Vihreitä unelmia?

Valtiotieteen tohtori, tietokirjailija Jukka Tarkka on tullut tunnetuksi aktiivisena turvallisuuspolitiikan muovaajana, keskustelijana sekä yleensä myös muutoksia ja pitkiä kehityslinjoja pari vuosikymmentä jälkikäteen terävästi analysoivana historiantutkijana.


Vuonna 1977 valmistuneen Tarkan väitöskirjan aiheena oli sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Johtopäätöksissään nuori tutkija esitti liittoutuneiden olleen Suomea kohtaan tuomiovaatimuksissaan jopa lempeitä: olihan yhteistoimintamiesten kohtalo muualla Euroopassa huomattavasti pahempi kuin Suomen sodanaikaisten päättäjien tapauksessa. Presidentti Urho Kekkosen mieltymystä teokseen saattaa selittää paitsi sen tieteellisesti korkea taso, myös oma proaktiivisuus maanmiehiä vastaan suunnatun prosessin edistämisessä.


1980-luvulla Tarkka toimi muun muassa Elinkeinoelämän valtuuskunnan sekä Otavan tehtävissä, mutta hänen omista teoksistaan käy ilmi myös aktiivinen turvallisuuspoliittisen taustavaikuttajan rooli. 2000-luvulla Nato-jäsenyyden puolestapuhujana kunnostautunut tohtori on paitsi esittänyt itsekritiikkiä suomettumisen ajan tapahtumista, myös toiminut elävänä esimerkkinä siitä, kuinka suuria aste-eroja sekä toisistaan nähden täysin päinvastaisia tavoitteita kumartelulla saattoi olla.


Tästäkin syystä erityistä huomioita kiinnittää niiden sanankäänteiden vahvuus, joilla Tarkka on arvioinut Suomen ulko- ja puolustusministerien asemaa viime päivinä.


“Yhdessä uutisklipissä hän selittää, miten tärkeää on, että Nato pitää oven auki uusille jäsenille. Ja viereisen nurkan takana hän todistaa, että hän ainakaan ei kannata Natoon liittymistä. Nykyisessä turvallisuustilanteessa tällainen puolustusministeri on kansallinen turvallisuusriski”, Tarkka kirjoitti toissapäivänä Antti Kaikkosen lausuntoihin viitaten.


Eikä tässä vielä kaikki. Ulkoministeri Pekka Haaviston eilisten kommenttien perusteella sama kysymys sai uuden kohteen.


“Missä maailmassa hän oikein elää?”, Tarkka kysyy ministerin ilmoitettua, ettei ole ilmennyt seikkoja, jotka antaisivat syytä muuttaa vuoden 2020 alkusyksyllä tehtyä turvallisuusarviota.


“Pelottavin vastaus tähän hypoteettiseen kysymykseen taitaa olla, että hän elää edelleen nuoruutensa vihreissä unelmissa. Pelottava näkymä tässä julmassa maailmassa.”


Tilannetta voi pitää mielenkiintoisena siksikin, että hallituspuolue RKP on eduskuntaryhmänsä puheenjohtajan suulla kaivannut nopeaa Nato-jäsenyysprosessin aloittamista ja vihreät siirtyneet monta piirua selkeän liittoutumislinjan suuntaan.


Sanna Marinin hallituksella on eduskunnassa 117 kansanedustajan enemmistö. Heistä yhteensä 29 kuuluu vihreiden sekä RKP:n ryhmiin. Puolueilla olisi täten riittävä mandaatti vaatia ministereiltä uutta tilannearviota – etenkin, kun nopean Nato-hakemuksen kannattajia löytyy myös SDP:stä ja keskustasta.


Asiaa mutkistaa jonkin verran ulkoministerin oma vihreys. Toisaalta Haaviston tähti näyttäisi muutenkin olevan laskussa: taannoisen presidenttigallupin mukaan hän ei enää ole puolueensa ykkössuosikki vuoden 2024 kamppailuun. Miltä kuulostaisi ulkoministeri Atte Harjanne, ydinvoimaa kannattava diplomi-insinööri ja reserviläisaktiivi, vihreä realisti?


Ruotsissa on oppositiopuolue Maltillisen kokoomuksen pyynnöstä kutsuttu kaikki ryhmät Venäjän uhkaa käsittelevään yhteiskeskusteluun. Taustalla vaikuttaa niin ruotsalaiseen kuin suomalaiseen perinteeseen kuuluva pyrkimys konsensuslinjaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä jatku loputtomiin. Mikäli juna ei muuten käänny, oikeisto varsin todennäköisesti nostaa Naton merkittäväksi teemaksi syksyn valtiopäivävaaleissa.


Sitä ennenkin ehtii tapahtua paljon.


Suomessa oppositiolla on käytössään instrumentti nimeltä välikysymys. Sellaista hyödyntäen kokoomus – ehkä joidenkin perussuomalaisten sekä kristillisdemokraattien kanssa – voisi pakottaa ulko- ja puolustusministerin kertomaan selkeästi, missä vaiheessa “Nato-optio” aiotaan aktivoida. Mikäli vastausta ei saada, Anders Adlercreutzin sekä Nato-myönteisten vihreiden on yhä vaikeampi perustella hallituksessa pysymistään.


Sotasyyllisyysprosessikin muuten notkahti aikanaan liikkeelle pitkälti muun muassa kommunisti Hertta KuusisenOtto Wille Kuusisen tyttären – tekemän välikysymyksen seurauksena. Oikeusministerinä toimineen Urho Kekkosen rooli tapahtumissa on säilynyt historiadebatin kohteena nykyaikaan saakka. Aluksi vastahakoisesti hankkeeseen suhtautunut presidentti J. K. Paasikivi otti paineen kasvettua ohjat käsiinsä ja taipui sotasyyllisyysprosessin edistämiseen.


Oliko kyse välttämättömyydestä? Sitä emme saa tietää koskaan, sillä on olemassa vain tapahtunutta historiaa. Jos oli, selkeän laiton prosessi auttoi Suomi-neitoa kumartamaan juuri niin syvään, ettei sen kaula katkennut.


Kansan silmissä sodanaikaiset johtajat säilyivät miehinä, jotka vaikeissa tilanteissa tekivät sen, minkä kulloinkin katsoivat olevan isänmaan parhaaksi. Tilanteet vain muuttuivat, minkä ymmärtäminen ja hyväksyminen oli toisille helpompaa kuin toisille.

Kuva: Sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Osvald Hedenström – http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Sotasyyllisten+oikeudenk%C3%A4ynti+oli+pakko+j%C3%A4rjest%C3%A4%C3%A4/HS20090425SI1KU02aez Helsingin Sanomat, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=8852500