Kyse ei ole Putinista.
Ei niin, etteikö Venäjän presidentiksi kutsuttu diktaattori olisi omilla päätöksillään aiheuttanut ukrainalaisten kärsimystä ja saanut aiheesta vastaansa vihaisen kansakunnan sekä joutunut länsimaiden eristämäksi. Tämä kaikki on osaltaan yhden miehen vastuulla.
Mies ei kuitenkaan toiminut yksin. Taustalla vaikuttaa vuosisatainen venäläinen imperialismin ja tuhoamisvimman perinne, joka on nyt saanut oman ilmiasunsa 2020-luvulle sovellettuna.
Kuten historioitsija Timothy Snyder erinomaisessa esseessään kirjoitti, Euroopan siirtomaavalloista tuli aitoja demokratioita vasta niiden hävittyä viimeisen siirtomaasotansa.
Sama pätee Venäjään. Korkeasti koulutetun väestön ja monelta osin – ainakin pinnallisesti – eurooppalaisen kulttuurin omaava valtio ei voi ajautua terveille urille ennen väkivaltaisten valloitusten halusta ja verenhimosta irtautumista.
Vaikka edessä on pitkä tie, ensimmäiset askeleet on saatettu jo ottaa.
Japani ja Ukraina
Sotien häviäminen on jotakuinkin aina muuttanut Venäjää, usein fundamentaalisesti.
Vuosina 1904-1905 käydyn Venäjän-Japanin sodan seurauksena maa muuttui selkeästi kohti perustuslaillista monarkiaa. Ensimmäinen maailmansota johti bolshevikkivallankumoukseen, vaikka ympärysvallat lopulta voittivatkin.
Onko Ukraina sitten uusi Japani?
Sikäli on, että maan sotilaalliset kyvykkyydet on selkeästi aliarvioitu. Tuntuu vaikealta uskoa, ettei ”erikoisoperaatiolla” olisi ainakin jonkinlaisia merkittäviä seurauksia itänaapurimme menoon myös pidemmällä tähtäimellä.
Tarkoittaako tämä koko imperialistisen ”federaation” hajoamista, on kysymys erikseen.
Siihenkin ovat monet asiantuntijat kuitenkin suositelleet varautumaan. Lännen ei ole syytä nukkua ja antaa voiton valua sormien läpi, kuten monet katsovat 1990-luvun alkupuolella tapahtuneen.
Oikeastaan näin kävi jo Venäjän-Japanin sodan jälkeen, kun tsaarin kanssa haluttiin kaikesta huolimatta ns. palata normaaliin.
Kaukasiasta se alkaa
Imperiumit hajoavat usein ensin reuna-alueiltaan.
Venäjän tapauksessa merkittävimpinä indikaatioina tulevasta muutoksesta on pidetty Kaukasian ja Keski-Aasian entisten neuvostotasavaltojen sekä Tshetshenian tilaa – ovathan periaatteessa itsenäiset tasavallat Valko-Venäjän lisäksi Kremlin tärkeimpiä yhteistyökumppaneita, osa suorastaan liittolaisia.
Nyt Venäjän eteläraja on tulessa.
Odotusta
Putin on vuosien aikana tullut tunnetuksi tavastaan odotuttaa eri valtionpäämiehiä ja -naisia. Tahalliset myöhästymiset – kuten myös muun muassa koiran esitteleminen ko. eläinlajin edustajia tunnetusti pelkäävälle Angela Merkelille – on tulkittu psykologiseksi painostukseksi ja tahalliseksi nöyryytykseksi, jota KGB-koulutuksen saanut mies enemmän tai vähemmän onnistuneesti pyrkii käyttämään murtaakseen keskustelukumppaniensa henkisen selkärangan.
Öykkäri on öykkäri myös liittolaisilleen – tai siltä ainakin näyttää, jos katsomme Kremlin diktaattorin ”ystävien” käytöstä Uzbekistanissa järjestetyn Shanghain yhteistyöjärjestön kokouksessa. Tuskin kukaan valtionpäistä – edes pienimpien maiden edustajista – saapui tiedotustilaisuuksiin paikalle ennen Putinia.
Niin ikään Intian pääministeri Narendra Modi ilmaisi suoraan huolensa Venäjän toimista Ukrainassa. Venäjän kanssa paljon sotilasteknologista yhteistyötä tekevän maan nokkamiehellä on hyvät syyt pettymykseen.
”Venäjän Nato” on kuollut
Ehkä löyhää Shanghain sopimusjärjestöäkin merkittävämpi arvovaltatappio Venäjälle koitui Kollektiivisen turvallisuusjärjestön (josta käytetään usein englannin kieleen pohjautuvaa lyhennettä CSTO) uskottavuuden menetyksestä, joka kävi ilmi Turkin tukeman, mutta Putinin kanssa hyviä välejä ylläpitäneen Azerbaidžanin hyökkäyksestä Armenian kansainvälisesti tunnustetulle alueelle.
