Tänään tulee kuluneeksi 80 vuotta 5. heinäkuuta 1943 alkaneesta Kurskin taistelusta eli saksalaisittain operaatio Zitadellesta. Kyseessä oli saksalaisten viimeinen yritys saada aikaan käänne ja aloite uudestaan käsiinsä itärintamalla. Taistelu päättyi saksalaisten tappioksi, koska Hitler keskeytti sen. Eräiden mukana olleiden komentajien mukaan voitto lahjoitettiin pois ja taistelua olisi pitänyt jatkaa. Välimeren tapahtumat kuitenkin saivat sodan kokonaisuutta ehtymättömällä tarmollaan johtavan Adolf Hitlerin päättämään toisin.
Talvella 1942–43 puna-armeija teki taitavasti kaksipuolisen saarrostuksen Volgalle Stalingradiin edenneen Saksan 6. armeijan selkäpuolella ja löi kaksi romanialaista ja yhden italialaisen armeijan. Puna-armeijalla oli jonkin aikaa käsissään mahdollisuus paljon laajempaankin saarrostukseen, koska sen ja Asovanmeren sekä Rostovin välissä oli erittäin vähän saksalaisia joukkoja. Etenemällä esimerkiksi Rostoviin olisi kaukana Kaukasuksella olevan Saksan Heeresgruppe A:n (Armeijaryhmä A) yhteydet katkaistu ja saatu aikaan eräänlainen super-Stalingrad.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Hädässään itärintaman sotaa johtava Oberkommando des Heeres (Saksan maavoimien esikunta) määräsi tilannetta selvittämään sotamarsalkka Erich von Mansteinin Pohjoisesta armeijaryhmästä ja muodosti tälle työkaluksi Heeresgruppe Südin eli Armeijaryhmä etelän.
Von Mansteinin taitava operointi vakautti ensin rintaman, ja tultaessa maaliskuun puoleenväliin 1943 monimutkaisten taisteluiden jälkeen itärintaman eteläosassa koitti hengähdystauko, suureksi osaksi myös kevätkelirikon pakottamana.
Jotain on tehtävä
Saksalaisten oli tehtävä jotakin liejukauden päättyessä. Vaihtoehtoja oli kaksi eli joko hyökätä jossakin kohtaa eteläistä itärintamaa, jossa painopiste oli, ja lyödä niin paljon puna-armeijan joukkoja, että se tarjoaisi hyviä mahdollisuuksia jatko-operaatioille. Toinen mahdollisuus oli antaa puna-armeijan hyökätä ensin ja lyödä se sitten liikuntataistelussa, jossa saksalaiset olivat edelleen parempia joustavamman johtamistapansa ja paremman liikkuvuutensa takia.
Ensimmäisen käskyn aihepiiristä Oberkommando des Heeres antoi jo 13. maaliskuuta 1943, eli Saksan sodanjohto oli aikaisin liikkeellä. Suuri ajatus oli pitää olemassa olevat linjat ja valmistautua taisteluun Eteläisen armeijaryhmän alueella. Rintaman oli pidettävä myös Kaukasuksella olevan Armeijaryhmä A:n alueella. Varsinainen hyökkäyskäsky annettiin kuukautta myöhemmin 15. huhtikuuta. Käskyssä täsmennettiin hyökkäystehtävää ja annettiin sille nimi Zitadelle (Linnoitus). Käskyn mukaan sotamarsalkka Günther von Klugen Keskisen armeijaryhmän tuli hyökätä yhdellä armeijalla etelään ja von Mansteinin Eteläisen armeijaryhmän samoin yhdellä armeijalla pohjoiseen. Tavoitteena oli saartaa ja tuhota Kurskin alueella olevat vihollisvoimat. Hyökkäyksen ajankohtaan käsky otti kantaa vain maininnalla ”kun sää sallii”.
Hitlerin, armeijaryhmien komentajien, siis sotamarsalkkojen von Manstein sekä pohjoisesta hyökkäävän 9. armeijan komentajan, kenraalieversti Walter Modellin, panssarijoukkojen tarkastajan, kenraalieversti Heinz Guderianin sekä Luftwaffen esikuntapäällikön kenraalieversti Jeschonnekin ja maavoimien esikuntapäällikkö Kurt Zeitzlerin välillä käytiin ratkaiseva neuvottelu 5. toukokuuta.
