Jugoslavia luhistui Saksan viimeisessä varsinaisessa ”salamasota-operaatiossa” keväällä 1941. Se oli voittamattoman Wehrmachtin viimeinen voitto ja sen viimeinen onnistunut, nopea isku syvyyteen. Vastustajan vähäpätöisyydestä huolimatta kouluesimerkki nopeasti suunnitellusta ja loppuun viedystä ilma–maa-sotatoimesta.
Piinaviikon jälkeen ei tullut pääsiäistä yhdellekään osapuolelle. Edessä oli koko vanhan Euroopan tuhon ja kärsimyksen tie, vuosien tuhoamistaistelut ja kulutussota, veriset jälkiselvittelyt ja rautaesiripun laskeutuminen Euroopan halki. Tänään 80 vuotta myöhemmin Balkanin tragedia on taas ajankohtainen aihe. Ymmärtämättä kevään 1941 tapahtumia ei voi ymmärtää toisen maailmansodan kulkua eikä Balkanin nykytilaa.
Toinen maailmansota Jugoslaviassa tunnetaan yleensä Josip Broz Titon kommunistisista partisaaneista tai paremmin asiaan perehtyneiden keskuudessa myös Draža Mihailovićin monarkistisista tšetnikeistä. Jugoslavialla oli maine sissisodan luvattuna maana. Jugoslavian valtion 1990-luvun alussa tapahtuneeseen veriseen hajoamiseen asti sosialistisen maan propagandakoneisto vahvisti ja ylläpiti Jugoslavian punaista partisaanimyyttiä toistamalla Titon sodanaikaista iskulausetta: veljeys ja yksimielisyys.
Yksimielisiä oltiinkin. Jugoslaviassakaan vasemmisto ei suvainnut eriäviä mielipiteitä ja yksilönvapautta, vasemmistolaisen maailmankatsomuksen pohjimmiltaan kollektiivisen ideologian mukaisesti. Koska Jugoslavia oli yksi harvoista maista, joka saattoi esittää vapauttaneensa itse itsensä ”natsien ja fasistien” miehityksestä, se tunnettiin koko kylmän sodan aikana lännessä sosialistisena maana, joka marssi onnistuneesti kolmatta tietä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen vallan välimaastossa.
Partisaanimyytti ja territoriaalinen puolustus eli ainakin osittain sissisodankäyntiin perustunut aluepuolustus kuuluivat yhteen. Partisaanimyytti valoi psykologisen perustan maan itsenäisyydelle; voidaan jopa puhua tietoisesta pelotestrategiasta. Jugoslavian tapaus toisessa maailmansodassa ja myös sen jälkeen kylmässä sodassa aina valtion hajoamiseen asti on sotahistoriallisena esimerkkinä monesta syystä kiinnostava. Sitä voisi verrata myös Suomeen.
Vaikka kahden nuoren ensimmäisen maailmansodan imperiumien Venäjän ja Itävalta-Unkarin romahduksen seurauksena syntyneen, köyhän pikkuvaltion poliittisista lähtöasetelmista löytyy – jos niin halutaan – herkullisia yhtäläisyyksiä, oli kevään 1941 lyhyen sodan kulku Jugoslaviassa oikeastaan Suomen talvisodan vastakohta.
Huhtikuussa vuonna 1941 kyse ei ollut kuitenkaan vielä mistään sissisodasta. Maa miehitettiin ja hajotettiin. Saksalaisten rajaylitykset alkoivat palmusunnuntaina 6.4.1941, ja pääsiäissunnuntaina 13.4.1941 kenraalieversti Ewald von Kleistin panssariryhmä Panzergruppe I miehitti pääkaupunki Belgradin. Virallisesti sota loppui seuraavana torstaina 17.4.1941. Jugoslavian kuningaskunta lakkasi olemasta.
