Teksti: Arto Ojanen ja Kari Kuusela
Viipurin menettäminen 80 vuotta sitten lähes ilman taistelua on luonut hyllymetreittäin kirjoja sekä salaliittoteorioitakin. Uudet arkistolöydöt kumoavat kirjasta ja tutkimuksesta toiseen periytyneet ”tiedot” taisteluja tukeneen kenttätykistön jäämisestä kafkamaisen byrokratian takia ilman ammuksia.
Tämä nyt perättömäksi osoittautuva tarina byrokratian estämästä ampumatarviketäydennyksestä on jo niin kiinteä osa historiaperinnettämme, että koronan alkuhässäkässä eroamaan joutunut Huoltovarmuuskeskuksen silloinen johtaja Tomi Lounelakin perusteli suoraselkäistä eroaan: ”En halunnut olla byrokraatti kuten varikonpäällikkö Viipurissa 1944.”
Viipuri-kirjallisuudessa suurimmiksi syyllisiksi kaupungin menettämiseen nähdään lähinnä IV Armeijakunnan tykistökomentaja, eversti Oskar Sippola ja Rautakorvessa armeijakunnan ampumatarvikekenttämakasiinia johtanut ”kapteeni” Karl Rautamaa, jotka muka jääräpäisinä byrokraatteina jättivät Viipurin puolustajan ilman tykistön kranaatteja. Totuus on kuitenkin toinen, sillä he eivät voineet antaa kranaatteja, koska niitä ei heillä ollut. Ja tähän he olivat syyttömiä. Rautamaan sotilasarvo on tässä lainausmerkeissä, syy selviää myöhemmin tässä jutussa.
Väärällä puolella vettä
Kaupunkia oli valmistauduttu puolustamaan. Sen sijainti vesistön molemmin puolin oli kuitenkin ongelmallinen, luonnollinen puolustuslinja olisi kulkenut Vuoksen länsipuolella, jonne linjat pysähtyivätkin kaupungin menetyksen jälkeen. Kaupungeilla on kuitenkin aina tärkeä symbolinen merkitys. Niinpä puolustuslinja Viipuri-Kuparsaari-Taipale eli VKT-linja suunniteltiin kaupungin itäpuolelle. Tähän päätökseen vaikuttivat myös venäläisten 27 vuotta aikaisemmin rakentamat ensimmäiseen maailmansotaan liittyvät linnoitukset ja suomalaisten talvisodan aikana tekemät linnoitteet, joita voitiin ottaa joiltakin osin käyttöön. Linnoitustyöt käynnistyivät sydäntalvella tammikuussa 1944, joten puolustuslinja ei ollut pelkkä ”kartalle vedetty viiva,” kuten sitä on joskus kuvattu. Mitenkään kovin vahva se ei käytettävissä olleen ajan takia tietenkään voinut olla, yhdyshaudat ja korsut muun muassa puuttuivat täysin. Taisteluhauta ei myöskään jatkunut kaikkialla yhtenäisenä. Vielä viime vuosikymmenellä näitä rakenteita saattoi tutkailla, mm. taisteluhautalinjat näkyvät maastossa ja kirjoittajat ovat ne kävelleet läpi Pappilanniemestä Tammisuon kaupunginosaan asti.
Juuri ennen taistelujen alkua teki Panssaridivisioonan komentaja kenraalimajuri Ruben Lagus ehdotuksen puolustuksen vetämisestä vesistölinjalle. Päämajassa jo päämajamestari kenraaliluutnantti Aksel Airo kuitenkin hylkäsi ehdotuksen suoralta kädeltä eikä sitä koskaan viety Marskin ratkaistavaksi.
20. Prikaati saa tehtävän puolustaa kaupunkia
Puolustus Karjalan kannaksella romahti nopeasti, jolloin sinne oli siirrettävä lisäjoukkoja tässä vaiheessa vielä rauhallisesta Itä-Karjalasta. Viipurin puolustukseen tuli 20. Prikaati, joka kuitenkin onnettomuudeksi käskettiin ensiksi ihan eri suunnalle itäiselle Kannakselle Päämajan reserviksi. Kun asemat murtuivat nopeasti VT-asemassakin, oli kaikki joukot vedettävä Viipurin tasalle. Vasta siellä vesistölinjojen ja kallioalueiden katkomassa maastossa katsottiin olevan mahdollisuuksia torjuvaan puolustukseen. 20. Prikaatin joukkoja kuljettavat junat ehdittiin suunnitelmien muuttuessa kääntää Viipuriin, mutta sen etukäteen autokyydillä Kannakselle siirtynyt prikaatin johto menetti pari tärkeää päivää valmistautumisaikaa. Joukkojen saavuttua Viipuriin oli aikaa enää parhaimmillaankin vain runsas vuorokausi. Viimeiset kuljetukset saapuivat perille vasta taistelupäivän aamuna, osa huollosta vasta kun kaupunki oli menetetty.
