Historia on meitä suomalaisia siunannut, vaikka aina ei ole ollut helppoa ja muutaman kerran ollaan oltu veitsen terällä.
Joulukuun kuudentena 1917 annettiin itenäisyysjulistus. Itsenäisyytemme tunnustettiin laajasti, joten Suomi oli nyt oma valtionsa. Meidän onnemme monen mielestä. Passiivisina olisimme mahdollisesti tulleet olemaan osa Neuvostoliittoa. Melkeinpä heti tuon itsenäisyysjulistuksen jälkeen alkoi Vapaussota tammikuun loppupuolella 1918. Nyt oltiin veitsen terällä, mutta lopputulos takasi Suomen itsenäisyyden.
Mikä lie olisi ollut punaisten voiton lopputulema, sitä ei voi kuin arvailla. Mutta taas olisimme voineet tuossakin kuvitteellisessä tapahtumainkulussa lopulta päätyä neuvostotasavallaksi tai Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton nöyräksi sateliittiksi.
Eikä aikaakaan, kun Toinen maailmansota otti ohjat. Talvisodassa saimme edelleen pidettyä itsenäisyytemme ja Jatkosodan jälkeenkin Suomi säilyi itsenäisenä. Hyvä suoritus, kun katsoo Euroopan maiden karuja kohtaloita sodan jälkeen. Mutta oltiin kyllä jälleen veitsen terällä pariin otteeseen. Kohtuullisen suotuisasta lopputulemasta voidaan kiittää myös onneamme ja kohtaloamme. Hyvin kävi, vaikka hinta oli kova.
Moni suomalainen uskoi ja uskoo, että olimme ovelia ja taiturimaisia selviytyjiä osaten aina vedella oikeista naruista. No, toisinkin voi tulkita. Neuvostosuhteista tuli välillä sisäpoliittisen kilpailun väline, jossa saattoi joskus unohtua Isänmaan paras, kun omaa ja puolueen asemaa pönkitettiin. Aika ja ajan henki oli toki toinen. Asiat nähtiin silloin vähän eri kulmasta. Kaikki eivät kuitenkaan ole enää ylpeitä sen aikaisista tekemisistään.
Kekkosteltiin demokratiaakin ehkä vähän halventaen, oli muka pakko. Kuinka lie. Selviydyttiin kuitenkin. Kunnialla vai ei, kukin pohtikoon itse. Mutta asemamme oli ajoittain kyllä vaikea, sitä ei voi kokonaan kiistää.
Kuristava tunne helpotti, kun muurit murtuivat ja Neuvostoliitto lopetti itsensä. Osa neuvostotasavalloista ja Varsovan liittoon kuuluneista maista vapautuivat ja ryntäsivät riemumielin Naton jäseniksi.
Me maailmanpolitiikan ovelukset ja selviytyjät näimme asian toisin: Ei sinne Natoon kannattanut mennä eikä sitten mentykään. Maailma muuttui ympäriltämme, mutta me aina puolueettomat ”lääkärit, eikä tuomarit”, pidimme kynsin hampain kiinni vanhasta. Nyrkkimitalla vain noin neljännes kansalaisista kannatti Natoon liittymistä. Siitä huolimatta, ettei oltaisi sodistamme selvitty itsenäisinä ilman ulkopuolista apua.
Venäjäkin näytti Jeltsinin aikaan meille vihreää valoa Natoon liittymisestä. Kuitenkin usean sukupolven sisäinen, itsemasinoitu indoktrinaatio oli tehnyt tehtävänsä. Ollaan nyt vaan tässä suurvaltojen ristiriitojen välissä ulkopuolisena, niin kaikki meitä kiittävät, eivätkä tule kiusaamaan. Eikä tietenkään haluttu leimautua, kun Baltian maat ja vanhat Varsovan liiton jäsenet liittyivät. Olisihan meidät voitu sotkea noihin muihin liittyjiin. Ylpeyttäkö? Ymmärtämättömyyttä? Kaukonäköisyyden puutettä? Ja me kun tiesimme olevamme niitä aitoja Neuvostoliiton ja Venäjän tuntijoita ja osaajia – olimmeko?