Motiivi
Jugoslavian lyhyttä vuoden 1941 sotaa ei voi ymmärtää käsittämättä maan sisäpoliittista rakennetta. Jo vuonna 1928 kroatialainen Ante Pavelić oli perustanut salaisen järjestön nimeltään Ustaša – Kroatian vallankumouksellinen järjestö (Ustaša – Hrvatskarevolucionarna organizacija).
Ustaša tarkoittaa kapinallista ja viittaa Eugen Kvaternikin johtamaan Rakovican kapinaan tuolloin Itävallan alaisen Kroatian unkarilaistamista vastaan vuonna 1871. Pavelićin järjestön esikuvia eivät olleet Italian fasistit, kuten usein väitetään, vaikka fasistiset piirteet vahvistuivatkin ajan myötä. Sen esikuva oli itse asiassa Bulgarian salaisen palvelun tukema Makedonian sisäinen vallankumousjärjestö (Vnatrešna Makedonska Revolucionerna Organizacija, VMRO). VMRO:n taistelijoita kutsuttiin komitatšeiksi, ja heidän mottonsa oli: vapaus tai kuolema. Vapaus tarkoitti ennen kaikkea nykyisen Pohjois-Makedonian itsenäistymistä Jugoslaviasta tai sen liittymistä Bulgariaan. Valtataistelu ja sisäiset kiistat tavoitteista olivat VMRO:ssa suuria. Vain vihollinen oli selvä: Jugoslavian kuningas ja sen valta.
.
Vuodesta 1922 lähtien komitatšit hallitsivat kokonaisia alueita. He keräsivät ”veroja” asukkailta ja tekivät terrori-iskuja. Vuoteen 1934 mennessä VMRO:n komitatšit tappoivat 340 Jugoslavian virkavallan edustajaa. Jugoslavian virkavalta taas tappoi samaan aikaan varmasti yli 3 000 todellista tai oletettua komitatšia. Kroatialainen Ante Pavelić sai Belgradissa kuolemantuomion maanpetturuudesta ja lähti maanpakoon Italiaan vuonna 1939. Mussolinin Italia rahoitti ja tuki sekä komitatšeja että ustašoja, joilla oli Italiassa ja Unkarissa yhteiset sotilaalliset koulutusleirit.
Kroatiassa suurin voimannäyttö oli vuonna 1932 niin kutsuttu Velebitin kapina (Velebiyski ustanak), jossa kymmenen Italiassa sotilaallisesti koulutettua ustašaa paikallisten kapinallisten kanssa räjäytti ensiksi Pietari I:n patsaan ja hyökkäsi sen jälkeen poliisiasemaa vastaan. Seurauksena Jugoslavian hallitus lähetti noin 5 000 sotilasta ja poliisia alueelle pidättämään kroatialaisia. Taloja poltettiin, jos sieltä löytyi aseita. Autoritäärinen valtio vastasi terroriin terrorilla.
Saksan Jugoslavian vastaisen sotaretken suurstrateginen syy oli Ison-Britannian vastainen taistelu Välimeren vaikutuspiirissä Balkanilta käsin. Toisaalta Jugoslavian naapureilla, joihin Saksakin lukeutui vuodesta 1938 lähtien, kun Itävalta oli liitetty Anschlussilla kolmanteen valtakuntaan, oli myös omat intressinsä suhteessa kuningaskuntaan.
Rikos
Toisen maailmansodan puhkeamisen jälkeen sijaishallitsija Paul yritti pitää Jugoslavian puolueettomana. Jugoslavian tilanne oli erittäin vaikea, koska Italian diktaattori, Il duce (johtaja) Benito Mussolini oli miehittänyt Albanian keväällä 1939 ja oli lokakuusta 1940 lähtien sodassa diktaattori, Archigós (johtaja) Ioánnis Metaxáksen johtamaa Kreikkaa vastaan.
Kaksi käytännössä hyvin samankaltaisesti hallittua, laveasti määritellen fasistista naapurimaata oli sodassa keskenään Italian aloitteesta. Iso-Britannia tuki Kreikkaa ja Italiaa taas Saksa. Suur-Saksan eli Saksasta ja Itävallasta koostuneen kolmannen valtakunnan diktaattori, Führer (johtaja) Adolf Hitler painosti Jugoslaviaa liittymään Saksan, Italian ja Japanin kanssa kolmen vallan sopimukseen.