Prikaatin asettuessa puolustukseen Viipurin laidoille ohi virtasi 10. sekä 18. Divisioonan vetäytyviä joukkoja. Heidän kertomansa tuoreet tiedot vihollisen vahvuudesta eivät olleet rohkaisevia, mutta 20. Prikaatin komentaja eversti Armas Kemppi oli ollut tiukoissa paikoissa aikaisemminkin. Hänet tunnettiin talvisodan Taipaleen peräänantamattomana komentajana, joka oli kunnostautunut myös jatkosodan hyökkäysvaiheessa. Kemppi oli kuitenkin menettänyt teräänsä asemasodan aikana joutuen välillä siirretyksi kotirintamalle lähinnä alkoholinkäyttönsä takia. Talvella 1944 Suomi ponnisti vielä voimansa äärimmilleen ja kokosi neljä uutta yhtymää rintamalle. Tällöin Kemppikin sai vielä uuden tilaisuuden 20. Prikaatin komentajana. Suurimmalla osalla hänen miehistään ei kuitenkaan ollut taistelukokemusta eivätkä prikaatin joukot olleet koskaan aikaisemmin toimineet yhdessä.
Prikaatilla kaksi patteristoa
Suomalaisessa doktriinissa olemme tottuneet pysäyttämään hyökkääjän tarkalla ja keskitetyllä tykistötulella. Nyt sitä oli kuitenkin käytettävissä ainoastaan 20. Prikaatiin orgaanisesti kuuluneet kevyt ja raskas patteristo, joissa kummassakin oli määrävahvuudessaan 12 tykkiä. Kevyen patteriston tykkikalustona oli luotettava 76 K 02 eli 76 mm kenttäkanuuna vuosimallia 1902. Tämän pienehkön kaliiberin vaikutus oli kuitenkin rajoitettu, jolloin vielä tärkeämpään asemaan nousi raskas patteristo. Se oli saanut kalustokseen tehokkaat ja kauas kantavat venäläiset 152 H 37 -kanuunahaupitsit. Tavallisesti jatkosodan ratkaisutaistelujen tueksi tykistötulta vahventamaan oli totuttu saamaan myös ylempien johtoportaiden patteristoja tai tykistöryhmä. Nyt siihen ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia, sillä iso osa IV armeijakunnan tykistöä oli vielä täydennettävänä Valkeasaaren ja Kuuterselän tykkimenetysten jälkeen.
Viipurin tapahtumat ovat tunnetut. Puolustus romahti nopeasti eikä tykistötulta saatu tueksi riittävästi, koska sen ampumatarvikkeet loppuivat. Niitä piti löytyä lisää aivan taistelualueen tuntumassa sijainneelta Rautakorven ampumatarvikekenttämakasiinilta, mutta monet kerrat kerrotun tarinan mukaan päällikkö kieltäytyi antamasta kranaatteja ilman tarvittavia jakomääräyksiä. Hän noudatti normaalia menettelyä ja toimi käskyn mukaan mikä näyttää kaikilta asiasta kirjoittaneilta jääneen totaalisesti huomaamatta. Lopulta Päämajan käskyllä saatiin ottaa mitä tarvitaan ja varastoihin tunkeuduttiin tarinan mukaan väkisin. Raskaille tykeille sopivia kranaatteja ei varastoissa kuitenkaan ollut lainkaan ja kevyitäkin vain noin 1/5 tuliannosta. Jalkaväen patruunatkin myöhästyivät; pakenevat joukot tulivat patruunakuormia vastaan.
