Sisilian maihinnoususta eli operaatio Huskysta tulee tänään 10. heinäkuuta kuluneeksi 80 vuotta. Maihinnousu oli hyvin tärkeä, mutta jostakin syystä se on jäänyt pahasti vajaata vuotta myöhemmin tehdyn Normandian maihinnousun varjoon. Sisilia oli kuitenkin ensimmäinen maihinnousu, joka tehtiin Eurooppaan tosissaan, ja se syöksi vallasta Italian diktaattorin Benito Mussolinin. Noin kuuden viikon taistelun jälkeen saari oli vallattu, mikä muodosti hyvän lähtökohdan seuraavalle, Italian mannermaalle tehtävälle maihinnousulle. Maihinnousu myös vauhditti Italian irtautumista sodasta ja siirtymistä liittoutuneiden puolelle. Laajempaa merkitystä maihinnousulla oli itärintamalle, jossa Adolf Hitler keskeytti Kurskin taistelun. Liittoutuneille Sisilian haltuunotto helpotti huomattavasti heidän laivojensa liikkeitä Välimerellä.
Maihinnousu oli hyvin monimutkainen operaatio, ottihan siihen osaa niin maa-, meri- kuin ilmavoimiakin ja vielä useammasta maasta. Myös komentosuhteet olivat monimutkaiset, ylin johto oli amerikkalainen, kenraali Dwight D. Eisenhower oli liittoutuneiden Pohjois-Afrikan joukkojen komentaja. Kakkosmieheksi sijoitettiin britti. Hänen varamiehekseen sijoitettiin britti sir Harold Alexander, joka oli samalla maavoimien komentaja. Eisenhowerin esikuntapäällikkönä toimi yhdysvaltalainen kenraalimajuri Walter Bedell Smith, merivoimien komentajana oli amiraali Andrew Cunningham.
Alexanderin komennossa oli liittoutuneiden 15. Army Group, 15. armeijaryhmä, jonka alaisuudessa toimi kenraali sir Bernard Montgomeryn brittiläinen 8. armeija ja kenraaliluutnantti George S. Pattonin Yhdysvaltain 7. armeija.
Pattonilla oli käytössään kaksi Tunisiasta laivattua jalkaväkidivisioonaa, 1. Infantry Division ja 3. Infantry Division, sekä Yhdysvalloista Oranin kautta tullut jalkaväkidivisioona, 45th Infantry Division. Reservinä hänellä oli laivoissa odottamassa panssaridivisioona, 2nd Armored Division, jonka hän myöhemmin ottikin käyttöön.
Montgomeryllä puolestaan oli joukossaan neljä jalkaväkidivisioonaa, 50th (Northumbrian) Infantry Division, 51st (Highland) Infantry Division, 5th Infantry Division ja 1st Canadian Infantry Division sekä jalkaväkiprikaati, 231st Independent Infantry Brigade Group.
Edellä mainittujen lisäksi hyökkääjiin kuului brittien 1st Airborne Division, jonka tehtävänä oli ottaa maahanlaskuilla haltuun tärkeitä kohteita, kuten siltoja, kummankin maihin nousevan armeijan tueksi.
Vastassa maihinnousijoilla oli saarta puolustava kenraali Alfredo Guzzonin Italian 6. armeija, johon kuuluivat jalkaväkidivisioonat Aosta, Assietta, Livorno ja Napoli sekä saksalaisten panssaridivisioona Panzer-Division Hermann Göring ja moottoroitu divisioona 15. Panzergrenadier-Division. Taistelujen kestäessä saksalaiset siirsivät saarelle maahanlaskudivisioona 1. Fallschirmjäger-Divisionin osia sekä moottoroidun 29. Panzergrenadier-Divisionin. Italialaisia puolustajia oli saarella eri tietojen mukaan 130 000–250 000 miestä ja saksalaisia ensin noin 30 000 ja myöhemmin noin 70 000 miestä.
