Suomi ei ole Ukraina, eikä Ukraina ole Suomi. Mutta jos länsi ei mene sotilaallisesti väliin Ukrainassa, on Ukrainan tie oleva Suomen tie, ja jos Suomi ei liity Natoon, voi Suomen tie olla pian Ukrainan tie.
Minäkin olen verrannut Putinia Hitleriin. Alkaa kuitenkin näyttää siltä, että meidän länsimaiden heikkouden vuoksi Putinista tuleekin uusi Stalin eikä Hitler. Länsimaiden saama opetus toisesta maailmansodasta taisi kuitenkin olla se, että ei Puolan takia olisi kannattanut. Eikä nyt Ukrainan. Eikö?
Stalin ja Hitler eroavat toisistaan lopulta vain siinä, että Stalin voitti ja Hitler hävisi. Samoja virheitä ei olisi pakko toistaa. Ja minusta viimeistään Puolan takia kannatti sotia. Virhe oli se, ettei puututtu jo aikaisemmin ja lujemmin. Voisimme siis vieläkin muuttaa historian kulun. Ovi olisi hetken auki. Niin kuin se on historiassa usein. Mutta siitä ovesta astumiseen tarvittaisiin valtiomiestason johtajuutta, tahtoa ja rohkeutta ottaa hallittuja riskejä. Toki riskien välttelijä usein selviytyy ainakin yhden vaalikauden yli. Mutta hän ei ikinä menesty. Tämä koskee niin Yhdysvaltoja kuin koko EU:ta ja erityisesti sen johtovaltiota Saksaa ja Naton ulkopuolelle jättäytynyttä Suomea.
Vieläkin ehtisi. En usko, että tämän lehden ilmestyessä huhtikuun alussakaan on vielä myöhäistä. Mutta tänään tätä kirjoittaessani, vain muutama päivä ennen lehtemme painoon menoa, talvisodan päättymisen 82. muistopäivänä, ovi olisi vielä auki. Toivottavasti siitä on menty, kun luet tätä, ja juttuni on näin vanhentunut. Pelkään, että ei.
Siitä ovesta on nimittäin mentävä nyt. Suomen on liityttävä vapaan lännen puolustusliittoon Natoon sen aktiiviseksi jäseneksi. Kyllä. Kylmäpäisesti ja harkiten. Mutta heti. Kylmäpäisyys ei ole saamattoman jahkailun synonyymi. Eihän? Kahdenvälisellä sopimisella Yhdysvaltojen kanssa saadaan riittävä pelote neuvottelujen ajaksi ja sen jälkeenkin. Omaan puolustuskykyyn on satsattava edelleen, mutta meidän olisi aika tunnustaa itsellemme se, minkä venäläiset tietävät: Suomen resursseilla itsenäisen ja uskottavan puolustuskyvyn saavuttaminen on mahdotonta. Jomman kumman voimme saavuttaa, mutta emme molempia. Toisesta on luovuttava. Kummasta sinä luopuisit?
Ukrainan sodasta voimme oppia seuraavat asiat, jotka osaltaan lisäävät syitä ja antavat hyvän tilaisuuden liittyä Natoon siihen katsomatta, mitä Tukholma vikisee tai Kreml mölyää.
Ensinnäkin, jos joku ei tiennyt, niin nyt sen pitäisi olla päivänselvää, että Venäjä ei ole Neuvostoliitto ja sen armeija ei ole puna-armeija. Haavojaan nuoleva Venäjä on juuri nyt hetkellisesti niin sidottu Ukrainaan, ettei se edes kykenisi tekemään mitään. Ydinaseet ovat vain pidäkeasejärjestelmä. Venäjältä ei löydy niin typerää ydinaseiden laukaisusta päättävää upseeria, että hän täyttäisi laukaisukäskyn tilanteessa, jossa Venäjää ei uhkaa kukaan eikä mikään muu kuin Kremlin harkintakykynsä menettänyt johtaja itse. Hän ei yksin voi ohjuksia laukoa.
