Suomen Nato-hakemus on ainakin toistaiseksi juuttunut tienposkeen, mutta hinausapua etsitään niin Yhdysvalloista kuin Naton organisaation korkeimmilta tasoilta. Pääsihteeri Jens Stoltenbergin äänenpainot Kultarannassa olivat rohkaisevia, mutta toivat esiin myös sen, kuinka tärkeänä liittolaisena Turkkia pidetään.
Tämä ei ole ihme: onhan Bosporinsalmen strateginen merkitys viime aikoina vain kasvanut. Samaan aikaan kun Ankara neuvottelee Venäjän kanssa, Bayraktarit kylvävät tuhoa Kremlin kalustoon. Eivätkä terrorisminäkemykset gülenistiliikettä lukuun ottamatta ole mitään Sulttaanin keksintöä, vaan lähes kaikkien turkkilaisten jakamia ymmärrettäviä huolenaiheita. Ovatko nämä sitten presidentti Recep Tayyip Erdoğanin todelliset motiivit Nato-viivytykselle, on kysymys erikseen.
Vuosien koronatauon jälkeen järjestetyn Kultaranta-keskustelun innoittamana kansalaisten kysymyksiin radiossa vastaillut tasavallan presidentti Sauli Niinistö paljasti ikään kuin puolivahingossa, ettei hakemuksen jättämiselle toukokuussa oikeastaan ollut enää vaihtoehtoja: yhteistyö oli muutenkin tiivistä ja päivittäistä, joten miksi pysyä muodollisesti ulkopuolella.
Liittolaista ei jätetä
Suomessa ja Ruotsissa on kuultu viime viikkojen aikana äänenpainoja, joiden mukaan maidemme jäsenyys puolustusliitossa tulisi hyväksyä ja Turkki heittää yhteistyöstä ulos.
Tämä ei ole realismia. Nato-jäsenen ja kumppanimaan asema on erilainen, vaikka jälkimmäinen kuinka täyttäisi kaikki järjestön sotilaalliset ja poliittiset normit.
Lisäksi Turkin huolet ovat monelta osin ymmärrettäviä.
Suomessa muistetaan usein mainita maan presidentin itsevaltaiset otteet, keskustelut Putinin kanssa sekä pakolaisten hyväksikäyttö poliittisten tarkoitusperien saavuttamiseksi.
Nämä pitävät kaikki paikkansa, mutta niin pitää myös se, että neuvostomielisen taustan omaava terroristijärjestö PKK omaa läheiset yhteydet YPG:hen, joka huolimatta taistelustaan Daeshia vastaan pystytti Syyriaan totalitaristisen poliisivaltion. Yhdysvallat hylkäsi pitkäaikaisen liittolaisensa lyhyen tähtäimen intressien vuoksi ryhtyessään presidentti Barack Obamaan kaudella tukemaan Suomessa usein ”kurdeiksi” tituleerattua organisaatiota, josta useimmat kurdit haluavat pysyä erittäin kaukana.
Samoin pitää paikkansa, että Turkissa majailee valtava määrä Venäjän ja Iranin tukeman Bashar al-Assadin hallintoa paenneita ihmisiä, joita Eurooppa ei halua, mutta joita kohdellaan maassa tuhat kertaa paremmin kuin yhdessäkään arabivaltiossa. Se, että Turkki on saanut taloudellista apua heidän ylöspitoonsa on vain ja ainoastaan kohtuullista.
Kuten monien terorristijärjestöjen, myös PKK:n toiminta kytkeytyy kansainväliseen mafiarikollisuuteen ja sen verkostoihin. Olisi myös Suomen ja Ruotsin omien turvallisuusintressien mukaista lisätä järjestön seurantaa – etenkin, kun kyseessä on pohjimmiltaan Venäjän liittolainen.
Heijastusvaikutuksia
Turkin ongelmien ratkaiseminen ei kuitenkaan välttämättä yksin riitä, sillä myös Turkilla on vastustajansa Natossa.
Viime aikoina Ankaran ja Ateenan välit ovat kärjistyneet entisestään, mikä voi tarkoittaa myöntyvyyspolitiikan johtavan Kreikan suuttumiseen.
Suomella ja Ruotsilla on Euroopan unionin kautta maahan vipuvartta enemmän kuin Turkkiin, mutta helleenien itsepäisyyttä epäilevien kannattaa tutustua Pohjois-Makedonian nimikiistan kestoon.
Tähän ei kalkkunan vaihtaminen Türkiyeksi auta.
Ja jottei liian helpoksi elämä kävisi…
Nato-prosessin jämähtäminen lisäksi entistä suurempaa päänvaivaa aiheuttaa Suomen ja Euroopan talouskehitys, joka ei voi olla heijastumatta myös turvallisuuteen.
Alas viettävää spiraalia pelätään paitsi Italian tilanteen vuoksi, myös siksi, että jälkisuomettuneen Suomen elinkeinoelämän, työmarkkinoiden ja sosiaaliturvan rakenteet joudutaan uudistamaan nopeasti tai testata toisissa oloissa kehittyneen järjestelmän toimintaa maailman nopeasti muuttuessa sille epäedulliseen suuntaan. Yhteiskuntarauhaa kun ei olisi varaa horjuttaa.
Suomen kohdalla Nato-prosessin viivästyminen heijastuu väistämättä myös talouteen, sillä haluttiin tai ei, kuva maastamme investointikohteena on ennen jäsenyyden ratifiointia huomattavan riskin leimaama. Vaikka yhteisharjoitukset läntisten liittolaisten kanssa lisäävät turvallisuuttamme, ne voivat paradoksaalisesti osaltaan vahvistaa kysymystä ”onko Suomi seuraava”.
Rakennemuutoksen tarve osuu siis hyvin vaikeaan aikaan.
Entä jos?
Mitä sitten voisi tapahtua, jos jäsenyysprosessimme todella alkaa viivästyä ja Venäjä huomaa tilaisuutensa koittaneen? Monenlaista.
Professori Jarno Limnéll onkin todennut, että Venäjän suhteen kaikkiin skenaarioihin varautuminen on viisautta.
Kuinka Suomi reagoisi esimerkiksi tilanteeseen, jossa ennen Nato-hakemuksen hyväksymistä Venäjä päättäisi kohdistaa epäsuoraa tulta Imatralle tai Lappeenrantaan?
Vastaaminen olisi hankalaa, sillä hyökkäys tapahtuisi vieraan valtion maaperältä. Pitäisikö Nato-hanke pistää tuolloin jäihin? Miten Suomen liittolaiset ja Naton muut jäsenet reagoisivat tilanteeseen?
Emme ole harmaassa ajassa ja puolustuskykymme on vahva, mutta toistaiseksi liittosuhteemme ovat poliittisten sitoumusten ja käytännön yhteistyön varassa. Tällä on edelleen ero instituution rakenteisiin muurattuun puolustusliiton jäsenyyteen – ja siksi tilanteen pitkittyminen liiaksi olisi pahimmillaan vaarallista.
Kuva: PKK:n tekemän iskun tuhoja Turkissa vuonna 2017. (Mahmut Bozarslan/VOA)