Sotahistoriakin voi uusien tietojen valossa muuttua
Viime sotien historiaa on tutkittu intensiivisesti miltei niiden päättymisestä lähtien. Miksi enää löytyisi mitään merkittävää, kuin kaikki arkistotkin ovat olleet käytettävissä jo vuosikymmenien ajan? Viipurin tapahtumien tutkimuksissa näin on kuitenkin tapahtunut ennenkin: Iltasanomien toimittaja Pasi Jaakkonen löysi vuonna 2006 arkistoista vahvistuksen, joka osoitti tarinan 419 salaa teloitetusta ja Lappeenrantaan muka haudatuista Viipurin karkurista täysin perättömäksi. Jaakkonen osoitti puolustusta johtaneen Kempin laatiman ensimmäisen alustavan ilmoituksen periytyneen historiankirjoituksessa teoksesta toiseen kenenkään tutkijan vaivautumatta kuuden vuosikymmenen aikana tarkistamaan näitä lukuja.
Karjalan kannaksen puolustustaisteluista laadittiin 1950-luvun puolivälissä perusteokset, joiden sisältöä ei myöhempien tutkijoiden ole juuri tarvinnut korjata. Niiden kirjoittajina olivat taisteluja johtanut kenraaliluutnantti Lennart Oesch sekä itse Viipurin ympäristössä taistellut kapteeni (myöhemmin majuri) res Lauri Jäntti.
Kansallisarkiston uumenista löytyi jo vuonna 2018 paksu mappi, joka sisälsi Rautakorvesta lähteneiden nykykielellä täydennysten kuormakirjat eli tositteet rintamalle lähetetystä materiaalista. Samanlaisia papereita laadittiin sotien aikana miljoonia, mutta ne hävitettiin säännöllisesti, kun asiakirjoja ei enää tarvittu. Ainoastaan materiaalivirtojen yhteenvedot kirjattiin kahdesti kuukaudessa ylemmille johtoportaille laadittuihin ilmoituksiin. Tämän kyseisen mapin sisältö alkaa talvesta 1944 ja viimeinen päivä, jolloin siihen vielä kerättiin asiakirjoja, oli Viipurin menettämisen päivä eli 20. kesäkuuta 1944. Tästä paljastuukin ilmeinen syy, miksi nämä materiaalitositteet on säilytetty. Niitä on ajateltu tarvittavan sodan jälkeen puolustusta johtaneita upseereita vastaan nostetussa oikeudenkäynnissä.
Tutkijoita edellä kerrottu mappi ei ole kiinnostanut kuluneiden vuosikymmenten aikana. Syynä saattaa olla se, että materiaalinimikkeet on kirjattu ainoastaan lyhenteillä. Niiden sisältö ei avaudu ilman tykistön ampumatarvikkeiden erittäin hyvää tuntemusta. Tämä löytynyt ”Rautakorven mappi” lähtökohtana on vuosia kestäneellä arkistotutkimuksella selvitetty, miksi 20. Prikaatin Raskas patteristo 40 jäi ilman ampumatarvikkeita, kun Viipuria yritettiin puolustaa. Samalla syntyy jonkin verran lisävalaistusta prikaatinkevyen patteriston ja raskaan kranaatinheitinkomppanian ammustäydennyksen ongelmiin. Jalkaväkiaseistuksen täydennyksiä ei tässä tutkimuksessa käsitellä, vaikka nekin taistelussa loppuivat.
Kirjallisuuden mukaan raskaan patteriston ammukset oli kuormattu Aunuksesta lähdettäessä kahteen junavaunuun, joista toinen jätettiin käskystä kuormauspaikalle. Tieto perustuu patteriston komentajan kapteeni Tuure Ollilan haastatteluun vuodelta 1970, mutta on muistivirhe. Patteristo toi eri lähteiden mukaan Viipuriin 430 tai 460 laukausta eli vajaan tuliannoksen. Tämä määrä vaati kuitenkin saman ”Rautakorven mapin” kuormausluetteloiden mukaan kaksi eikä yhden junavaunun. Patteristo lähetettiin siis matkaan mukanaan ainoastaan vajaa tuliannos. Täysi olisi ollut 480 laukausta, jonka katsottiin riittävän yhden vuorokauden kiivaisiin taisteluihin. Monesti tosin meni enemmänkin, jos ammuttavaa oli käytettävissä runsaasti.