Kun Wehrmachtin joukot siirrettiin vuoden 1941 alussa diktaattori, Conducător (johtaja) Ion Antonescun johtamaan Romaniaan muodollisesti ja osin asiallisestikin suojaamaan Romanian öljykenttiä, Jugoslavia ymmärsi viestin ja ilmoitti suostumuksensa.
Lähes samanaikaisesti Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Roosevelt oli lähettänyt William J. Donovanin henkilökohtaisena lähettiläänä Isoon-Britanniaan ja Eurooppaan. Myöhemmin lempinimellä ”Wild Bill” tunnettu Donovan sai matkansa jälkeen tehtäväksi perustaa Yhdysvaltojen ensimmäisen siviilitiedustelupalvelun Office of the Coordinator of Information (COI), josta tuli kesällä Office of Strategic Services (OSS), CIA:n edeltäjä.
Donovan aloitti matkansa kolmipäiväisellä henkilökohtaisella vierailulla Isoon-Britanniaa tapaamaan pääministeri Winston Churchilliä. Churchill selitti Donovanille Balkanin strategiansa: toisin kuin ensimmäisessä maailmansodassa, jolloin Iso-Britannia oli hyökännyt suoraan Saksan länsirintaman kautta, nyt olisi hyökättävä epäsuorasti Välimeren kautta Balkanille.
Näiden ja muiden keskustelujen jälkeen brittiläinen eversti Vivian Dykes lähti Donovanin kanssa tiedustelukiertueelle Välimeren alueelle. Matka kesti noin kaksi kuukautta, ja siihen sisältyi seuraavien kaupunkien vierailut: Madrid, Lissabon, Gibraltar, Malta, Kairo, Bagdad, Ateena, Belgrad ja Sofia. Tämän jälkeen he kävivät vielä Turkissa sekä Albaniassa, jossa Donovan vieraili sinne työntyneiden Kreikan asevoimien joukkojen luona.
Belgradissa ”Wild Bill” vieraili 23.–25.1.1941. Siellä hän keskusteli Jugoslavian sijaishallitsijan ja pääministerin sekä ilmavoimien komentajan, kenraali Dušan Simovićin ja syksyllä täysivaltaiseksi hallitsijaksi aiotun Pietari II:n kanssa. Donovan lupasi Yhdysvaltojen avun kaikille Saksan kolmen vallan sopimuksen vastustajille ja uhkasi samalla ikävillä seurauksilla, jos Jugoslavia antaisi Saksan sotajoukoille läpikulkuluvan.
Tammikuun lopussa Saksan Belgradin-lähettiläs informoi Berliinin ulkoministeriöön, että Jugoslavian hallitus ei tulisi antamaan suostumusta läpikulkukysymyksessä. Hitler painosti edelleen Jugoslaviaa liittymään kolmen vallan sopimukseen. Siitä hyvästä Jugoslavia saisi palkaksi pääsyn Egeanmerelle Kreikan Keski-Makedonian Thessalonikin sataman kautta.
Sijaishallitsija prinssi Paul oli Hitlerin vieraana 4. ja 17. maaliskuuta 1941. Maaliskuun 21. päivänä Jugoslavian pääministeri suostui, ja virallinen allekirjoitus oli Wienissä 25. maaliskuuta. Samana päivänä Ison-Britannian ulkoministeri antoi Belgradin-suurlähettiläälle ohjeen, että jos vallankaappaus tapahtuisi, tämä olisi Ison-Britannian etujen mukaista ja siksi kannustettavaa. Maaliskuun 27. päivänä 1941 kenraali Dušan Simović kaappasi vallan, ja hänestä tuli Jugoslavian pääministeri ja Jugoslavian puolustusvoimain komentaja. Pietari II:sta, joka oli tuolloin 17-vuotias, tuli nyt ennenaikaisesti kuningas – vallankaappauksessa ei vuodatettu verta.
