Ukrainan sodan neljä toisiinsa yhdistyvää ajuria ovat aika, resurssit, resilienssi sekä eskaloitumisen pelko sodan tavoitteiden, kokonaiskustannusten, seurausten ja riskien suhteen., Sodan lopputuloksen ratkaisee se, miten hyvin sodan kolme osapuolta – Venäjä, länsi ja Ukraina – onnistuvat pelaamaan näillä neljällä ajurikortilla Ukrainan sotapelissä. Lopputulos voi toki olla väliaikaisempi tai pysyvämpi.
Hermopeli
Venäjän sotilaallinen ylivoima ja Ukrainan valmistautumattomuus mahdollistivat aiemmin Venäjälle aloitteen sodassa sekä sen etenemisen lisäalueiden valtaamiseksi. Nyt lännen apu ja ukrainalaisten tehostunut taistelukyky ovat siirtäneet sodan aloitetta Ukrainan suuntaan.
Jos lännen apu jatkuu – ehkä voimistuukin – eivät aika ja resurssit ole Venäjän puolella, vaikka sota pitkittyisi talven yli lähinnä asemasotana. Tämä johtuu lännen taloudellisesta ja sotilaallisesta ylivertaisuudesta, joka yhdistyy samanaikaisesti pakote- ja eristämispolitiikan voimistuviin vaikutuksiin Venäjällä ilman merkittävää tukea muilta mailta.
Vastavoimana Kremlin olisi saatava autoritaarisella politiikallaan venäläiset osoittamaan kansakuntana sitkeämpää resilienssiä suhteessa länteen ja Ukrainaan. Pitkään heikentyvän ja näköalattoman Venäjän riskinä ovat kuitenkin muun muassa oma alueellinen vakaus sekä vaikutusvallan väheneminen Keski-Aasiassa pitkittyvän sodan seurauksena.
Niinpä Kremlin olisi kyettävä kolmeen strategiseen tavoitteeseensa lännen suhteen Ukrainan sodassa: rajoitettava resursseiltaan ylivoimaisen lännen osallisuutta Ukrainan sotaan, saatava länsi painostamaan Ukrainaa hyväksymään Venäjälle kelpaavat rauhanehdot tai aselepo saavutetuilla rintamalinjoilla sekä painostettava länttä lieventämään tuntuvasti pakote- ja eristämispolitiikkaansa Venäjän suhteen. Isommassa kuvassa Venäjä tahtoo myös läntisen hegemonian murtuvan samalla moninapaisemmaksi ja ”reaalipoliittiseksi” maailmanjärjestykseksi, jossa Venäjä onnistuisi palauttamaan entistä suurvalta-asemaansa.
Venäjän kaikki kolme strategista tavoitetta näyttävät epävarmoilta jo syksyllä johtuen sen heikentyvistä sotavoimista Ukrainassa. Venäjän minimitavoitteena on ollut pitkittää kulutussotaa Ukrainassa asemasotavaiheena – ehkä vuosiakin – epävakauttaen länttä ja Ukrainaa rauhaan Venäjälle sopivin rauhanehdoin. Tällä hetkellä näyttää, että sekään tavoite ei onnistu Ukrainan sotilaallisen vahvistumisen ja tehokkaamman sotataidon johdosta.
Heikentyneellä ja huonosti valmistautuneella sekä johdetulla korruptio-Venäjällä näyttäisi olevan myös epärealistista saavuttaa tehokas mobilisaatio sotilaallis-poliittisten tavoitteensa tueksi.
Kolmantena vaihtoehtona Venäjä voisi käyttää joukkotuhoaseita Ukrainassa tai lännessä pyrkiessään muuttamaan sodan kulkua. Ydinaseen taktinenkin käyttö Ukrainassa heikentäisi kuitenkin Venäjää entistä nopeammin kansainvälisesti eristettynä hylkiövaltiona. Samalla maa joutuisi voimakkaiden ja pitkäaikaisten vastatoimenpiteiden kohteeksi ja Kremlin valta olisi sisäpoliittisesti uhattuna kaikkine seurauksineen. Venäjä ei siis voisi joukkotuhoaseilla saavuttaa Ukrainassa sotilaallis-poliittisia päämääriään, jos se ei siihen kykene konventionaalisessa sodankäynnissäkään.
Ukrainan sodan eri osapuolet arvioivat, että sodan nopea päättyminen aselepoon tai rauhaan tuskin riittäisi Venäjälle kuin väliaikaisena ratkaisuna. Tämä johtuu sekä Venäjän että Putinin henkilökohtaisemmista tavoitteista. Oletettavasti Venäjä palaisi Ukrainassa vähintään matalaintensiiviseen sodankäyntiin ja hybridivaikuttamiseen, jossa lännellekin aiheutettaisiin koko ajan kustannuksia. Samalla Kreml varmistaisi nykyhallintonsa vallan jatkuvuuden poikkeusolosuhteiden turvin.
