Vaalisunnuntaina valitaan Suomelle uutta arvojohtajaa ja presidenttiä. Kuten tunnettua, presidentti johtaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhteistoiminnassa hallituksen kanssa. Vähemmän tunnistettua on, että arvojohtaja johtaa hallitusta yhteistoiminnassa opposition kanssa. Ainakin presidentin arvojohtajuutta hanakasti toivotaan oppositiosta, harvoin hallituksesta.
Vaalin viimeinen TV-tentti, torstain Yleisradion Suuri vaalikeskustelu, sai osakseen murskakriitiikkiä. Tentin puheenjohtaja Annika Damström avasi keskustelun sanoilla – ”Tänä iltana puhumme erityisesti taloudesta ja hyvinvointiyhteiskunnasta, johon myös tasavallan presidentti voi arvojohtajana vaikuttaa.”
Heti alkuun kysyttiin, ”Kyllä vai ei, ovatko miljardien lisäsopeutukset pakollisia, jotta Suomen talous ja hyvinvointiyhteiskunta saadaan pelastettua?”
Kyllä:
Harkimo Rehn, Stubb, Essayah ja Halla-aho
Ei:
Urpilainen (lisäsopeutukset ei), Aaltola, Andersson ja Haavisto (ei tässä muodossa)
Kuten vastauksista käy ilmi kaikki hallituspuolueiden ehdokkaista hyväksyy valtionvarainministeriön laskelman lisäsopeutuksen tarpeesta sellaisenaan ja opposition ehdokkaat eivät. Vain Rehnin ja Harkimon vastaukset saattoivat yllättää.
Kun ehdokkaita pyydettiin perustelemaan, kävikin ilmi että ehdokkaista kaikki hyväksyisivät lisäsopeutuksen tarpeellisena mutta eivät sitä, miten hallitus sopeutukset toteuttaisi. Vastaus oli odotettu, mutta outo. Valtionvarainministeri ei vielä kertonut ottaako hallitus valtavan lisäsopeutuksen ohjelmaansa, puhumattakaan keinoista. Ylen vaalien vastaavan tuottajan Petri Kejosen mukaan sopeutustarpeesta keskusteleminen oli keino päästä kiinni ehdokkaiden arvoihin ja siihen, millainen ehdokas olisi presidenttinä, kuinka hän reagoisi arvojohtajana nyt Suomessa syntyneeseen poliittiseen tilanteeseen?
Presidentin poliittista vaikutusvaltaa rajoittaa perustuslaki ja presidentin oma tulkinta. Miksi presidentin tulisi nykyoloissa olla arvojohtaja, mielipidejohtaja ja suunnannäyttäjä? Perustuslaki nojaa presidentin valtaa rajatessa yhteistoimintaan ja kompromissiin – demokratiaan. Nykyisen valtiosäännön puitteissa arvojohtajuus päivänpolitiikassa ei tule kysymykseen.
Antamalla hallituksen lakiesitykset ja allekirjoittamalla eduskunnan hyväksymät lait presidentti liitetään aina arvoihin, jotka lainsäädäntötoimin kohdistuvat kansalaisiin. Tästä kansanvaltaisesta pakkopaidasta presidentti ei pääse irti kuin kieltäytymällä vahvistamasta itselleen epämieluisaa lakia. Laki ei silti siihen pysähtyisi, eduskunta voisi vahvistaa lain ohi presidentin.
Presidentin valta ja mielipidevalta pysyvät niissä rajoissa mihin istuva tasavallan presidentti itse uskaltaa ne itselleen asettaa. Presidentin laillinen tehtävä on lopulta olla väärässä yhdessä hallituksen ja eduskunnan kanssa, ei yksin oikeassa ilman eduskunnan tukea.
Arvojohtajuutta värittää termin epämääräisyys. Sitä ei ole kirjattu lakiin, eikä sitä ole kirjoitettu edes sanakirjaan. Siksi arvojohtajuudella on herkullista tehdä politiikkaa. Arvojohtaja on käsitteenä epädemokraattinen, siksi paras arvojohtajuutta mittaava kysymys ehdokkaille olisi – sopiiko arvojohtaminen moniarvoiseen yhteiskuntaan?
Sana arvojohtajuus tuli presidenttipeliin ensi kertaa piispan suusta. Kristillisen liiton puheenjohtaja Bjarne Kallis houkutteli piispa Wille Riekkistä puolueensa ehdokkaaksi presidentinvaaliin vuonna 1999. ”Riekkisestä uuden presidentin tulisi samalla olla myös arvojen esilläpitäjä, kansan arvojohtaja.” Ennen Riekkistä esimerkiksi Helsingin Sanomien yli satavuotisessa historiassa sanat arvo ja johtajuus eivät kertaakaan esiintyneet yhdyssanaksi painettuna.