Tuo ensimmäinen Natoon liittymismahdollisuus missattiin. Olisikohan nykyinenkin Venäjän kiusanteko nyt vaimeampaa, kun olisivat tottuneet jäsenyyteemme kaikessa rauhassa vuosien varrella. Nythän se muodostui pahaksi kunniakysymykseksi Venäjälle. Jeltsinin aikaan se ei olisi kummemmin tunteita nostattanut. Jälkeenpäin ajatellen tuo kultainen hetki mokattiin. Onneksi tuli toinen.
Vuonna 2022 Venäjän raaka hyökkäyssota herätti kansakuntamme ruususen unesta. Noin kuukaudessa koko kansan mielipide kääntyi todella kokonaan ympäri. Nyt lähes kaikki halusivat Suomen Natoon.
Jos Venäläisten suunnitelma kaappauksenomaisesta hyökkäyksestä, strategisesta iskusta, Kiovaan ja Ukrainaan olisi onnistunut, niin ei meillä olisi ollut mahdollisuutta Nato-jäsenyyteen. Ja emme olisi edes itse uskaltaneet siitä puhua. Olisi alkanut uusi alistumisen ja myöntyväisyyden kausi. Pelättäisiin, että mikä maa on seuraava Putinin suunnitelmassa.
Liittymishetki oli oikea. Koko läntinen maailma pöyristyi venäläisestä röyhkeydestä. Rauhaa rakastavat, sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen vaalijat, Suomi ja Ruotsi pääsivät Naton jäseniksi. Ei tosin kitkatta, kun mukana oli joidenkin jäsenmaiden räikeää kotiinpäinvetoa. Mutta kuitenkin.
Oliko tällä kertaa kyse kylmäpäisestä, realistisesta harkinnasta, vai kylmästä suihkusta, joka herätti meidät reaalimaailmaan sähköshokin tavoin? Onnea oli nyt todella rutkasti mukana.
Jos olisi jääty jahkailemaan, nykyisen eurooppalaisen sotaväsymyksen ja joidenkin maiden eskalaatiopelkojen vuoksi Suomi ei olisi enää tervetullut Natoon. Ettei Eurooppa vain provoisoisi Venäjää.
Hanna Vesalan toimittamassa ja 9. marraskuuta julkaistussa IS-erikoishaastattelussa putosi pöytään jonkinlainen pommi: ”Presidentti Alexander Stubb katsoo, ettei Suomi enää välttämättä pääsisi Nato-jäseneksi”.
Tuoreehkon presidentin arvio Venäjästä on selkeä: ”Venäjä jatkaa varusteluaan ja tulee nousemaan muutaman vuoden sisällä samalle tasolle kuin missä se oli Ukrainan sodan alkuvaiheessa. Toiseksi Venäjän ulkopolitiikka tulee yhä olemaan nollasummapeliä. En näe loppua venäläiselle imperialismille, jossa omaa maa-aluettaan laajennetaan laittomin keinoin”. Karua arviota valtiojohdon ylimmältä tasolta, jossa on aiemmin oltu kieli keskellä suuta ja kuin kusi sukassa.
”Kun tässä vaiheessa katsomme esimerkiksi Saksaa, olisi hyvinkin vaikeaa lähteä argumentoimaan, miksi Suomi pitäisi ottaa Natoon.” Stubb jatkaa artikkelissa. ”En ole ihan varma, että olisimme sen nyt saaneet. Menimme Natoon aivan viimeisillä hetkillä. Ja olen hyvinkin kiitollinen siitä, että liittolaiset meidät vastaanottivat. Kyllä täällä on helpompi hengittää, kun Natossa ollaan”.
”Aivan viimeisillä hetkillä”, sanoo presidentti. Lausumalla on painoa.
Kohtalomme on ollut siis katkolla useampaan kertaan. Olemmeko olleet ovelia selviytyjiä vai onnekkaita hölmöläisiä? Varmaan vähän molempia.