Lisäksi saarella oli satamien suojana merivoimiin kuuluvia linnoitusalueita ja rannikkopuolustusjoukkoja. Saksalainen panssaridivisioona oli jalkaväen osalta alivahvuinen ja saksalaisten joukkojen johtaminen oli Guzzonille hankalaa, koska nämä tottelivat herkemmin italialaisen armeijan esikuntaan asetettua yhteysupseeria, kenraaliluutnantti Fridolin von Senger und Etterliniä. Tämä taas otti käskynsä koko eteläistä rintamaa komentavalta sotamarsalkka Albert Kesselringiltä. Guzzonin suunnitelma oli puolustaa rantaa ja voittaa aikaa sisämaasta vastahyökkäyksiä tekeville pääjoukoille.
Maahanlaskujoukot epäonnistuvat
Sisiliaa ja eteläistä Italiaa oli pommitettu voimallisesti sen jälkeen, kun saksalaiset olivat Tunisiassa antautuneet ja liittoutuneiden ilmavoimat olivat vapautuneet uuteen tehtävään. Pommitukset kohdistuivat satamiin ja liikenneyhteyksiin, itse maihinnousurantojen tuntumassa olevia italialaisten asemia ei pommitettu, etteivät suunnitellut maihinnousukohdat paljastuisi.
Maihinnousua edelsi yöllinen maahanlasku 9.–10. heinäkuuta. Siihen otti osaa amerikkalaisten puolelta laskuvarjoilla hyppäävä eversti James M. Gavinin 505th Parachute Infantry Regiment. Rykmenttiä oli vahvennettu mm. pioneerikomppanialla ja tykistöllä, mutta sen operaatio pääosin epäonnistui, koska kova tuuli hajotti hyppykoneet laajalle alueelle Sisilian etelä- ja kaakkoisosaan Gelan ja Syracusan välille. Laskuvarjojääkärit eivät löytäneet käsketyille kokoontumisalueille eivätkä kohteisiinsa.
Yhtään paremmin ei käynyt brittien 1st Airborne Divisionin maahanlaskuprikaatille, jonka 147:stä Airspeed Horsa -liitokoneesta vain 12 löysi kovassa tuulessa kohteensa. Puolet koneista päätyi mereen, noin 200 miestä hukkui. Pääkohteena olleelle Ponte Grande -sillalle pääsi aluksi vain joukkue, joka kasvoi hajalleen joutuneiden miesten ilmestyessä paikalle vajaaksi komppaniaksi. Britit pitivät siltaa hallussaan aina ensimmäisen taistelupäivän klo 15.30 asti, jolloin he antautuivat sillalle aamupäivästä hyökäneelle italialaiselle jalkaväkirykmentille, kun ampumatarvikkeet loppuivat.
Sisilia oli surullinen paikka liittoutuneiden maahanlaskujoukoille, joita koitettiin käyttää uudestaan taistelun toisena päivänä etenemisen vauhdittamiseksi. Amerikkalaisten vajaa, mutta pioneereilla ja tykistöllä vahvennettu 504th Parachute Infantry Regiment käskettiin hyppäämään Gelan lähelle Ponte Olivoon. Laskuvarjojääkärien huonoksi onneksi heidän lentäessään liittoutuneiden laivojen yli saksalaiset koneet hyökkäsivät aluksia vastaan samanaikaisesti, ja lopputuloksena oli hillitön ilmatorjuntatuli niin laivoista kuin maihinnousurannoiltakin. 144:stä Douglas C-47 -kuljetuskoneesta ammuttiin alas 23, ja lentävä henkilökunta kärsi yli 300 miehen tappiot. Laskuvarjojääkärit puolestaan menettivät yli 200 miestä, joista 81 kaatuneina, mukana 82nd Airborne Divisionin apulaiskomentaja. Omien tulessa hajaantuneet kuljetuskoneet pudottivat laskuvarjojääkärit pääosin muualle kuin minne oli tarkoitus.
Maihinnousu lopulta vaivaton
Itse maihinnousu oli lopulta melko helppo, italialaisten vastatoimet olivat vähäisiä, ja huono sää oli suurin murhe. Normaalit maihinnousujen ongelmat kuitenkin koettiin, koska osa joukoista nousi väärissä paikoissa maihin tai myöhästyi pahasti. Haittaa oli myös hiekkasärkistä, joista ei oltu tiedetty.