Ukrainan ja lännen julkilausuttuna sodan ratkaisuna onkin heikentyneen Venäjän pakottaminen rauhaan. Tämä tavoite voisi edellyttää vuosien sotimista Ukrainassa ja samalla sodan eskaloitumisen pelon kanssa elämistä – äärimmillään niin, että Venäjä ei kykenisi pakotteiden, eristämispolitiikan ja muiden sodan rasitusten johdosta keskittymään juuri muuhun kuin kansalliseen selviytymiseen.
Tällöin länsi pääsisi kenties säätelemään Venäjän lähitulevaisuuden turvallisuus- ja ulkopolitiikkaa taloudellisilla, sotilaallisilla ja teknologisilla valteillaan. Ja Venäjä saattaisi Kremlin vallan vaihtuessa – jo ikäkysymyksenä – lähestyäkin länttä. Silloin kyse olisi samalla Venäjän pyrkimyksestä välttää ajautumista liiaksi Kiinan vaikutuspiiriin. Tämä voittosodan skenaario edellyttäisi sodan pitkittymisen ohella myös Kiinan passiivisuutta Ukrainan sodassa, Venäjän strategisena kumppanina.
Mahdollinen vaihtoehto tällä hetkellä on silti se, että kukaan Ukrainan sodan osapuolista ei tule saavuttamaan ihanteellisia tavoitteitaan tässä monin tavoin ”mahdottomassa ja järjettömässä sodassa”.
Eikä kukaan vielä tiedä, miten Ukrainan sota tästä etenee. Miten sodassa päädytään rauhaan tai aselepoon ja millä ehdoilla? Ja mitä seurauksia siitä on eri osapuolille sodan jälkeen tai sen loppupuolella? Toistaiseksi on yksinkertaisinta eri osapuolille yrittää muuttaa sodan kulkua vielä itselleen edullisempaan suuntaan nykyolosuhteissa.
Epäröikö länsi?
Länsi on Ukrainan sodan pitkittyessä entistä enemmän tuomarin roolissa päättämässä sodankäynnin ja siten myös tulevan rauhan tai aselevon ehdoista, sillä Venäjän kyky säädellä Ukrainan sodankäynnin ehtoja erityisesti eskalaatioriskillä, liikekannallepanolla, lännen ”kielletyllä aseavulla” tai energia-aseella on sodan edetessä menettänyt pelotevoimaansa lännessä ja Ukrainassa. Länsi onkin sodan kestäessä jo rohkaistunut antamaan riittävää puolustusaseistusta sekä muuta tukea Ukrainalle. Niillä se on saanut vallattua alueitakin takaisin.
Nyt talven kynnyksellä ollaan lännessä ja transatlanttisissa suhteissa silti vedenjakajalla Ukrainan sodan säätelyn suhteen. Miten tästä eteenpäin, ehkä vuosiakin kestävässä Ukrainan sodassa? Mihin lännessä ollaan valmiita pitkäkestoisesti sitoutumaan ja resursoimaan sodan tavoitteiden, kokonaiskustannusten sekä mahdollisten seurausten ja riskien suhteen? Miten esimerkiksi Ukrainan sodan kokonaiskustannukset jaetaan transatlanttisissa suhteissa ja kansallisvaltioiden välillä sodan aikana ja etenkin sen jälkeen?
Iso kysymys on yhä auki Ukrainan sodan eskaloitumisen riskinkin suhteen. Annetaanko Ukrainalle hyökkäysaseita sen kaikkien menetettyjen alueiden takaisin valtaamiseksi? Strategisestikin se olisi järkevä siirto kansainvälisen oikeutuksen ohella. Lännen ylivoimaista ase- ja tiedusteluteknologiaa kun on vastassa venäläisten vanhempaa sotakalustoa ja heikompaa sotilasainesta kulutussodan nykyvaiheessa. Lisäksi länsiaseistusta olisi joka tapauksessa pakko lisätä eskalaatioriskistä huolimatta, koska Ukrainailta tuhoutuu koko ajan pitkäkestoisessa sodassa sen vanhempaa, paljolti neuvostoaikaista sotakalustoa.
Samalla hyökkäysaseet läntisenä aseapuna voisivat nopeuttaa Ukrainan sodan ratkaisua, vähentäen siten sodan kokonaiskustannuksia ja muita haittoja sekä lännessä, Ukrainassa että globaalisti. Eikä myöskään rahoitettaisi samanaikaisesti Venäjän pitkäaikaista kulutussotaa Ukrainassa. Sotilaallinen menestys varmistaisi samalla sodan hiipuvaa kannatusta lännessä ja auttaisi Ukrainaa kestämään kulutus- ja tuhoamissotaa sen omalla maaperällä. Toisaalta Ukrainan sotainnostus ja sen omien alueiden takaisinvaltaus – ehkä lännen säätely-yrityksistä huolimatta – Donbassissa ja jopa Krimillä nostaisivat sodan eskaloitumisen riskiä nöyryytetyn suurvallan keinovalikoimissa.