Arvojohtajuus jäi elämään politiikan journalismissa. Arvojohtajuudeksi opittiin kuvaamaan niitä presidentin mielipiteitä, jotka eivät olleet sopusoinnussa hallituksen tai valtaoikeuksien kanssa, välillä ei kummankaan. Perinne alkoi Halosen valtakaudella – ”Puhetta oli selvästikin tehty mittatikun kanssa ja kultavaa’alla punniten. Halosen sisäpoliittiset kannanotot olivat arvojohtajan kannanottoja, jotka ovat linjassa hallituksen näkemysten kanssa. Presidentti pysyi siis tarkasti uuden perustuslain hengessä.”
Myöhemmin arvojohtajapuhe tuli kiinteäksi osaksi vaalikamppailua juuri presidentinvaaleissa.”Presidenttinä Hautala itse olisi arvojohtaja, joka nostaisi esiin arkipolitiikassa muuten vähälle huomiolle jääviä ”yhteiskunnallisia syvävirtauksia” – Näin linjasi Heidi Hautala kampanja-avauksessaan 2006. Oletettavasti syy sanavalinnalle paljastui viikkoa myöhemmin, kun Suomen Gallupin tutkimus julkistettiin suurelleyleisölle. ”Ryhmittely paljastaa sen, että melkein puolet kansasta hakee presidentiksi osallistuvaa arvojohtajaa, joka näyttää suuntaa ja ottaa kantaa miltei kaikkiin yhteiskunnallisiin ja moraalisiin kysymyksiin.”
Vaalijärjestelmäkin tukee arvokeskustelua heikosti. Ehdokkaita on liikaa ja puheaikaa liian vähän. Vaalin ensimmäisellä kierroksella korostetaan ehdokkaiden eroja ja mitataan heidän kannatus, toisella kierroksella valituksi tulee kahdesta jäljelle jääneestä vähemmän kansaa jakava ehdokas. Presidentiksi valitaan kansan hyväksymä, vähiten sopimaton.
Arvokeskustelun puute tv-tenteissä on näissä presidentinvaaleissa aito. Arvokeskustelun puutteen syynä ei kuitenkaan ole keskustelun sotaisissa aiheissa tai ehdokkaissa, vaan jälleen jatkokysymysten puutteessa ja laadussa.
Historian parhaana esimerkkinä kyvyttömyydestä kysyä rakentavia jatkokysymyksiä liittyy ulko- ja turvallisuuspolitiikan kuningasaiheeseen. Vuosikymmeniä suomalainen politiikan eturivi osasi vastata kysymykseen sotilasliitto Natosta oikein. Jos vastaus oli väärä, sitä joutui perustelemaan. Lopulta kävi niin, että koko valtiojohto oli arvojohtajuuspäissään päätynyt salaa kansalta kannattamaan Nato jäsenyyttä, ilman julkista keskustelua. Onnekasta kyllä, mielipidemittausten perusteella kansa teki saman johtopäätöksen. Kansan kääntyessä jäsenyyden kannalle Suomi arvojohdettiin puolustusliittoon. Käymättä jäi vain keskustelu, miten huono sotilasliitto muuttui hyväksi puolustusliitoksi.
Tuoreempi aihe löytyy tältä syksyltä. Lokakuussa vallalla oli mielipide, jonka mukaan oikeus hakea rajan yli turvapaikkaa Suomesta on rikkomaton ihmisoikeus. Marraskuussa rajan sulkemista vastusti enää pieni marginaali. Pitäisikö esimerkiksi Puolan ja Unkarin tai muiden EU:n rajavaltioiden toimintaa vuosia kritisoineiden katsoa peiliin? Kun linja Suomessa muuttuu, siitä ei käydä keskustelua. He, jotka olivat väärässä oikeaan aikaan vaikenevat ja he, jotka olivat oikeassa väärään aikaan, vaiennetaan jälkiviisastelijoina.
Toistetaan vielä, miten piispa Riekkinen määritteli arvojohtajuuden – ”presidentin tulisi samalla olla myös arvojen esilläpitäjä, kansan arvojohtaja.” Ehkä arvojohtajuus on jotain piispalle ominaista ja poliitikolle sopimatonta. Olla sitä minkälaiseksi on opetettu olemaan, vaikka maailma ympärillä ja mielipiteet muuttuvat.
Presidentti Halonen tunnisti presidenttikautensa lopulla olleensa arvojohtajuuden sijaan arvovaikuttaja. Samaa tulkintaa voimme toivoa presidentti Niinistöltä. Niin usein Niinistö käveli pääministerinsä ladulla, ettei pelkästä arvojohtajuudesta voida puhua.
Jos siitä huolimatta pidät Halosta tai Niinistöä hyvänä arvojohtajana, tuskin sanot samaa molemmista. Siksi väitän, että arvojohtajuuden kaipuuta tyydyttää parhaiten presidentti, joka sattuu olemaan kanssasi samaa mieltä tai hiljaa.
Mieluummin hiljaa.