Eversti Kemppi tilasi Viipurin puolustusta varten ”viisi tuliannosta jalkaväen ja kolme tykistön a-tarvikkeita”, joita prikaati ei koskaan saanut. Tästä kirjallisuus on langettanut syyn huoltoaselajille analysoimatta lainkaan, millaiset mahdollisuudet tällaiseen täydentämiseen ylipäänsä oli. Viisi tuliannosta oli määrä, joka tuolloisten varausnormien mukaan oli kaikilla huoltoportailla yhteensä, siis armeijakunnasta pataljooniin ja patteristoihin. Kemppi perusteli tätä valtavaa tilaustaan sillä, että siltojen katketessa täydentäminen kaupunkiin estyy kokonaan. Tämä on tietenkin ollut aiheellinen pelko, mutta Viipurin taistelun alkaessa jo kolme viikkoa kestänyt suurhyökkäys oli tyhjentänyt kaikki varastot niiden osin jäädessä jopa vihollisen sotasaaliiksi. Junat toivat kotialueen varikoilta lisää ampumatarvikkeita, mutta suureksi ellei suurimmaksi pullonkaulaksi muodostui vaunujen purkaminen. Niitä ruuhkautui asemille, koska nykykielellä logistiikkajärjestelmämme oli mitoitettu rauhallista asemasotaa varten. Kuorma-autoista vallitsi myös hirvittävä pula, kun ennestään liian vähäinen automäärä harveni rikkoutumisten takia.
Väitetty ”byrokratia” oli täysin normaali menettely
Kirjallisuuden kuvaama kafkamainen byrokratia näyttäytyi taas siinä, että väitetään ampumatarvikkeiden täydentämisen Kannaksella edellyttäneen erityisiä lomakkeita, joita muualta saapuneella joukolla ei voinut olla. Aunuksessa ei papereita tarvittu saman legendan mukaan lainkaan vaan siellä tilaukset tehtiin mutkattomasti puhelimitse. Kuten artikkelin kuvasta ilmenee, tilaukset tehtiin IV armeijakunnassakin puhelimitse jo asemasodan rauhallisina aikoina. Puhelun vastaanottaja merkitsi lomakkeelle tilauksen antajan sekä vastaanottajan, tarvittavat lomakkeet olivat samoja koko sodan ajan ja niitä käytettiin vielä 1950-luvullakin. Näitä lomakkeita löytyi siis jokaisesta esikunnasta.
Olennaisen toimijan sotilasarvo kaikilla väärin
Arkistoidusta lomakkeesta selviää myös, ettei mitään byrokraattia nimeltä ”kapteeni Rautamaa” koskaan ole ollut vaan Rautakorven kenttämakasiinia pyörittävänampumatarvikevarastokomppanian päällikkö Karl Rautamaa oli tapahtuma-aikaan vielä luutnantti. Hänet kyllä ylennettiin elokuussa 1944 kapteeniksi. Siten voidaan aiheellisesti kysyä olisiko ylentämistä tapahtunut, jos hän olisi ollut osasyyllinen Viipurin katastrofiin. Rautamaa yleni vääpelistä vänrikiksi joulukuussa 1939 eikä koskaan käynyt muuta sotakoulua kuin Kenttätykistön Kapitulanttikoulun (myöhemmin Kanta-aliupseerikoulu). Sinne hänet komennettiin kesken varusmiespalveluksen suorittamisen. Kuuden kuukauden kurssin käytyään Rautamaa aloitti palkattuna koulutusaliupseerina ja kesäkuusta 1922 patterin vääpelinä. Hän nousi kuitenkin lopulta kapteeniksi ja sai pysyvän viran aikana, jolloin sodassa hyvin menestyneitä väliaikaisia upseereita potkittiin riveistä pois runsaasti! Ammattitaidoton byrokraatti siis? Ilmeisesti kukaan sotakirjojen kirjoittaja tai historioitsija ei ole häntä sodan jälkeen vaivautunut haastattelemaan, ei tällainen tekstistä toiseen toistuva virhe ole muuten mahdollinen. Aikaa tähän olisi ollut, sillä Rautamaa menehtyi vasta 1980-luvulla. Väärä sotilasarvo esiintyy Viipuri-kirjallisuudessa jo 1950 ja em. virhe on periytynyt siitä lähtien kaikkeen Viipuri-kirjoitteluun.
