Venäjän suurhyökkäys muutti ympäristöämme monin tavoin. Eurooppa varustautuu ja Ukraina taistelee.
Keskivertosuomalaiselle traagiset tapahtumat näkyvät sähkölaskun lisäksi myös katukuvassa.
Virossa Lenin-patsaat poistettiin jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun Suomessa muutosta saatiin odottaa vuoteen 2022. Kotkan ja Turun irvokkaat muistomerkit siirrettiin kaupunkien keskustasta niiden arvolle sopivampiin paikkoihin kahdeksan vuotta Ukrainan ”Leninopadin” jälkeen – tosin ei meillä niitä yhtä taajaan löytynyt ennenkään.
Turun patsaan lahjoitti lounaisrannikon asukkaiden iloksi ystävyyskaupunki Leningrad vuonna 1977 ja kotkalaisille vastaavan kunnian soi miehitetyn Viron pääkaupunki kaksi vuotta myöhemmin.
Tulevien historiantutkijoiden tehtäväksi jää selvittää, oliko itänaapurillamme ajatuksena hiljalleen täyttää Suomi neuvostomuistomerkeillä. Patsailla ei sotia voiteta, mutta niiden merkitystä ihmisten psykologiseen kokemukseen vallankäyttäjistä ja yleisesti hyväksytyistä ajattelutavoista ei ole myöskään syytä vähätellä.
Suurimman medianäkyvyyden sai poistuessaan kuitenkin kuvanveistäjä Oleg Kirjuhinin tuotos nimeltään Maailman rauha. Tämä ”realistinen, mutta ei sosialistinen” hökötys paljastettiin tammikuussa 1990, jolloin Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskivi luonnehti sitä ”intohimoiseksi, selkeäksi ja konkreettiseksi vetoomukseksi rauhan ja ystävyyden puolesta”.
Teos siirrettiin Hakaniemestä varastoon elokuun alussa sen joutuessa tekemään tilaa Kruunusillat -hankkeen rakennustöille. Viimeisten tietojen mukaan Maailman rauha lojuu parhaillaan sipoolaisen teollisuusalueen pihamaalla. Sinne se varmaan jääkin, vaikka virallisesti patsas on tarkoitus palauttaa jollekin sopivalle paikalle renoveerauksen jälkeen.
Älkääkä luulkokaan…
Suomessa ei ole patsaiden siirtämisestä juuri porua kuulunut.
Etelänaapurissamme muistomerkit ovat herättäneet enemmän keskustelua, kun tieto venäläisenemmistöisen Narvan lähellä sijainneen T-34/85 -tankin siirtosuunnitelmista levisi paikallisväestön keskuuteen.
Suurinta osaa narvalaisista asia tuskin kiinnostaa tippaakaan, mutta joidenkin näkökulmasta kyseessä on heidän kaatuneiden esi-isiensä häpäisy ja äärimmäisimmille venäläisnationalisteille puhtaasti vallan merkki, josta ei ole syytä luopua. Jälkimmäiset voivat tietenkin usein käyttää ensimmäistä ryhmää hyväkseen levottomuuksien lietsomisessa.
Uutta Pronssisotilasta ei Narvan tankista kuitenkaan tullut, vaan jo aiemmin varastoihin ja museoihin siirtyneiden Lenin-patsaiden tavoin se poistui rauhallisesti pelkän kynttilämeren saattelemana. Provokaatioyrityksiin viranomaiset puuttuivat tehokkaasti.
Tankin siirtoon liittyvä viesti on selkeä: eläkää kanssamme ja rauhallisina, mutta älkää luulkokaan voivanne enää yrittää esittää hyökkäyssotaa – olkoon se Viron neuvostomiehitys tai Ukrainan ”erikoisoperaatio” vuonna 2022 – jalona taisteluna natsismia vastaan.
Kohti aikuismaisempaa historiadebattia
Haluttiin tai ei, vuosi 2022 tulee olemaan ainakin jonkinlainen käännekohta myös suomalaisten kansallisessa itseymmärryksessä ja historiakäsityksen muovautumisessa. Tällöin tulee luonnostaan keskusteluun myös se, mitkä patsaat sekä muistomerkit ovat ”vain historiaa” ja mitkä sisältävät sellaisia enemmän tai vähemmän ilmeisiä viestejä, tilaa hallitsevia sanomia, joiden merkitys on uudelleenarvioinnin myötä käynyt liian raskauttavaksi.
Lenin-puiston nimen vaihtamisen ja vastaavien puheiden lisäksi sopisi miettiä myös sitä, keitä suuria tai keskikokoisia historian hahmoja emme ole asiaankuuluvalla tavalla kunnioittaneet.
Helsingistä ei esimerkiksi löydy varsinaista muistomerkkiä sen enempää jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothille kuin hänen kaimallensa Georgillekaan. Entä kaupungissa pitkään majaillut Lennart Meri? Lenin puistosta Lennartin puistoksi vaihtaessa ei tarvitsisi muuttaa kuin jokunen kirjain.
Artikkelikuva: Narvan vanha Lenin-patsas arvoisellaan paikalla vuonna 2019.