Model esitteli hyökkäysajatuksensa ja todisti ilmakuvin, miten hyvin vastustaja oli varautunut hyökkäykseen. Hän oli ilmeisen skeptinen sen onnistumisesta. Neuvottelun aikana Hitler ilmoitti siirtävänsä hyökkäyksen alun ainakin 10. kesäkuuta asti, koska hän halusi odottaa panssaridivisioonien vahvistuvan erityisesti Tiikeri- ja Pantteri-panssarivaunujen avulla, joilta hän odotti paljon. Molemmat armeijaryhmän komentajat sekä maavoimien esikuntapäällikkö olivat hyökkäysajankohdan siirtoa vastaan, mutta Hitler piti päänsä.
Zitadellen siirtyminen teki sen aikaisempaa riippuvaisemmaksi sodan kokonaistilanteesta. Jo edellä mainitun neuvottelun aikoihin oli nähtävissä, että Saksan Tunisiassa olevat joukot olivat pahassa ahdingossa eikä liittoutuneiden maihinnousu Välimerellä Euroopan mannermaalle ollut enää mitenkään mahdoton. Sen sattuessa eivät esimerkiksi Italiassa olevat saksalaisvoimat riittäisi tehokkaaseen puolustukseen, varsinkin kun italialaisiin ei enää luotettu. Joukkoja olisi siirrettävä muualta, esimerkiksi itärintamalta, jossa helpommin siirrettäviä panssaridivisioonia ja panssarikrenatööridivisioonia oli runsaasti.
Von Mansteinin Heeresgruppe Süd (Eteläinen armeijaryhmä) käsitti heinäkuun alussa yhteensä 12 panssaridivisioonaa, yhden panssarikrenatööridivisioonan, 27 jalkaväkidivisioonaa, yhden vuoristodivisioonan sekä erilaisia toisarvoisia joukkoja. Zitadellen hyökkäystä varten sillä oli käytettävissään kenraalieversti Hermann Hothin 4. panssariarmeija ja kenraali Werner Kempfin Armeeabteilung Kempf, joilla oli yhteensä 11 panssaridivisioonaa ja seitsemän jalkaväkidivisioonaa. Etelästä hyökkäävien saksalaisten keihäänkärkenä oli Harkovan suunnalla jo kunnostautunut II SS-panssariarmeijakunta kolmine SS-panssaridivisioonineen.
Von Klugen Heeresgruppe Mitte (Keskinen armeijaryhmä) puolestaan käsitti kahdeksan panssaridivisioonaa, kolme ja puoli panssarikrenatööridivisioonaa, 60 jalkaväkidivisioonaa sekä toisarvoisia varmistusjoukkoja. Varsinaisen hyökkäyksen teki kenraalieversti Walter Modelin 9. armeija, jolla oli kuusi panssaridivisioonaa, kaksi panssarikrenatööridivisioonaa ja seitsemän jalkaväkidivisioonaa.
Käytännössä hyökkäykseen oli tarkoitus käyttää merkittävää osaa saksalaisten panssari- ja moottoroiduista divisioonista. Kokoluokan havainnollistamiseksi voi mainita, että kummallakin armeijaryhmällä oli 4–5 kertaa enemmän divisioonia kuin koko Suomen armeijalla.
Koska armeijaryhmien oli vastattava myös satojen kilometrien rintaman puolustuksesta, oli hyökkäykseen käytettävissä vain osa niiden voimista. Ne heikensivät muuta rintamaa niin paljon kuin katsoivat uskaltavansa ja jättivät vain vähäiset liikkuvat reservit ongelmatilanteiden varalta rintaman taakse.
Hyökkääjillä oli kummassakin suunnassa vastassaan syvään porrastetut puolustusasemat, miinakentät ja vahvat puna-armeijan joukot. Pääosin vastassa olivat armeijankenraali Konstantin Rokossovskin Keskinen rintama ja armeijankenraali Nikolai Vatutinin Woroneshin rintama ja armeijankenraali Ivan Konevin Arorintama. Rintama tarkoitti tuolloin puna-armeijassa armeijaryhmää.
