Yhdysvaltain, Australian ja Yhdistyneen kuningaskunnan syyskuun puolivälissä julkaisema AUKUS-sopimus – johon sisältyy muun muassa pitkälle menevää sotilaallis-teknologista yhteistyötä ydinsukellusveneiden parissa – on aiheuttanut massiivisen vastareaktion. Hiukan yllättäen äänekkäin kriitikko ei kuitenkaan ole Pekingin kommunistihallinto, jonka patoamiseksi sopimus ilmiselvästi on solmittu, vaan Ranska.
Pariisilla on ymmärrettävät syynsä pettymykseen. Vuodesta 2016 maassa on valmisteltu miljardien arvoista sukellusvenekauppaa Australian kanssa. Entisellä siirtomaavallalla on merentakaisten alueidensa kautta vahva läsnäolo Tyynellä valtamerellä ja siten myös sen turvallisuuteen liittyviä suoria intressejä enemmän kuin muilla eurooppalaisvaltioilla.
Presidentti Donald Trumpin kauden sekä Afganistanin operaation nolon loppunäytöksen jäljiltä valmiiksi arat liittolaissuhteet tulehtuivat siihen pisteeseen, että Ranskan lähettiläät Yhdysvalloissa ja Australiassa saivat toistaiseksi kutsun kotiinsa. Muutenkin reaktio on transatlanttisessa kontekstissa poikkeuksellisen raivoisa: puheissa väläytellään niin lokakuisen, Pittsburghissa pidettävän kauppaan ja teknologiaan keskittyvän yhteishuippukokouksen siirtämistä kuin Australian ja Euroopan unionin välisten kauppaneuvottelujen panemista jäihin.
Etenkin ensimmäistä on pidetty tärkeänä askeleena kohti Yhdysvaltain ja Euroopan yhteistä Kiina-strategiaa, jonka tarkoituksena on padota maan kasvavaa taloudellis-teknologista valtaa. Nykyaikana asia liittyy aiempaa enemmän myös kovaan sotilaalliseen turvallisuuteen.
Tästä huolimatta AUKUS-sopimuksen voi katsoa lopulta koituvan todennäköisesti myös Euroopan eduksi.
Näin siksi, että Kiinan patoaminen Tyynenmeren alueella vastaa ainoaan puolustusliitto Natoa toistaiseksi kohtaavaan eksistentiaaliseen uhkaan. Aihetta on käsitelty muun muassa tässä tekstissä (ruotsinkielinen käännös julkaistiin tänään tunnetussa Säkerhetsrådet -verkkolehdessä). Lyhyesti sanottuna Yhdysvallat ei kestä kahden rintaman sotaa ja vain riittävä pelote Etelä-Kiinan merellä sekä Itä- ja Kaakkois-Aasiassa mahdollistavat edelleen jatkuvan sitoutumisen Eurooppaan.
Voi olla, että Ranska lähtee entistä enemmän omille teilleen. Tämän mahdollisuuden sisältämiä riskejä ei tule aliarvioida. Silti todennäköisempää niin olemassa olevien yhteistyöjärjestelmien kuin historian valossa lienee jonkinlainen suhteiden uudelleenjärjestäytyminen. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi aiempaa voimakkaampaa pyrkimystä Euroopan “strategiseen autonomiaan”, josta tasavallan presidentti Sauli Niinistökin Pariisin-vierailullaan kävi Emmanuel Macronin kanssa keskustelemassa. EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ilmoitti Unionin tila -puheessaan, että valmisteilla on aihetta käsittelevä huippukokous.
Toistaiseksi monet ovat nähneet strategisen autonomian lähinnä Ranskan egoistisena hankkeena, joka uhkaa luoda päällekkäisiä tai peräti kilpailevia rakenteita Naton kanssa täten heikentäen Euroopan kykyä niin sotilaalliseen kuin diplomaattiseen toimintaan. Näkemys ei ole vailla perusteita, mutta siihen ei pidä hirttäytyä. Pariisin prinsessamainen reaktio on saanut aikaan EU:n laajuisen keskustelun aiheesta, jossa osapuolet voivat huomaamattomasti lähentyä toisiaan ensin tehtyään positionsa tiettäväksi. “Rakkaudesta se hevonenkin potkii”, opastaa vanha suomalainen sananlasku.
Uudelleenvalintaansa varmistelevalle Macronille tapaus voi olla jopa poliittisesti hyödyllinen. Presidentti pääsee näyttämään johtajuutta kansainvälisillä areenoilla, kerää ainakin retorisia pahoitteluita eurooppalaisliittolaisilta – niiltäkin, jotka eivät ole Ranskan linjaan olleet ihastuneita – sekä voi perustella syvenevää integraatiota tarpeella vahvistaa maansa asemaa suhteessa Yhdysvaltoihin. Macronin pääasiallinen haastaja on tällä tietoa populistinen Marine Le Pen, joka on ilmoittanut irrottavansa maan Naton komentorakenteesta valituksi tullessaan.
Eikä epäluottamus Ranskaa kohtaan aina ole niin suurta realismia kuin ajoittain annetaan ymmärtää. Pikemminkin Pariisi on taitekohdissa pyrkinyt usein luomaan järjestelyitä, joiden hyödyllisyyteen mukaan pyydetyt maat ovat heränneet vasta myöhemmin, jos koskaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen, sekä Neuvostoliiton että Saksan patoamiseen tähdännyt reunavaltioyhteistyö kaatui Liettuan ja Suomen mustasukkaisuuteen. Molotov-Ribbentrop -sopimuksen seuraukset saattoivat pistää pohtimaan prioriteetteja uudelleen. Silti Ranska oli talvisodan aikaan ainoa länsimaa (ehkä Yhdistyneen kuningaskunnan ohella), joka todella valmistautui lähettämään joukkoja maamme tueksi.
Historia ei sellaisenaan toista itseään, mutta peiliin katsomisen paikka on useammalla kuin yhdellä maalla. Toivottavasti ne tarttuvat tilaisuuteen ja puristavat kriisistä ulos jotakin hyvää.