Ei voi antaa, ellei ole
Nämä ovat kuitenkin ainoastaan pienempiä detaljeja, jotka eivät vielä riitä jättämään kokonaista raskasta patteristoa ilman ampumatarvikkeita. Näin tapahtui siksi, ettei luutnantti Rautamaalla ollut mistä antaa. 20. Prikaatin raskaan patteriston tarvitsemat ampumatarvikkeet olivat hyvin vähissä koko Suomenmaasta! Kuinka tällainen voi olla mahdollista, olimmehan käyneet jo vuosia sotaa ja kykenimme valmistamaan kotimaassakin useimpia ampumatarvikenimikkeitä? Syynä oli tykistömme toivottaman kirjava tykkikalusto, jonka mallivalikoima vielä välirauhan aikana kasvoi entisestään, kun saimme Saksasta kahden heidän standarditykkimallinsa lisäksi useita erilaisia sotasaalistykkejä. Kaikkiaan oli kenttätykistöllämme jatkosodan aikana 67 erilaista tykkimallia
20. Prikaatin raskaan patteriston tykkimallia 152 H 37 oli alun perin saatu sotasaaliiksi Porlammin motista nelisenkymmentä kappaletta. Niille ei ollut vetäjiä, joten kenttätykistö ei ottanut mallia heti käyttöönsä. Jatkosodan pitkittyessä samoja tykkejä ostettiin lisää Saksasta, jonka jälkeen meillä oli kaikkiaan neljä tällä mallilla varustettua patteristoa, yhteensä 48 tykkiä. Ampumatarvikkeina käytettiin aluksi sotasaaliskranaatteja, joita ei tietenkään riittänyt pitkäksi ajaksi. Lisää tuli Saksasta, mutta onnettomuudeksemme käytännölliset saksalaiset olivat muuttaneet tässä tykkimallissa käytettävän hylsyn pituuden lyhyemmäksi mahdollisesti arvokkaan metallin säästämiseksi. Ajatuksena oli varmaan helpottaa ampumatarvikekirjavuutta, kun hylsyjen mitat ovat eri tykeillä hyvin lähellä toisiaan. Silloin samat puolivalmisteet sopivat useampaan tykkimalliin ja niitä valmistettaessa koneiden asetukset ovat nopeasti muutettavissa.
Eri mittaisia hylsyjä ei voinut käyttää ristiin, sillä kuuma ruuti polttaa panoskammion seinämään hylsyn päähän ns. ”palorenkaan”. Se estää pitkän hylsyn ulosvetämisen lyhyiden hylsyjen ampumisen jälkeen hylsyn kuoren painuessa kiinni panoskammioon näin syntyneeseen laajentumaan. Asia oli toki tiedossa Päämajassa, joka käski patteristoille ampumatarvikkeiden vaihdon järjestyksen. Vanhat pitkillä hylsyillä varustetut laukaukset piti ensin ampua pois ja sen jälkeen siirtyä uusiin. Tykkien mallinimike muuttui vaihdon jälkeen muotoon 152 H 37-40. Näinkin ratkaiseva asia on pysynyt tuntemattomana kenties siksikin, että Sotamuseon 1996 julkaistu tykkikirja Itsenäisen Suomen kenttätykit 1918-1995 esittää asian juuri päinvastoin. Tätä tykkimallia ei mainitse yksikään nimekkäidenkin kirjoittajien aikaansaama tykistöhistoria.
Ampumatarvikkeet liikkeellä
Sotatapahtumat ehtivät edelle, eikä vaihto sujunut suunnitellusti. Rautakorvesta lähetettiin viimeiset venäläisellä pitkällä hylsyllä varustetut ampumatarvikkeet rautateitse Perkjärvelle IV armeijakunnan toiseen ampumatarvikekenttämakasiiniin 12.6. eikä sinne enää jäänyt mitään jaettavaa. Looginen syy siirrolle oli se, että ainoa armeijakunnan tätä ampumatarviketta käyttävä patteristo oli lähellä Perkjärveä. Tätä 800 kranaatin erää ei ehditty jakaa eteenpäin ja se todennäköisesti jäi viholliselle panssarivaunujen tunkeutuessa Perkjärven alueelle 17. kesäkuuta kesken sen kahta päivää aikaisemmin alkanutta evakuointia. Viipurin puolustusta nämä 800 laukausta olisivat auttaneet, vaikkakaan tapahtumien kulku ei siitä olisi välttämättä miksikään muuttunut.
