahistorioitsija, koulutukseltaan filosofian tohtori. Hän on Saksan puolustusvoimain reservieverstiluutnantti sekä Suomen maanpuolustuskorkeakoulun Euroopan sotataidon historian dosentti.