…ja rangaistus
Ennen brittiläis-amerikkalaisen vehkeilyn tuloksena tapahtunutta kenraali Simovićin vallankaappausta Saksalla ei kuitenkaan ollut varsinaisesti mitään kiinnostusta sekaantua Jugoslavian asioihin, saatikka hajottaa serbien kuningaskuntaa. Jugoslavia ei ollut sen vähempää autoritäärinen tai fasistinen kuin Bulgaria, Romania tai Unkari, ja yhteistyö Saksan ja Jugoslavian välillä oli sujunut vallankaappaukseen asti suhteellisen hyvin.
Jugoslavian näkökulmastakaan ongelma ei ollut Saksa vaan Italia, Unkari ja Bulgaria. Nopeasti päätetyn sotaretken taustalla on nähtävissä selvästi enemmän Hitlerin pelko siitä, että muutkin Balkanin maat voisivat vaihtaa Jugoslavian tavoin vihollisleiriin. Eräänlainen varhainen, germaaninen versio dominoteoriasta siis. Näin Jugoslavian sota tulisi olemaan ennen kaikkea voimannäyttö ja viesti kumppanimaille. Varoitus muille mahdollisille puolen vaihtoa suunnitteleville.
Viesti oli brutaali. Historia ja suunnitelma jakaa maa sodan jälkeen näkyi myös sotatoimissa. Ljubljanaa (entinen Itävallan Unter Steiermarkin Laibach), Zagrebia ja Sarajevoa ei pommitettu samalla tavalla kuin Belgradia. Vihollisena pidettiin Serbiaa ja serbialaisia, ei muita Jugoslavian kansoja. Jugoslavian aikaisemmin Itävalta-Unkariin kuuluneilla alueilla – Sloveniassa, Kroatiassa ja Bosnia-Hertsegovinassa – Saksan ilmavoimat (Luftwaffe) sai käskyn rajoittaa toimintansa pelkästään maavoimien hyökkäyksen välittömään tukemiseen.
Palmusunnuntaina 6. huhtikuuta 1941 kello seitsemän aamulla alkoi ilmahyökkäys Belgradiin. Hiljaisesta viikosta tuli loppu heti, kun se oli alkanut. Noin 500 lentokonetta osallistui hyökkäykseen viitenä aaltona. Ilmahyökkäyksen virallinen koodinimi oli Strafgericht (rangaistustuomio). Ensimmäiset pommit osuivat kuninkaanlinnaan, sotaministeriöön ja muihin hallituksen rakennuksiin. Tämän jälkeen pommitettiin Belgradin keskustan lisäksi myös muita asuinalueita.
Pitkäperjantai
Vaikka Balkanin pitkäperjantai kesti tällä kertaa vain neljä vuotta, kärsimysnäytelmän ja uuden jaon seuraukset voi nähdä edelleen Balkanilla. Titon sodanjälkeinen hallinto ei tuonut Jugoslavian kansoille ylösnousemusta eikä pääsiäistä. Seurasi kosto, joka ylitti paikoin verisyydessään neljä vuotta alueella riehuneen miehityshallinnon ja sisällissodan kauhut.
Sotavankien ja siviilien kohtalot olivat kauhistuttavia. Sosialistinen pakkovalta vain ylläpiti ja syvensi liittovaltion kansallisuuksien välistä vastakkainasettelua. Yhdessä elettiin nyrkki taskussa, valmiina kostamaan. Kärsimysviikko jatkui yli kylmän sodan ja johti veriseen osin yhä kytevään sisällissotaan ja Jugoslavian lopulliseen hajoamiseen. Ymmärtämättä 80 vuoden takaisia tapahtumia ja niiden taustoja ei voi ymmärtää Balkanin nykyisiä jännitteitä.
(Teksti: Agilolf Kesselring)
