Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sekä pääministeri Sanna Marin ilmoittivat tänään odotetusti kannattavansa Suomen Nato-jäsenyyttä.
Loppuviikosta ratkaisulle pyydetään siunausta vielä suurimman puolueen, SDP:n, puoluevaltuustolta sekä ns. TP-UTVAlta eli tasavallan presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunnan yhteisistunnolta. Tämän jälkeen asia tuodaan vielä eduskuntakeskusteluun. Itse hakemus pyritään jättämään Ruotsin kanssa käytännössä samalla ovenavauksella, luultavasti ensi viikon aikana.
Tästä alkaa paljon puhuttu ”vaarallinen kausi”, jonka aikana Suomi ja Ruotsi käyvät lyhyet – ehkä vain päivän mittaiset – jäsenyysneuvottelut jääden odottamaan Nato-maiden parlamenttien ratifiointia päätöksen vahvistamiseksi. Arviot prosessin kestosta vaihtelevat parista viikosta lähes vuoteen. Parhaimmillaan Suomi saattaa olla liittokunnan täysivaltainen jäsen jo Madridin huippukokouksessa kesäkuun loppupuolella.
On sanottu, että suomalaiset ovat vaikeissa paikoissa parhaimmillaan. Varsin mallikkaana voi niin sotilaidemme kuin diplomaattiemme toimintaa viime kuukausina pitääkin: yhteisharjoituksia on pidetty, valmiutta nostettu, tukea hakemukselle varmisteltu. Ei viivytellen, mutta huolella.
Alkuvuodesta 2024 presidentin tehtävät seuraajalleen jättävä Niinistö jäänee historiaan erityisesti kahdesta lausahduksesta: Venäjän naamioiden riisumisesta sekä Putinille esitetystä suosituksesta katsoa peiliin. Kuten Helsingin Sanomat otsikossaan totesi, ainakin jälkimmäisessä puhui jo Nato-Suomi.
Tänään on ilon päivä. Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Boris Johnsonin eilisen vierailun yhteydessä allekirjoitettu turvatakuujulistus antaa toivoa jäsenyysprosessin sujumisesta jouhevasti.
Naamioiden riisumisessa on kyse kuitenkin myös perspektiivistä. Venäjän ekspansiivinen luonne on ollut nähtävissä viimeistään 2000-luvun alusta saakka ja taipumus sotarikoksiin jo tätä ennen, eritoten Tshetshenian tapahtumien myötä.
Suomen tähänastinen pitäytyminen puolustusliiton ulkopuolella on ollut erityisesti kylmän sodan aikaisen korporatistisen järjestelmän ja siihen liittyvän ns. poliittisen luokan, ei keskivertokansalaisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden näkökulmasta tehty ratkaisu. Tätä tullaan varmasti käsittelemään vuosien 2022 ja 2023 aikana hyvinkin kriittisesti erilaisissa yhteyksissä.
Edellä mainitun seikan ymmärtäminen avaa myös mahdollisuuden hahmottaa Nato-jäsenyyden kokonaisvaltaista merkitystä paitsi Suomelle, myös lähinaapureillemme sekä Euroopan unionille.
Sotilaallisesti asia on pläkkiselvä: Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys tekee Itämerestä käytännössä Naton sisämeren, helpottaa puolustussuunnittelua, ilmatilan valvontaa ja hallintaa sekä nostaa merkittävästi paitsi Suomeen, myös Baltian maihin kohdistettavan hyökkäyksen kynnystä.
Tämän lisäksi institutionalisoidut turvatakuut vaikeuttavat Suomen painostamisesta, mikä mahdollistaa aiempaa suoraselkäisemmän sekä välittömiin kansallisiin intresseihin perustuvan politiikanteon. Tämä ei koske pelkästään Venäjää, vaan myös suuria EU-maita – lähinnä Ranskaa ja Saksaa, joita kohtaan osoitetun ”hyvän tahdon” merkitys vähenee.
Ukrainan sodan viimeisten käänteiden eräs seuraus on ollut nimenomaan EU:n johtajien roolin korostuminen suhteessa suurten jäsenvaltioiden päämiehiin (näin siitä huolimatta, että Ukrainan merkittävimmät aseistajat löytyvät edelleen anglosaksisesta maailmasta). Vaikka organisaatio alkujaan syntyikin pitkälti Saksan sekä Ranskan edunvalvojaksi, se on alkanut entistä enemmän elää omaa elämäänsä. Tämä on Suomelle vain ja ainoastaan hyvä uutinen.
Samalla Suomen rooli ”sillanrakentajana” sekä venäläisoligarkkien asemapaikkana siirtyy historiaan.
Kaikki tämä antaa hyvän syyn odottaa vientivetoiseen talouteen, vapaakauppaan ja verraten liberaaleihin arvoihin nojaavan, talouskuria sekä transatlanttista yhteyttä painottavan blokin muodostumista Euroopan unionin koillisosiin. Ilmiselvästi joukkoon kuuluvat yhä enemmän toisiaan muistuttavat Suomi, Ruotsi, Tanska ja Baltian maat, mutta mahdollisina ”ulkojäseninä” myös Alankomaat, Belgia, Luxemburg sekä Puola.
Tästä joukosta voi muodostua yhdessä merkittävä vastapaino Saksan ja Ranskan EU-linjalle. Niin ikään uusi Itämeren blokki voisi toimia länsimaiden puolustuskyvyn ja -tahdon esitaistelijana sekä Ukrainan EU- ja Nato-jäsenyyksien tärkeimpänä tukijana, vaikka erityisesti tiivistä, keskitettyä Eurooppaa ajavat Berliinin ja Pariisin nokkamiehet eivät ajatuksesta ”vuosikymmeniin” innostuisikaan.