Toiseksi, kyllä. Mekin olisimme kyenneet Ukrainan tapahtumien valossa ja Venäjän asevoimien alennustilan sekä poliittisen johdon virhearvion nyt nähtyämme taatusti vähintään vastaavanlaiseen talvisodan ihmeeseen kuin meitä paljon surkeammin sotaan varautunut Ukraina. Mutta niin turhaa. Kuinka? Kyllä siksi, että Naton ydinasesateenvarjon alla meihin ei koskaan edes yritettäisi kajota. Vaan mepä olemmekin päättäneet jäädä yksin. Niin kuin Ukrainakin jäi.
Kolmanneksi olisi kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka itsenäisyytemme säilyi taistellen, ja niin näyttää säilyvän nyt Ukrainankin, hävisimme, ja talvisotaa seurasi Moskovan rauha, joka olisi johtanut vääjäämättä Suomen muuttumiseen Neuvostoliiton satelliitiksi, jollei Saksan rikollinen hyökkäys itään kesällä 1941 olisi muuttanut asetelmaa hetkeksi. Sitäkään ei olisi tullut, jos mitään Naton tapaista atlanttista turvallisuusjärjestelyä vastaavaa olisi ollut olemassa 80 vuotta sitten. Ja jos länsi olisi pysäyttänyt silloin ja pysäyttäisi nyt hitlerinsä ajoissa. Hyvä on myös muistaa se, että talvisodassa maksoimme verellä sen, minkä rauhan aikana säästimme rahassa. Näin kävi myös Ukrainalle, ja näin kävisi meillekin ilman Natoa. Natoa vastustava päättäjä: menetkö sinä viemään virheittesi takia kuolleiden leskille suruvalittelut? No, tuskin menet.
Kun länsi ei mene väliin, Putin pysyy vallassa, ja rauhan hinta tulee olemaan se, että länsi tunnustaa Venäjän alueliitokset ja Ukraina jää Venäjän etupiiriin näennäisen itsenäisenä. Toistaiseksi. Ukrainan kannattaa ja kannatti taistella. Mutta sen kohtalo on analoginen vuoden 1940 Suomen kanssa. Kannattihan meidänkin.
Seuraavalla kierroksella emme kuitenkaan saa apua Berliinistä, joka on fanaattisen vihreän siirtymän sokaisemana yhä energiariippuvaisempi Venäjästä, vaikka muuta väitetään. Bismarckilaisuudeksi hieman oikoen kutsuttu Venäjä-suhde kerää kannatusta Saksassa, kun tämä kriisi on unohdettu ja Ukraina ryöstetty meidän katsellessa vierestä.
Apua voi saada vain Yhdysvalloilta, jolla on yhä intressejä Euroopassa sellaisissa maissa, joilla on halua ja kykyä tehdä yhteistyötä yhteisten etujen puolustamiseksi. Ystäviä tai turvatakuita ei oikeasti ole olemassa kansainvälisessä politiikassa. On vain intressejä, lupauksia ja keskinäisiä riippuvuussuhteita.
Suomen kannattaisi mieluummin olla riippuvainen vapaan maailman ja markkinatalouden suurvallasta Yhdysvalloista kuin ydinaseilla pullistelevasta raaka-ainetuottajakehitysmaasta Venäjästä. Tämä liittyy myös kansainvälisen pelin seuraavaan vaiheeseen, jossa Venäjä ajautuu taloutensa järjettömässä sodassaan romutettuaan totalitaristisen nousevan mahdin Kiinan kainaloon. Siinä Suomen kannattaisi olla vapautensa pelastaakseen tällä kertaa rautaesiripun oikealla puolella, lännessä.
Toivottavasti olen väärässä. Toivottavasti tulevaisuus ei ole Pax Moskova eikä Peking vaan Pax Americana. Ne ovat ainoat todelliset vaihtoehdot. Ja sen eteen pienen Suomenkin kannattaisi tehdä työtä oli sitten mitä mieltä hyvänsä amerikkalaisista. Vuonna 1941 oli myös pakko valita, ja valinta oli aidosti vastenmielinen, mutta valittiin silti ja oikein. Nyt sen ei pitäisi olla edes vaikeaa.