Sekavuutta lisäsi vielä se, että 15. kesäkuuta Perkjärven ampumatarvikkeet käskettiin siirtää Kämärän aseman maastoon ja 17. kesäkuuta sieltä ensin Rautakorpeen ja myöhemmin Pulsaan. Tämän jälkeen tuskin kukaan tiesi mitä missäkin on. Rautakorven evakuointi taaemmas puolestaan käskettiin aloittaa 20. kesäkuuta eli samana päivänä kuin Viipuri menetettiin. Lienee luutnantti Rautamaalla ollut muitakin huolia kuin 20. Prikaati, hänen johdettavanaan oli ainoa toiminnassa oleva IV armeijakunnan ampumatarvikkeita jakava kenttämakasiini keskellä suurtaistelua.
Tykistökaluston lajikirjavuus ongelma
Voisi myös kysyä, eikö Päämajan ase-esikunta ole juuri sitä varten, että kaikille tykkimalleille riittää ammuttavaa, varsinkin kun kulutus asemasodan vuosina ei noussut erityisen korkeaksi. Näinhän asia on, mutta ampumatarviketuotanto oli valtava palapeli, johon esimerkiksi kotimaassa valmistettavan ruudin raaka-aineet oli tilattava noin vuotta ennen, kun ruutia tarvittiin rintamalla. Päämaja joutui sovittelemaan tähän palapeliin vasta talvella 1944 maahan Saksasta saapuneet uudet 152 H 37-40 -tykit. Siten niiden kranaattien valmistus joutui jonon hännille ja alkoi vasta toukokuussa 1944. Hyvin vähän tuotannosta ehti rintamalle kesäkuun aikana. Ruudin suhteen ajallista ongelmaa ei ollut, koska näiden tykkien käyttämää ns. diglykoliruutia ei valmistettu Suomessa. Tämäkin ruutimäärä piti kuitenkin sovittaa Saksan toimitusten kiintiöön, joka ei ollut kun 500 tn kuukaudessa.
Puhtaita papereita ei IV armeijakuntakaan saa, sillä vihollisen nopeasti edennyt hyökkäys pääsi yllättämään Viipurin puolustajat. Huono sää esti lentotiedustelun eikä toisaalta Ilmavoimilla ollut sopivaa tiedustelukalustoakaan; kameralla varustetut Messerschmittit tulivat vasta syyskuussa. Pintatiedustelua ei ehditty järjestää, joten armeijakunnan esikunnassa luultiin, että aikaa olisi enemmän.
Taistelujen tauottua vaadittiin tiukasti selityksiä katastrofille. 20. Prikaatin tykkimiesten ja logistiikan puolelta syyllisiä ei nykytiedon valossa löydy. IV armeijakunnan tykistökomentajaa eversti Oskar Sippolaa on tosin pidetty valehtelijana, kun hän selostuksessaan kertoi, ettei armeijakunnalla ollut 20. Prikaatin raskasta tykkimallia ennestään. Tiukkaan ottaen asia onkin noin, vaikka yhdellä patteristolla olikin 152 H 37 -haupitsit, mutta se ampui kesäsodan 1944 alussa vielä venäläistä ampumatarviketta. Selvitystä kirjoitettaessa asia on ollut kaikille selvä, mutta haupitsin kaksi erilaista alamallia ovat jääneet tykistöhistorioitsijoiden ”tutkahorisontin” alapuolelle näihin päiviin asti. Sippola siirtyi sodan jälkeen armeijakunnan tykistöpäälliköksi ja päätti uransa sotilasläänin komentaja. Eipä tunnu todennäköiseltä ylennys näin korkeaan virkaan, jos hän olisi syypää sotahistoriamme kenties suurimpaan katastrofiin.
Sotahistoriamme ”Grand Old Man”, eversti evp Sampo Ahto on kiteyttänyt, että Viipurin taistelussa ”pieleen meni kaikki mahdollinen”. Näinhän se on, mutta niitä pieleen menneitä asioita oli vielä enemmän kuin tähän asti on tiedetty.
Jutun lähteenä on käytetty laajasti Kansallisarkistossa olevia eri esikuntien ja joukkojen asiakirjoja. 152 H 37 ja 152 H 37-40 -haupitsien ampumatarvikkeiden liikkeistä päälähteenä ovat olleet 13. ja 18. Ampumatarvikevarastokomppanian sekä IV armeijakunnan ampumatarviketoimiston asiakirjat. Luutnantti Rautamaan osalta lähteenä on käytetty hänen Kansallisarkistossa olevaa kantakorttiaan liitteineen.
Artikkelikuva: Viipuri, Kannaksen lukko, kukistui lähes taistelutta 20. kesäkuuta 1944. SA-kuva