Maihinnousut alkoivat aamuyöstä noin klo 2.45 kaikkiaan 26 rannalla; Pattonin armeija nousi maihin saaren etelärannalla ja Montgomeryn joukot kaakkoisrannalla. Italialaiset reagoivat maihinnousuun puolustamalla saarta parhaimmillaan noin pataljoonan suuruisilla joukoilla. He taistelivat hyvin, paikoin erinomaisestikin, vaikka italialaisten maine sotilaina muuta esittääkin.
Pattonin armeijan ensimmäisiksi tavoitteiksi määrättiin Scoglitti, Gela ja Licata, Montgomeryn tavoitteeksi Pasceron niemimaa. Liittoutuneiden ensimmäinen tavoite oli linja Licatan ja Catanian välillä. Eteneminen lähti melko hyvin käyntiin, vaikka niin italialaiset kuin saksalaisetkin tekivät vastahyökkäyksiä. Lähes täyden ilmaherruuden ja laivojen tykistön suojassa liittoutuneet olivat kuitenkin vahvempia puolustajaa suosivasta maastosta huolimatta.
Itse taisteluja ei tällaisessa nettilehden kirjoituksessa ole mahdollista laajemmin käsitellä, jutun yhteydessä olevasta kartasta joukkojen liikkeet ylimalkaisesti selviävät.
Etna-linjalle saaren itäosaan vetäytyneet saksalaiset oivalsivat heinäkuun lopulla, että heidän voimillaan ei saarta pystytä pitämään edes idässä. Sotamarsalkka Albert Kesselring, Saksan eteläisen rintaman komentaja, esittikin 29. heinäkuuta Adolf Hitlerille, että evakuointi olisi välttämätöntä ja se olisi tehtävissä kolmessa päivässä. Elokuun alussa saksalaiset siirsivät turhaa henkilöstöä ja tavaraa Messinansalmen kautta mannermaalle, ja vihdoin suunniteltu vetäytyminen toteutettiin 11.–17. elokuuta varsin onnistuneesti vetäytymällä asteittain liittoutuneiden edestä. Messinansalmeen oli keskitetty 120 raskasta ja 112 kevyttä ilmatorjuntatykkiä, jotka muodostivat torjuntatulen, johon liittoutuneiden koneilla ei päiväsaikaan ollut asiaa. Ylimenoa johti everstin arvoinen upseeri erittäin laajoin valtuuksin. Evakuoitujen määrästä on vaihtelevaa tietoa, mutta saksalaisilla lienee ollut 60 000–72 000 sotilasta, 14 000 ajoneuvoa ja kymmeniä panssarivaunuja, italialaisilla oli ehkä 75 000 miestä.
Tappiot
Sisilian taistelun tappiosta on olemassa erilaisia lukuja. Amerikkalaiset menettivät lähes 9 000 miestä, joista yli 2 000 kaatuneina, brittien luvut olivat noin 12 000 ja 2 000, kanadalaisten noin 2 300 ja 600.
Saksalaiset menettivät noin 28 000 miestä, joista kaatuneina noin 4 300. Italialaisten kokonaistappioiksi on esitetty noin 180 000, joista kaatuneita yli 4 000 ja vangiksi joutuneita yli 116 000. Lukujen oikeellisuudesta ja varsinkaan vertailukelpoisuudesta ei ole tietenkään takeita, mutta suuruusluokat lienevät oikein. Huomionarvoista on kaikilla suuri kadonneiden määrä.
Saksalle taistelu oli joka tapauksessa tappiollinen, ja se menetti häviön seurauksena liittolaisen eli Italian, joka teki 3. syyskuuta aselevon liittoutuneiden kanssa. Benito Mussolini oli menettänyt ylipäällikkyytensä ja pääministerin asemansa jo 24.–25. elokuuta. Saksalle uusi rintama oli lisärasite, jota se ei olisi kaivannut. Italian asevoimien aseistariisunta ja maan haltuunotto menivät lopulta yllättävän hyvin, ja italialaisista tuli sivustakatsojia omassa maassaan.