…eikä vain länsi
On myös huomioitava Ukrainan sodan negatiiviset vaikutukset muihin globaaleihin tai kansallisiin kriiseihin sekä uhkiin. Kallis sota Ukrainassa vaikeuttaa kaikkien globaalien haasteiden kuten ilmasto-, ruoka- ja pakolaiskriisin sekä luontokadon kaltaisten uhkien ratkaisuyrityksiä. Maailmanpolitiikka ja globaali talouskin voivat muuttua epävakaammiksi esimerkiksi kehitysyhteistyön vähenevän resursoinnin ja samanaikaisesti kasvavien tarpeiden johdosta ilmastokriisissä.
Aasian vauraammat maat saattavat olla lisäksi sodasta taloudellis-poliittisesti eniten hyötyvä taho lännen ja Venäjän tuhlatessa resurssejaan pitkällä aikavälillä sotaan ja turvallisuuspolitiikkaansa. Tässä kohtaa Venäjäkin hyödyntää lännen globaalia vastuunkantoa omalla piittaamattomalla toiminnallaan samalla ajaen nykyistä maailmanjärjestystä tahtomaansa kaaokseen.
Empivässä lännessä odotetaan myös Venäjältä realistisempia rauhanponnisteluja maan heikon sotamenestyksen, lännen pakote- ja eristämispolitiikan ja heikentyvien tulevaisuudennäkymien takia. Venäjän polarisoituva ilmapiiri sodan laajentamisen kannattajiin ja vastustajiin näyttäisi tällä hetkellä kiinnostavan kovasti Kremliä sen pohtiessa – jatkuvista uhopuheistaan huolimatta – riittävän kunniallista ja järkevää ulospääsyä Ukrainan hyökkäyssodan aiheuttamasta umpikujasta ilman riskiä oman valtansa liiallisesta horjumisesta kotimaassaan.
Myös Venäjälle myötämielisemmät maat, kuten Kiina ja Intia ovat jo ärsyyntyneet Ukrainan sodan pitkittymisen aiheuttamiin haittoihin ja riskeihin niille itselleen. Lisäksi näiden maiden pelkona on lähes kaiken politisoiva blokkijako moninapaisemman maailmanjärjestyksen sijaan. Globaalit uhatkin edellyttäisivät nyt kiireellisesti yhteistyötä kasvavien poliittisten jännitteiden sijaan.
Jakolinjoja vai yhtenäisyyttä?
Euroopan unionilla sekä Yhdysvalloilla ja Britannialla on pitkittyvässä Ukrainan sodassa myös toisistaan eriäviä lähtökohtia, intressejä ja riskejä. USA puolustaa Ukrainan sodassa demokratian ja ihmisoikeuksien ohella myös läntistä ja sääntöpohjaista maailmanjärjestystä. USA:lla tulisi olla sen mielestä johtovaltion rooli anglosaksista kulttuuria ja maailmankuvaa edustavassa maailmanpolitiikassa ja silloin Kiina sekä Venäjä ovat sen ja samalla läntisen liittouman ensisijaisia autoritaarisia haastajia.
Useimmat muut maat maailmassa kannattavat kuitenkin moninapaisempaa maailmanjärjestystä tai suhtautuvat siihen ainakin luonnollisena murroksena maailmanpolitiikassa. EU:ssakin nähdään maailmanjärjestyksen olevan murroksessa varsin ristiriitaisissa poliittisissa asetelmissa etenkin EU:n suhteessa omaan strategiseen autonomiaansa sekä epävarmempina USA- ja Kiina-suhteina.
USA on lisäksi taloudellisesti, sotilaallisesti, sisäpoliittisesti ja turvallisuuspoliittisesti EU:ia ja sen jäsenmaita paremmassa asemassa jatkaakseen Ukrainan sodan pitkäaikaista tukemista. Nationalistinen populismi ja talouseliitin huolestuminen saattavat muun muassa hajottaa EU:n yhtenäisyyttä, jos Ukrainan sota pitkittyy kriisiyttäen unionin taloutta ja lisäten eriarvoisuutta. Yleisessä eurooppalaisessa mielipiteessä sekä politiikan kulisseissa voimistuisivat silloin kysymykset siitä, kenen ehdoilla sotaa käydään ja onko Eurooppa peräti USA:n suurvaltapolitiikan maksumiehenä sekä mahdollisten sotilaallisten iskujen ensisijaisena kohteena.
Lännessä saattaisivat voimistua Ukrainan sodan pitkittymisen myötä joka tapauksessa rintamalinjat, jossa USA, Britannia, Kanada ja useat pienet EU-maat olisivat turvallisuuspoliittisista syistä sodan pitkittämisen kannalla sen seurauksista ja riskeistä huolimatta. Toisaalta Ranska, Italia, Saksa ja eräät muut jäsenmaat kannattaisivat rauhaa tai aselepoa taloudellis-poliittisista syistä. Koko lännen osalta riippuisi Ukrainan sotaan suhtautumisessa USA:n sisäpoliittisestakin kehityksestä lähivuosien aikana.
Teksti: Ari Koponen (VTM)