Puna-armeijan komentajat olivat tässä vaiheessa sotaa jo sangen taitavia ja valikoituneet tehtäviinsä kykyjensä perusteella. Voimasuhteiden selvittäminen on hankalaa, koska eri lähteet eroavat kovasti toisistaan, mutta vähän yli puolta miljoonaa saksalaista sotilasta, noin 2 400 panssaria ja 7 400 tykkiä vastassa oli moninkertainen ylivoima eli 1,4–1,9 miljoonaa puna-armeijalaista sekä näiden yli 5 000 panssaria ja yli 30 000 tykkiä. Korostettakoon, että tässä esitettyihin lukuihin on syytä suhtautua varauksella, vaikka ne suuntaa antavia varmasti ovat. Joka tapauksessa panssarivaunujen määrät olivat suuria. Puolustava puna-armeija ei enää myöskään ollut passiivinen ja odottava vaan kykeni voimakkain vastahyökkäyksin sotkemaan saksalaisten hyökkäyksiä koko kaksiviikkoisen taistelun ajan. Kahden vuoden sotimisen jälkeen oli opittu jotain, vaikka ei ihan saksalaisten veroisia oltukaan.
Hyökkäys alkaa vihdoin
Panssareita teollisuudelta odotteleva Hitler siirsi hyökkäystä siis toistuvasti. Alkuperäinen 3. toukokuuta siirtyi ensin 12. kesäkuuta, sitten 3. heinäkuuta ja lopulta 5. heinäkuuta asti, jolloin operaatio lopulta aloitettiin. Toki panssaridivisioonat saivat uutta kalustoa, mutta niin sai vastapuolikin, joka pystyi vahvistamaan asemiaan.
Itse monivaiheista kahden viikon taistelua ei ole tässä mahdollista kovinkaan yksityiskohtaisesti selostaa. Ensimmäisenä päivänä etelästä hyökkäävät saksalaiset etenivät noin 18 km ja pohjoisesta hyökkäävät noin 10 km. Hyökkäyksen alettua tuli selväksi, että vihollinen odotti sitä ja tiesi ehkä sen ajankohdankin.
Luftwaffe tuki kaikin käytettävissä olevin voimin hyökkääjiä ja lensi esimerkiksi 6.7. noin 3 200 lentoa aiheuttaen oman käsityksensä mukaan vastustajalle 205 koneen tappiot, kun omat tappiot jäivät vain 15 koneeseen. Heinäkuun 8. päivänä lentoja oli peräti noin 4 000, joiden aikana vastustajalta tiputettiin 193 konetta. Kuten yleensä lentäjien ilmoituksiin pitää tässäkin lukuun suhtautua varauksella. Kurskin taistelua käytiin siis myös ilmassa eikä vain panssarein maan pinnalla, suurin osa Luftwaffen toiminnasta vaikutti kuitenkin nimenomaan maataisteluun.
Pohjoisesta hyökkäävän 9. armeijan hyökkäys kilpistyi lopulta 9. heinäkuuta enää vain noin 10 km leveänä moninkertaisissa puolustajan asemissa, eikä se enää päässyt eteenpäin. Kaksi päivää myöhemmin puna-armeija hyökkäsi Orelin suunnalla Keskisen armeijaryhmän rintamalla 2. panssariarmeijaa vastaan ja pakotti siirtämään Zitadelleen varattuja joukkoja torjumaan tätä uhkaa. Samalla sinetöityi 9. armeijan hyökkäyksen pysähdys, maastoa pystyttiin valtaamaan enää vain vähän, ja armeija asettui puolustukseen torjumaan puna-armeijan vahvoin voimin tekemiä vastahyökkäyksiä.
Eteläisen armeijaryhmän osalta hyökkäys eteni edelleen vaikka vaivoin. Esimerkiksi 10. heinäkuuta se eteni vain 10 km ja 17. heinäkuuta hyökkäys juuttui lopulta kiinni. Voimat alkoivat loppua kalusto- ja henkilöstötappioiden kasvaessa.