Neuvostoliiton hajotessa nk. Vuoristo-Karabah muodostui maiden väliseksi kiistakysymykseksi. Tilanne ratkesi pariksi vuosikymmeneksi Armenian tukeman, mutta kansainvälistä tunnustusta vailla olevan Artsahin tasavallan perustamiseen. Vuonna 2020 diktaattori Ilham Alijevin johtama Azerbaidžan aloitti – todennäköisesti Venäjän luvalla – revanssin pyrkien palauttamaan virallisesti maalleen kuuluvia alueita hallintaansa myös käytännössä.
Armenia on pitänyt venäläisjoukkojen läsnäoloa maassa turvana ”turkkilaisia” vastaan, mutta parin vuoden tauon jälkeen Bakussa päätettiin jälleen ryhtyä toimiin – tällä kertaa ”varsinais-Armenian” alueella, mikä teoriassa pakottaisi Putinin auttamaan liittolaistaan. Sen sijaan että näin olisi käynyt, FSB:n miesten kerrotaan luikkineen suoraan pakoon eikä armeijan joukoistakaan juuri hyötyä ollut.
Pian Jerevaniin suuntasikin USA:n edustajainhuoneen puhemies Nancy Pelosi, joka vannoi Yhdysvaltain tukevan maan turvallisuutta ja demokratiaa.
Venäjään vahvasti nojanneen Armenian ulkopoliittinen käänne voi vaikuttaa yllättävältä, mutta ns. Karabahin klaanin vallasta vuonna 2018 syösseiden mielenosoitusten jälkeen maa on kehittänyt omaa yhteiskuntaansa ja lienee tätä nykyä alueen demokraattisin valtio.
Lisäksi pääministeri Nikol Pashinjan oli nuoruudessaan länsimielinen liberaali sekä Turkki-liennytyksen kannattaja – Moskovan kanssa jatkettu sopimus vaikuttaisi olleen hänelle ja liittolaisilleen lähinnä pakkoavioliitto. Ehkä tämä oli myös osaltaan kahden vuoden takaisen sodan mahdollistaja – eihän Putin pitänyt vallankumouksista, joiden tulisi hänen mielestään vähintään keskipitkällä aikavälillä epäonnistua.
Niin ikään Tadžikistan ja Kirgisistan – molemmat organisaation jäseniä – ovat ottaneet sotilaallisesti yhteen keskenään. Tilannetta voi verrata siihen, että Nato-maat Turkki ja Kreikka alkaisivat selvitellä välejään Dodekanesian saaristossa aseita laulattaen.
Luonnonvaroiltaan massiivinen Kazakstan – jonka pääkaupungin nimi muutettiin äsken Nur-Sultanista takaisin Astanaksi – puolestaan tähyilee entistä vahvemmin Kiinan suuntaan.
Kollektiivinen turvallisuusjärjestö ei ole ainoastaan aivokuollut, vaan kuollut.
Länsi ja sen viholliset
Ukrainan vastahyökkäyksen onnistuminen on herättänyt lännessä ennennäkemättömän optimismin aallon, jonka myötä myös aseavun oletetaan lisääntyvän pian. Entinen pääesikunnan tiedustelupäällikkö, kenraalimajuri evp Pekka Toveri kaipaakin Putinin Venäjälle mahdollisimman nopeaa ”armoniskua”.
Yhdysvalloissa debatti on siirtynyt ensin Javelinien ja HIMARSien kautta panssarivaunujen sekä hävittäjien toimittamiseen Ukrainalle. Länsirattaiden vauhti siis kiihtyy venäläisen asetuotannon samaan aikaan hidastuessa.
Viimeisimpänä osoituksena Moskovan epätoivosta voi pitää sitä, kuinka Ylen selvityksen mukaan suuri osa Pietarin suojaamiseen tarkoitetuista ilmatorjuntaohjuksista on päätynyt sotaan. Se siitä ”Leningradin turvallisuudesta”, ”Naton hyökkäysaikeista” nyt puhumattakaan.
Turkki ja Unkari ovat edelleen läntisen yhtenäisyyden kannalta ongelmallisia sekä toimivat myös Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden viimeisinä tulppina. EU:n päätös jälkimmäiselle ohjattavien tukivarojen jäädyttämisestä ilman pikaisia reformeja saattaa lyhyellä tähtäimellä vaikeuttaa asioita, mutta pidemmän päälle asettaa ”pikku-Putinit” valinnan eteen: Eurooppa tai ei.
Hybrikseen ei kaikesta huolimatta kannata sortua. Venäjä on osoittanut kerta toisensa jälkeen osaavansa yllättää röyhkeydellään.
Nyt aloite on kuitenkin Ukrainalla ja lännellä – eikä päättäväisyyden saa antaa horjua.
Artikkelikuva: Ammusvaraston räjähdys Vuoristo-Karabahissa. (Aradchilo – Own work, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=105131612)
