Länsi epäröi Ukrainan auttamista pitkään.
Yhtenä keskeisimmistä syistä oli pelko joukkotuhoaseiden – erityisesti ydinaseiden – käytöstä, jos ”Venäjää provosoitaisiin”.
Epäröinti ei auttanut, vaikka ydinräjähdyksiltä onkin toistaiseksi vältytty.
Nova Kakhovkan padon tuhoaminen vertautuu kansainvälisen oikeuden mukaan joukkotuhoaseen käyttöön.
Sen vaikutukset niin alueen siviiliväestölle, infrastruktuurille kuin luonnolle ovat mittaamattoman tuhoisat.
Kyse ei ole poltetun, vaan kastellun maan taktiikasta. Sama idea molemmissa kuitenkin on.
Asiantuntija-arvioiden mukaan Ukrainan vastahyökkäys saattaa olla jo käynnissä. Operatiivista hiljaisuutta kaivataan.
Mahdollisena on pidetty sitäkin, että Venäjä käytti pato-optionsa juuri nyt, koska ei uskonut enää jatkossa voivansa siihen turvautua.
Toivottavasti kesän aikana ei tule pitkiä itätuulen jaksoja, sillä tällöin hyökkääjä voisi uhata Zaporižžjan ydinvoimalaa pienemmin kustannuksin. Ei se tosin muutenkaan näytä omistaan välittävän. Siitä, että isku saattaisi riittää Naton Artikla 5:n aktivoimiseen Kreml sen sijaan välittää.
Yhdistyneille kansakunnille päivä ei ole ollut kunniaksi. Järjestö ei tapansa mukaan ole onnistunut reagoimaan selkeään rikokseen, jonka tekijä on yksi sen turvallisuusneuvoston pysyvistä jäsenmaista. Julkisuudessa organisaatio jopa toivotti hyvää venäjän kielen päivää.
Länsimaat ovat jälleen suuren testin edessä, mutta onneksi positiivista kehitystä esimerkiksi Ukrainan aseistamisen saralla on tapahtunut ja kaiketi luvassa on vielä lisää.
Miten tilanne saattoi ajautua näin pitkälle? Historiattomuuden vuoksi?
Monet ovat päivitelleet, miten ihmeessä Venäjä saattaa tulittaa Hersonin tulva-alueilta pakenevia lapsia ja vanhuksia.
He eivät ehkä ole lukeneet tai kuulleet siitä, mitä Puna-armeija teki Elisenvaarassa 20. kesäkuuta 1944. Kaksi kolmasosaa evakkojunan pommituksessa kuolleista oli naisia ja lapsia. Sotasensuurin ja myöhemmin naapuriystävyyden nimissä ei asiasta juurikaan puhuttu.
Rohkeus lisääntyy
Parin kuukauden Nato-jäsenyyden jälkeen Suomessakin murtui eräs henkinen, diplomatiaan liittyvä pato: TP-UTVA päätti ilmoittaa julkisesti yhdeksän venäläisen tiedustelijan karkotuksesta.
Toisin kuin ulkoministeriön osastopäällikkö Marja Liivala Helsingin Sanomissa väittää, kyseessä ei ole suurin ”tämäntyyppinen” karkotus – ellei sitten viitata nimenomaan julkisuuteen, jota ei käytännössä koskaan ole meillä harrastettu.
Vuonna 1992 Suojelupoliisi nimittäin halusi mukaan läntiseen Bernin klubiin, minkä vuoksi yksitoista venäläisvakoojaa sai maastamme lähtöpassit – toki niin, että venäläisille tehtiin arkaluontoisessa prosessissa myönnytyksiä. Presidentti Mauno Koivisto tahtoi muidenkin kuin aivan korkeimman tason toimijoiden ottavan päätöksestä vastuuta.
Joka tapauksessa tämänpäiväinen päätös katkaisee pitkän suomettumisen ja jälkisuomettumisen kauden tradition ”ulkopoliittisella varovaisuudella” perustellusta vaikenemisesta, jopa ns. ”kotir****toiminnan” mahdollistamisesta.
Mutta kuinka paljon vakoojia Tehtaankadulle, Turkuun ja Maarianhaminaan vielä jää?
Helsingin Sanomien perusteella Suojelupoliisin apulaispäällikkö Teemu Turunen näyttää astuneen julkisuuden valokeilaan asiakirjojen pimittämisestä ja salailusta muistetun Antti Pelttarin sijaan.
Ehkä joskus asiat muuttuvat ihan oikeastikin.
Kuva: Nova Kakhovan pato (Липунов Дмитрий – ru:Файл:P6263001.jpg, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=9917265)