Prohorovkassa Kurskista noin 90 km kaakkoon käytiin Zitadellen kovin yhteenotto SS-Obergruppenführer Paul Hausserin II SS-panssariarmeijakunnan ja kenraali Pavel Rotmistrovin 5. kaartin panssariarmeijan ottaessa toisistaan mittaa 12. heinäkuuta. Taistelua pidetään panssarivaunujen määrällä mitattuna suurimpana panssaritaisteluna kautta aikain, mukana oli noin 1 100–1 200 kummankin osapuolen panssaria ja rynnäkkötykkiä. Taistelevat joukot olivat oman armeijansa eliittiä, ja taistelu päättyi tietyssä mielessä ratkaisemattomaan molempien osapuolien kärsiessä suuria tappioita. SS-panssariarmeijakunnan eteneminen kuitenkin pysähtyi, ja suuressa kuvassa puna-armeija voitti.
Maihinnousu Sisiliaan
Kun Tunisiassa viimeiset saksalaisjoukot antautuivat 13. toukokuuta, oli vain ajan kysymys, että liittoutuneet nousevat maihin jossakin Välimeren alueella. Tämä tapahtuikin 10. heinäkuuta Sisiliassa, ja Hitler huolestui tietysti tilanteesta. Useilla divisioonilla hyökänneitä liittoutuneita vastassa oli vain pahasti alivoimaisia saksalaisia joukkoja, italialaiset eivät juurikaan taistelleet. Italiassa saksalaisilla ei ollut tarpeeksi joukkoja, vaan jostakin oli saatava lisää, koska Sisilian menetyksen jälkeen olisi loogista odottaa liittoutuneiden maihinnousua Italian mannermaalle, ehkä hyvinkin pohjoiseen.
Zitadellen osalta käytiin Wolfsschanzessa 13. heinäkuuta Hitlerin, von Klugen ja von Mansteinin välillä neuvottelu. Von Kluge ilmoitti keskeyttäneensä hyökkäyksen ja siirtäneensä 9. armeijan moottoroituja joukkoja taisteluun armeijaryhmän 2. panssariarmeijan kaistalla tapahtunutta hyökkäystä torjumaan. Von Manstein puolestaan katsoi voivansa jatkaa, voitto olisi käden ulottuvilla, jos hän saisi käyttöönsä heti 24. panssariarmeijakunnan sen kaksine divisioonineen.
Lopulta 17. heinäkuuta Hitler päätti keskeyttää Zitadellen vapauttaakseen divisioonia ja saadakseen mm. II SS-panssariarmeijakunnan divisioonat käytettäväkseen. Eteläisen armeijaryhmän piti myös seuraavana päivänä tulleen käskyn mukaan luovuttaa panssaridivisioonia Keskiselle armeijakunnalle tämän ahdingossa. Hyökkäys pohjoisesta oli jo käytännössä tässä vaiheessa pysähtynyt viikkoa aikaisemmin, mutta Armeijaryhmä etelän osalta oli päivittäin vielä saavutettu pientä menestystä ja uusia hyökkäyksiä oli käsketty, mutta ne jouduttiin nyt peruuttamaan. Hyökkäysjoukot vedettiin kummankin armeijaryhmän osalta lähtöasemiinsa, ja Kurskin taistelu päättyi.
Kurskin taistelu siis keskeytettiin, eikä Wehrmacht saavuttanut tavoitteitaan eli vastustajan merkittävien voimien tuhoamista ja rintaman oikaisua. Se myös menetti lopullisesti aloitteen itärintamalla ja oli vallitsevissa voimasuhteissa altavastaajana sodan loppuun asti. Saksalaisten tappio oli siis selviö, vaikka vastustajalle aiheutettiinkin merkittävät tappiot. Välillisesti tappio vaikutti aina Suomeen asti, olimmehan me pitkän itärintaman pohjoisinta osaa, jonka rauhallinen asemasota tosin päättyi vasta noin vuoden päästä Kurskin taistelun päättymisestä.
Tappiot
Kuten taisteluun osallistuneiden joukkojen vahvuuksista on myös tappioista kertominen hankalaa lähteiden eroavaisuuksien takia. Von Manstein arvioi puna-armeijan menettäneen noin 85 000 miestä, joista kaatuneina 17 000, vankeina 34 000 ja loput haavoittuneina. Omat tappiot saksalaisilla olisivat olleet noin 3 300 kaatunutta ja kokonaistappiot noin 21 000 miestä. Kirjallisuudessa esiintyy myös huomattavasti suurempia lukuja, erityisesti neuvostokirjallisuudessa, jonka lukuja näyttää päätyneen mm. Wikipediaan.
